Onks tukka hyvin

Ennen kuin Noro the Great saapui meillä ehdimme käydä pistäytymässä Stockan Argos-hallin lastenmaailmassa. Ensin poika iski silmänsä peripoikamaisesti kauko-ohjattaviin autoihin (ja me vanhemmat jäätiin himoitsemaan sellaista Nikkon ralli-Miniä) ja Angry Birdseihin, mutta sitten tilan yhdestä kulmasta löytyi jättipotti. Meikkipää, pojasta parempi kuin sata jänistä tai kauko-ohjattava Angry Birds possuauto.

Tuota sitten piti puleerata, meikata, kuivattaa hiuksia kuivaajalla, laittaa pinniä ja lisäkettä ja samalla mulkkia kaikkia muita lapsia vihamielisesti jos ne vain hänen rakasta meikkipäätään lähestyivät.

Kotona meikkipään puutteessa lapsi on panostanut kaiken tarmonsa äitinsä ehostamiseen. Tukkaa asetellaan huolella ja tarvittaessa otetaan apuun sakset eli työkalupakkauksen pihdit. Meikkisudin virkaa toimittaa keittiöleikkeihin annettu pullasuti ja poika paheksuu kovasti ettei äidillä ole kauniimpia pinnejä. Pienesti houkuttaisi antaa pojan käsiin vanha meikkipaletti ja antaa tälle vapaat kädet. Voisi tulla äidistä aika metkan näköinen. Hiusten suhteen kuitenkin turvauduin tänään tutusti ja turvallisesti Nooran käsittelyyn. Nyt on taas otsis kuosissa ja niska siistinä. Otsisongelmaan tosin pitäisi kehittä joku kotikutoinen ratkaisu, kun en ikinä muista sitä varten kampaaja-aikaa varata ja päädyn nyrhimään itse. Poika luultavasti olisi innoissaan, mutta taidan kuitenkin painostaa miehen leikkuupuuhiin. Ei se otsiksen leikkaaminen kovin vaikeaa voi kun tyyppi kuitenkin laatuinsinöörin huolellisuudella opetteli Youtuben avulla kihartamaan minun hiukseni suoristuraudalla muutama vuosi sitten.

Hakekaa kätilö

Niinhän se vatsatauti sitten kunnolla selätti minutkin. Tai no perinteiseen malliin verrattuna tauti oli kevyt, mutta riittävä kuitenkin siirtämään minut sohvalle alkuviikoksi. Perheen tautiviihteeseen kuului Oktonautteja ja siinä kohtaa kun alkoi jaksot tulla korvista ulos päätin omassa sohvanpäädyssäni kääntyä Ylen Areenan puoleen ja katsoin ensimmäisen jakson Hakekaa kätilö -sarjasta.

Sen verran mainiolta tuo vaikutti, että käännyin Netflixin puoleen ja katsoin koko ekan tuotantokauden. Pitäisi laittaa nuo kirjat vielä varaukseen kirjastossa tai katsoa saisiko ne edullisesti ekirjapuolelta vaikkapa Amazonista.

Huomenna perheemme kokeilee paluuta arkeen. Saas nähdä miten meidän käy...

Kuva: Yle.fi

Sisustuksen uudet tuulet

Kevättä odotellessa useampinkin bloginpitäjä on saanut sisustuskärpäsen pureman ja enhän minä nyt halunnut jäädä Pekkaa pahemmaksi.

Meillä kevään uudet tuulet puhaltavat sisustustekstiilien muodossa. Harmaa sohva sai verhokseen kaksinkertaisen fleecepeiton, Karvispyyhkeen ja pyyheliinan jonka epäilen tarttuneen miehen matkaan joltain laivareissulta aikana ennen parisuhdettamme. Vuodetekstiilitkin kaipasivat jotenkin froteisempaa otetta joten nyt tuo kupeittemme hedelmä nukkuu yhden Nokia- ja yhden Genencor International-mainospyyhkeen välissä ja yöpöydän virkaa tekee todellinen designhelmi, Wiledan moppaussanko.

