Sivustakatsoja

Viisi viikkoa vierähti nopeasti ja maanantaina minua kutsuu jälleen luonnonkaunis Itä-Pasila. Perheen viimeisen yhteisen lomapäivän kunniaksi päätettiin tehdä, jotain erityistä ja tällä kertaa valinta osui Seikkailupuistossa esiintyineisiin Mimiin ja Kukuun.

Edellisen kerran kaksikon näimme livenä oikeastaan tasan kolme vuotta sitten kun olimme Visbynristeilyllä juhlistamassa vuoronvaihtoa kotivanhemmuudessa eli poika ei kyllä siitä muistanut mitään, mutta televisio-ohjelman kautta parivaljakon laulut ja leikit olivat tuttuja sekä odotettuja. Poika myös selvästi oli iloinen keikasta. Sitä ei vaan kovin helpolla ulkopuolisen silmin huomaa.

Siinä missä muut lapset kiipesivät suunnilleen syliin meidän pieni sivustakatsoja pysytteli turvallisesti käsivarren etäisyyden päässä äidistään. Polte lavalle olisi ollut suuri, mutta ilman äitiä sinne ei voinut mennä. Kesäloman aikana törmäsin kaavion lasten luonnetyypeistä ja kellot soivat heti kun luin tyypistä, joka rakastaa seikkailua, mutta tarvitsee siihen vanhempien tukea.

Moni neljä täyttävä on jo konkari yksinharrastamisessa. Meidän jälkeläinen varmasti kaivaisi enemmin munuaisensa puulusikalla kuin lähtisi vapaaehtoisesti tekemään asioita ilman tuttua aikuista. Tuo vanhempien mukaanottamisen tarve on itseasiassa ollut niin suuri, että viikko sitten appiukon syntymäpäivillä olin nielaista kieleni kun tajusin, että tuo normaalisti vieraiden aikuisten keskellä täysin mykkä lapsi yhtäkkiä puhuukin papupata ihmisille, jotka se on tavannut viisi minuuttia aikaisemmin. 

Olemme siis alkaneet saada välähdyksiä siitä, että napanuora pikku hiljaa venyy ja lopulta katkeaa, mutta vielä lapsella ei tunnu olevan kiire yhtikäs minnekään. Onneksi siinä missä minulla maanantaina alkaa työt jatkavat perheen miehet vielä lomailua. Pojalla itseasiassa on vielä senkin jälkeen viikko lomaa mummin tarjoaman hoitoavun turvin. Sitten se napanuora joutuukin taas koetukselle kun päiväkotiarki kutsuu ja ryhmässä on taas se uusi aikuinen odottamassa.