Feminismi ja polkupyörällä ajamisen taito

Saatoin tänään hieman hämmentyä kun aamulla itseni Hesarin nettisivuille klikkasin. Pääkirjoitustoimittajan kolumnissa kehotettiin siskoja nousemaan tarakalle. Jos sinulta ei löydy lukuoikeutta Hesarin nettiversioon oli kolumnin idea lyhykäisyydessään se, että arvon toimittaja oli ostanut itselleen 70-luvulta peräisin olevan ritsan mummofillarin ja todennut, että eihän tämä toimikaan kuten pakasta vedetty maantiepyörä. Tästä hän oli sitten tehnyt johtopäätöksen, että aika on ajanut ohi läpiastuttavarunkoisista eli tuttavallisesti naisten pyöristä.

Kuulemma kuka tahansa nainen vaihtaisi menopelinsä maantiepyörään jos vaan sitä saisi kokeilla ja nyt hän itseään feminististiksi tituleeraten on tullut kertomaan meille normien alle ponnisteleville naisille, että hulmuavahelmaisten olkihattufillaristien aika on ohi. Koska luonnollisestihan feministinen viesti menee paremmin läpi kun sitä kertoo mies. Eihän me naisparat edes tajuta omaa parastamme.

En oikein ymmärrä miten tuohon kirjoitukseen feminismi saatiin upotettua. Se, että käytän hametta ei käsittääkseni liity mitenkään feminismiin ja kun polkee helmat hulmuten mieluiten teen sen läpiastuttavarunkoisella fillarilla. Läpiastuttava runko on myös paikallaan silloin kun tarakalla istuu 18 kiloa kyytiläistä. On huomattavasti turvallisenpaa tarakkakyytiläisenkin kannalta että polkija pääsee nopeammin  ajoasemiin. Sitä jalkaa kun ei niin reteästi heilauteta tangon yli siinä kohtaa kun pyörää ei juuri voi kallistaa.

Ylipäätään olisi järkevämpää puhua siitä, että pyöräilyä tehdään tarkoituksenmukaisilla välineillä. Kaupunkiajossa pystympi ajoasento helpottaa usein muun liikenteen havainnointia ja löytyy myös pyöräilijöitä, joille maksimaalinen vauhti ei muutenkaan ole ykköstavoite etenemisessä. Vaihtelevissa maastoissa ja erilaisilla alustoilla poljettaessa maantiepyörä ei myöskään usein ole se ykkösvaihtoehto. Ylipäätään aika monelle pyöräilijälle pyöräily on muuta kuin pinkeissä trikoissa tapahtuva urheilusuoritus, jossa maisemien asemasta ihaillaan kadenssimittaria.

Tosin aina tuo tarkoituksenmukaisuus ole aina selvää myöskään tahoille, jotka pyöräilyyn varusteita valmistavat. Tai sitten valmistaja haluaisi esitellä naisille kovin paljon kapeampaa roolia pyöräilyssä. Tai no voihan olla, että suunnittelijat myös uskovat, että naiset eivät hikoile päästään. Olin nimittäin uutta kypärää hankkimassa kun vanhat eivät oikein hengittäneet riittävästi näille keleille. Iskin silmäni Pelagossa Bernin yhteen malliin ja kun se tuntui hyvältä päässä niin ostin sen.

Tarkempi tutustuminen netissä kuitenkin paljasti, että olen nyt sitten ostanut miesten kypärän. En kyllä onnistunut löytämään kypärästä paikkaa johon penis sijoitetaan ja mies epäili, että kyrpä otsassa kulkeminen on muutenkin sukupuolesta riippumatonta, joten nyt ei sitten selvinnyt mikä kypärästä tekee miehisen. Bernin kokotaulukko tosin vähän yritti vihjailla, että mahdankojan minä ja hehtaarin kokoinen takaraivoni ylipäätään olla nainen. Tai ainakaan naisten kypäristä ei tahtonut löytyä sopivia kokoja. Söpömpiä ne kyllä olisivat olleet, mutta paljon huonommin ilmastoituja.

En sitten tiedä mihin tässä päädytään sitten feminismin osalta. Olisiko sitten tasapeliin kun poljen naisten pyörällä päässäni miesten osastolta ostettu kypärä. Vai olisikohan syytä todeta, että feminismistä ja polkupyöräilystä puhuttaessa voitaisiin ensin alkaa puhua vaikka heistä, joilta oma yhteiskuntansa kieltää pyöräilyn sukupuolisiveyteen vedoten.