Ensimmäisen oksennuksen jälkeen (tietenkin bussissa matkalla kotiin) vielä uskottelimme, että pojalla on vain kurkussa joku huonosti, mutta kunhan päästiin kotiin niin karu totuus alkoi selvitä viimeistään kolmannen oksennuksen jälkeen. Onneksi suurin osa siitä ekasta oksennuksesta päätyi lapsen syliin ja tyyppi saatiin enimmäkseen puhdistettua kierittelemällä sitä lumihangessa. Illan ratoksi kuitenkin päästiin pyörittämään jo eka pesukoneellinen jossa pestiin ulkovaatteet sekö rattaiden tekstiilit. Brion Ponyt osoittautuivat kahdelle insinöörille liian haastavaksi ja jouduin googlaamaan ohjeet kankaiden irrottamiseksi. Jos joku muu joskus joutuu samaan niin ne sivurautojen etumaiset niitit eivät olekaan niittejä vain painonapit ja ne kun avaa saa kankaan liutettua kokonaan irti.

Me vanhmmat otinme nyt kovat aseet käyttöön ja aloimme kyllästää vatsojamme maitohappobakteereilla. Minulla on tapana saada vähintäänkin infernaalisia vatsatauteja, joten ollaan yritetty, että mies hoitaisi suurimmat hoidot ja minä menen nukkumaan pojan huoneeseen yöksi. Toivottavasti tällä karanteenilla ja maitohappobakteereilla saadaan tauti minulle lievänä. Siihen en nimittäin usko, että kokonaan säilyisin tartunnatta, mutta jos nyt vaikka tällää kertaa en joutuisi viikoksi vuoteenpohjalle kuten edellisinä kolmena vuotena.

Anniinan muodonmuutos

Unihiekat karisivat nopeasti silmistä kun kömmittiin tänään sohvalla katsomaan Pikku Kakkosta. Anniina balleriina nimittäin näytti kovin erilaiselta kun viime katsomakerralla (jolloin se myös taisi tulla maanantaiaamuissa).

Kun minun muistikuvissani se Annina oli pieni ja pyylevät hiiri joka oli sopivat pörröinen eikä tuollainen siloiteltu ja venytetty versio.

Minusta on selvästi tullut kalkkis.

Kuvat: telvis.fi ja Lauranlastentarvike

Sukuvika kun suksi ei luista

Kun tulen kotiin ja potkaisen kengät jalastani ne jäävät samaan asentoon mihin isänikin kengät aikanaan jäivät. Opiskeluaikana minut tunnistettiin veljeni sisareksi sen perusteella, että puhumme kuulemma samalla nuotilla. Nuo ovat asioita joita en tunnista itsessäni tai tunnistan kun ne kerrotaan, mutta en ole ikinä tietoisesti niitä pannut merkille. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee niin näitä vastaavia tuttuja piirteitä alkaa näkyä myös lapsessa. Enimmäkseenhän ne ovat todella söpöjä, mutta yksi asia on rehellisesti sanottuna rasittava piirre.

Lapsella on nimittäin levottomat varpaat. Ne samat varpaat löytyvät myös minulta ja yhdeltä serkuista. Niihin liittyy se, että kun on oikein kivaa niin laitetaan varpaat kippuralle. Tuo nyt vielä on täysin harmiton piirre, mutta sitten kun kiva muuttuu tylsäksi lähtevät varpaat vaeltamaan. Ne etsivät jonkun mitä varvastella. Kaapin oven nupin, lattialle tippuneen pienen esineen tai minkä tahansa kivitaloa pienemmän asian jota voi varpailla hiplata. Kun poika varvastellessaan tänään kymmennennettä kertaa viikon sisään sai sohvapöydän alatason tavarat tönittyä lattialle erehdyin toteamaan miehelle, että olisikohan jossain joku varvastelijoiden tukileiri, jonne voitaisiin poika lähettää serkkunsa kanssa. Ja poikahan sen bongasi heti. Nyt se haaveilee lähtevänsä matkalle teiniserkun kanssa. Toivottavasti parin viikon päässä odottavat synttärit ajavat saman asian.

Otetaan käyttöön vielä korostuskynäkin

Pidempään lukijana viihtyneet varmaankin ovat jo kiusallisen tietoisia siitä, että tykkään aivan liikaa teineille suunnatusta (roska)viihteestä ja vielä enemmän musikaaleista. Minulla onneksi on hyvä rikoskumppani, jonka kanssa näitä tällaisia laatupläjäyksiä voidaan käydä katsomassa silloin harvoin kun ne valkokankaalle asti Suomessa päätyvät. Tänään ennakonäytöksessä Tennispalatsissa oli jo vajaa puoli vuotta aikaisemmin Jenkeissa ensi-iltansa saanut Pitch Perfect.

Yksinkertaisuudessaan elokuva kertoo laumasta collegeopiskelijoita, jotka laulavat a capellakuoroissa. On tyttö, on poika ja liuta juonta sopivasti hämmentäviä kommunikaatiokatkoksia.

Elokuvaa katsoessa kuitenkin joutui toivomaan, että tarina olisi jätetty tuolle tasolle. Nimittäin ne kuorot, tyttö, poika ja juonta hämmentävät kierteet olisivat yksinään olleet jo ihan riittävän viihdyttävää. Koska kuitenkin kyseessä on jenkkielokuva ja vielä nuorelle yleisölle suunnattu piti kuitenkin varmistaa, että sekin lippispää, jonka vessaistunto venähti liian pitkäksi silloin kun ääliä jaettiin tajuaa olevansa katsomassa komediaa. Ja mikäpä kertoisi paremmin, että kyseessä on komedia kuin ruoan heittely, kaaressa oksentainen ja hihittäminen sille, että ihmiset on erilaisia ja yksi jopa paksu.

Elokuvan näyttelijäkaarti oli toimivaa ja ne onnistuivat vetämään roolinsa niin uskottavasti mitä se nyt tässä tyylilajissa on mahdollista. Musiikkihan tuossa toimi, mutta ilmeisesti on vaan myönnettävä, että paras musiikki on tehty aina ennen ihmisten syntymää, koska näiden parikymppisten teemabiisi lopulta löytyi The Breakfast Clubista, elokuvasta joka valmistui 1985 eli melkein kymmenkunta vuotta ennen noiden fiktiivisten parikymppisten syntymää.

Jos oma toleranssi American Pie-tyylistä huumoria kohtaan on matalalla niin kannattaa ennemmin katsoa Gleetä, mutta muuten elokuva on viihdyttävä jos tyylilajista tykkää. Anna Kendrick on ihana nyt vaikka sen voissa paistaisi, mutta onhan se vähän häiritsevää, että tässäkin taas liutaa collegeopiskelijoita esittää tyypit, jotka ovat nyt jo lähempänä 30. kuin 20. syntymäpäivää. Hyvä mieli tuosta elokuvasta kuitenkin jäi ja onhan se aina yhtä ihanaa kun ihmiset rakastuvat elokuvissa.

Kuvat:http://www.pitchperfectmovie.com/

Palaa pian asiaan

Niin hieno kuin Yakkayn hattukypäräni onkin niin pakko myöntää, että se ei ole ihan parhaimmasta päästä ilmanvaihtonsa suhteen ja pyöräilykautena päänahkani oli aika huonossa kunnossa kun pää hikoili kypärässä kahdesti päivässä. Kypärä on kuitenkin niin hieno, että kokonaan en siitä halua luopua vaan säästän sen ns. pyhäkäyttöön. Rinnalle pitäisi hankkia nyt sitten joku vähän ilmaistoidumpi malli. Fiksu varmaan ostaisi jonkun hyperkevyen ja ilmastoidun sporttimallin, mutta koska turhamaisena ihmisenä haluan että uusikin kypärä on kivan näköinen ja ettei minua se päässä vahingossa sotketa Babylon 5 -fanitapaamiseen matkalla olevaksi minbaripukuiseksi tosifaniksi ei sellainen ilmanvastusyställisempi malli oikein toimi. Koska olemme olleet tyytyväisiä pojan Nutcasen kypärään ajattelin käydä niiden sivuilla tutustumassa mallistoon. Varsinkin kun poikakin on kasvanut ulos omasta kypärästään. Nettisivuilla kuitenkin odotti tällainen näky.

Ja tuota samaa etusivua tässä nyt on katsottu jo useampi päivä. Miten vaikeaa niiden uusien mallien lataaminen nettisivuille oikein voi olla? Veikkaanpa ettei siinä hyvä heiluisi, jos laittaisin omien työyhteystietojeni kohdalle tiedon, että uutta tietoa olisi tulossa palataan asiaan syksymällä. Niin ja ei tuosta nettikaupasta edes ole mitään iloa esim. kokojen tutkimisessä kun mobiilisti se ei edes päästänyt selailemaan valikoimaa.

No yhtä kaikki, tuossa vieressä oleva irtolippa vaikuttaa hauskalta ajatukselta. Sen kannustamana taidan jatkossakin käydä vilkuilemassa koska uudet mallit sivuille päivittyvät.

The Hour

Olen aika helppo kohde televisio-ohjelmien tekijöille. Katson mitä tahansa kunhan se on historiallinen draama, näyttelijät ovat hyviä ja toteutus sellaista, että silmä lepää. Ei siis mikään yllätys, että sairastelun täytteiseen talvilomaan löytyi myös Netflixistä The Hour.

Tässä sarjassa kaikki osui erinomaisen hyvin kohdalleen. Näyttelijöiden välinen kemia toimi, puvustus oli upeaa ja kylmä sota agentteineen ja salaisuuksineen on suorastaan kutkuttavan ihana teema.

Ensimmäisen kauden jälkeen ainoaksi kysymykseksi jäi, että mistä ihmeestä saan käsiini toisen tuotantokauden tätä ihanuutta, kun sitä ei Netflixiin ole vielä tullut?

Kuvat: BBC

Muotitietoinen

Tutustuin tänään Reiman kesävaatteisiin ja innostuneesti esittelin pojalle bongaamiani asioita.

Kumitossuja, joista meillä oli jo viime kesänä turkoosi versio.

UV-suojahaalaria, koska kaksi edellistä kesää käytetty 92 senttinen on jo auttamatta liian pieni.

UV-suojahattua, joka huomattiin jo viime kesänä hyväksi ja ilokseni huomasin, että tuosta saa vielä koon 54 (eli koko taulukon mukaan seitsemän vuotiaille).

Vaatteista kiinnostunut nuori mies hyväksyi kaksi ensimmäistä, mutta viimeistä ei kuulemma tarvita. Hänellä on jo ihan hyvä hattu.

Viimekesäinen hieman liian pieni Lindexin kesähattu, jonka taioin minuutissa Oktonauttihatuksi kun poika halusi leikkiä Pesoa. Kuinkahan monta vääntöä päästään vielä todistamaan tämän asian tiimoilta kunhan kelit vähän lämpiävät ja päiväkotiin voisi laittaa muutakin kuin kypärämyssyn.

Niin ja näin vuotta etukäteen voi alkaa stressata, että mistä me löydetään tuolle megakuupalle ensi vuonna UV-päähine? Tätä se tiesi kun neuvolassa tehdyssä kokoarviossa laite kieltäytyi antamasta kokoarviota, koska pään halkaisija oli sen skaalan ulkopuolella...

Kuvat vaateista: Reima

Kurittomat kakarat

Tämän päivän Hesarissa Jani Kaaro kehotti vanhempia antamaan lastensa olla kurittomia. Linkki lähti heti leviämään kulovalkean lailla FB:n Uutisvirrassa ja keskustelu poukkoili laidasta laitaan. Itselläni heräsi jutusta ensimmäisenä ärsytys. Jutun taustalla oleva viesti (tai ainakin se jota luulen kirjoittajan tarkoittavan) on hyvä. Lapsen pitää saada tietää olevansa arvostettu ja rakastettu yksilö myös niinä hetkinä kun elo ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Pieleen kuitenkin mentiin kun viesti höystettiin vastaavilla kommenteilla:

Lapsillemme me sen sijaan voimme selittää kaiken juurta jaksain. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi on tottelevainen. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi noudattaa rajoja ja sääntöjä. He ovat vapaita sieluja eivätkä ole tulleet tänne pokkuroimaan kenenkään sääntöjen mukaan.

Jutussa lasta verrattiin siis koiraan ja kerrottiin miksi koiraa pitää ehdollistaa, mutta lapselle voidaan selittää ja perustella asioita. Tuossa vaiheessa teki mieli lähinnä nauraa ja ehkä vähän itkeä.

Itse kuulun koulukuntaan, jossa rajat ovat rakkautta. Lapsen kanssa keskustellaan lapsen kehitystasoisesti, mutta päätökset tekee aikuinen. Lapsi saa harjoitella päätöksen tekoa vanhemman asettamissa rajoissa. Sääntöjä meidän perheessä noudetaan jo ihan vain siitä syystä, että toivoisin lapsen aikanaan hautaavan minut eikä toisinpäin. Ehkä minun pitäisi mennä itseeni ja muistaa käyneeni, mutta meillä ihan jokapäiväinen elämä on minusta kivempaa silloin kun lapsi ei karkaa potkupyörälle autotielle, lapsi ei päiväkotiinlähtöangsteissaan väännä vanhempien silmälaseja rusetille ja että lapsi syö ruokapöydässä myös lämpimän ruoan eikä elä vaikkapa suklaavanukkaalla.

Kirjoittaja nostaa myös esiin esimerkin, jossa äiti pakottaa lapsen pyytämään anteeksi leikkipuistossa tapahtunutta lyömistä eikä lainkaan ole kiinnostunut kuulemaan selitystä sille miksi lapsi löi ja käymään tämän kanssa syväluotavaa keskustelua siitä miksi on väärin lyödä. Oman kokemukseni mukaan tällainen leikki-ikäinen vajaa kolmevuotias tietää jo erinomaisen hyvin, että ketään ei saa satuttaa. Se vain tunnekuohujen vallassa välillä tuppaa unohtumaan ja sitten otetaan nyrkit aseeksi kun sanat loppuvat. Koska lapselta ne sanat loppuivat niin ei se niitä osaa myöskään tuossa tilanteessaan äidilleen kertoa. Sitten taas kun lapsi olisi kasvanut sen verran, että keskusteluun voisi olla edellytyksiä niin minusta lapsen tässä kohtaa jo pitäisi tietää, että lyöminen on väärin. Piste.

Kirjoittajan kanssa samaa mieltä olen siitä, että lapsen moraali kasvaa vain jos hän itse ymmärtää mistä on kyse ja pystyy sitoutumaan sitä kautta sääntöihin. Tuota varten käytävä keskustelu on kuitenkin sitä, jota käydään arjessa, jokaisena päivänä ja kaikissa toimissa. Se ei ole sitä keskustelua jota käydään leikkipuistossa niinä hetkinä kun tilanne levisi käsiin. Parhaiten lapselta halun purra ketään nitisti se, että toinen lapsi puri häntä ja sen jälkeen asiaa pohdittiin monta iltaa ja lapsi oppi, että pureminen sattuu. Pienen lapsen oppiminen on usein aika suoraviivaista ja kun abstrakti ajattelu ei ole vielä kovin pitkälle kehittynyttä niin yksinkertaiset syy-seuraus-suhteet ja erittäin vähän metaforia sisältävät sadut toimivat parhaiten.

En sano, että minusta lapset eivät saa näkyä eikä kuulua. Monen tiukemman kasvattajan mielestä meillä asuu hyvinkin kuriton pieni ihminen koska lapsi kertoo useinkin kovaäänisesti oman eriävän mielipiteensä. Silti koen, että tuota meidän vapaata sielua olisi silti ehkä hyvä vähän suitsia. Se yhteiskunta kun toimiakseen kuitenkin tarvitsee enimmäkseen niitä ihmisiä, jotka edes suunnilleen kulkevat muun porukan matkassa. Itseasiassa en oikeastaan ymmärrä mitä kurittomuudella on tekemistä sen kanssa keskustellaanko lasten kanssa asioista vaiko ei. Tai no, että kirjoittaja taitaa vähän niin kuin vesittää viestinsä keskustelun tärkeydestä jos sen lopputuloksena edelleen on se kuriton kakara jonka tulisi jatkossa olla jokaisen lapsiperheen suurin ylpeyden aihe.

Rumpali

Pojan päiväkodissa musiikki on suuressa roolissa toiminnassa ja jokaisella lapsella onkin omat kurkkupurkkirummut joita soitellaan säännöllisesti. Rytmin soittaminen lapsesta selvästi kivaa ja yksivuotislahjaksi saatu leikkirumpu on säännöllisessa käytössä. Nyt kuitein pikkurumpu on kuulemma liian pieni, pitää saada isompi. Sitä odotellessa poika tosin rakensi tällaisen.

Siinä me ihailtiin miehen kanssa miten hienosti poika naputteli Lego-purnukan nappuloita, puista jakkaraa ja purnukan sivuja. Hienosti rytmissä ja toistuvalla kuviolla. Ja sitten se alkoi paukuttaa noilla rumpukepeillä päätään. Selvää rumpaliainesta siis...

Girls

Tämä talviloma ei nyt mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Sinnikkäät flunssat vaivasivat niin meidän perhettä kuin muitakin läheisiä ja lomailu Turussa sujui tiiviisti lapsuuden kodin nurkissa. Siinä sairastelun lomassa ehdin kuitenkin katsoa HBO:lta Girlsin.

Sarjaa verrataan liki jokaisessa kotimaisessa lehtijutussa Sinkkuelämään ja onhan sarjoissa tiettyjä yhtäläisyyksiä muutenkin kuin tapahtumakaupungin ja neljän keskeisen naisnäyttelijän osalta. Se mikä sarjasta kuitenkin tekee minulle Sinkkuelämää paremman on se, että Girlsissä elämä rumempaa. Sarjassa nousee esiin aika tyypillisiä teemoja ns katkeroituneelle sukupolvelle. Työttömyys, pätkätyöt, ylikoulutus ja lupaukset jotka eivät koskaan toteutuneet. Samaan aikaan rinnalla myös se, että pitäisi haluta aina enemmän ja vain tylsä ihminen tyytyy keskiluokkaiseen unelmaan.

Toisaalta sarjaa on turvallista katsoa nyt kun oma elämäntilanne on mikä on. Sarjan tytöistä tunnistaa sen torvelon, joka olin ennen kuin se eräs vapunpäivä yhdeksän vuotta sitten unohduin tuon nykyisen mieheni sänkyyn yöksi. Sarja vääriä poikaystäviä, 24,5 täyteenahdettua neliötä ja epämääräisiä pätkätöitä ja budjettivajetta. Ehkä siksi tämä toimii nyt paremmin kuin tuon edellä kuvatun ihmisen katsoma Sinkkuelämä.

Kuva: HBO Girls

Urbaanin taaperon suojaväri

Suojaväritys on yksi evoluution fiksuimpia keksintöjä. Sen tietää myös lapsi, joa yrittää epätoivoisesti maastoutua tavaratalon kahvilan pallomereen kello kahdeksalta perjantai-illalla.

Ei ehkä mitenkään yllättäen niin saatiin tuohon aikaan koko pallomeri ihan omaan käyttöömme...

Hyvää ystävänpäivää!

Pidän itseäni onnekkaana koska minulla on paljon ystäviä. Ei kavereita (vaikka niitäkin löytyy ihan yllinkyllin) vaan aitoja ystäviä. Niitä joiden kanssa on jaettu jo vuosien verran elämän ilot ja surut ja kasvettu yhdessä aikuisiksi sekä niitä, jotka ovat tulleet elämään vasta viimeisinä vuosina. Eikä saa unohtaa niitäkään jotka tarttuneet matkaan siinä välissä.

Osa ystävistä on elämänvaiheystäviä. Niitä, joiden kanssa on ihanaa siinä tietyssä elämänvaiheessa, mutteivat kulje mukana kun elämäntilanne vaihtuu. Todellinen ystävän tunnistaa siitä, että se pysyy rinnalla vaikka elämä kuljettaa eteenpäin, ihmissuhteissa tilanteet muuttuvat, muutetaan toisella paikkakunnalle tai elämäntilanteet poikkeavat toisistaan. Äistä ystävistä sietää olla onnellinen myös niinä muina päivinä vuodessa kuin vain tänä ystävänpäivänä.

Nykyisessä elämäntilanteessa koen usein kuitenkin, että en ole kovin hyvä ystävä. Suurin osa taitaa käydä omatoimisesti päivittämässä minun kuulumisiani täällä, mutta turhan harvoin sitä tulee itse tartuttua puhelimeen ja soitettua tai tekstattua mitä toiselle kuuluu. Arjessa en valitettavasti suurinta osaa ystävistäni näe kuin harvoin johtuen maantieteestä ja siitä, että ne ruuhkavuodet ovat taineet löytää tiensä meidän asunnon lisäksi myös muihin talouksiin. Tosin aina se läheinen sijaintikaan ei auta ja sitä huomaa allakkaa selatessaan ehdottvansa pojan kummisedälle tapaamisaikoja puolentoista kuukauden päästä.

Voisinkin tehdä nyt ystävänpäivälupauksen ja alkaa paremmaksi ystäväksi tai ainakin siksi, joka laittaa edes kerran kuussa tekstiviestin.

Vuoden yhteistyömallisto

Vaikka ollaan hätinä päästy tammikuulle niin voin julistaa, että vuoden yhteistyömallisto on löytynyt nyt kun Henkka Maukka tekee malliston Brick Lane Bikesin kanssa.

Promokuvat näyttää hyviltä. Saa nähdä millaisen ilmiön nämä vaatteet ympärilleen kasvattavat, verkkokauppa tyhjenee luultavasti nopeasti, mutta jotenkin minun olisi vaikea nähdä mieheni kaltaisia hiljaisia pyöräilijämiehiä tappelemassa kynärpäätaktiikalla myymälässä (en tosin edes ole katsonut tulevatko nuo Suomeen myymälöihin millä mitalla).

Laiskaa laskiaista

Lopputalven sesonkiherkuista laskiaspullat ovat minun suosikkejani. Runebergin tortut ovat aina olleet jotenkin epäilyttäviä, ne ovat aina joko liiaan kuivia tai liian kosteita ja niissä on liikaa sitä torttua. Laskiaispullalla harvemmin voi mennä pieleen, paitsi tunkemalla sen täyteen mantelilassaa.

Miehen ollessa nyt laskiaistiistaina hapankaalin luvatussa maassa otimme varaslähdön laskiaiseen jo viime viikolla ja leivoimme täsmäiskuna perheelle kulmakunnan rumimmat laskiaispullat. Sen minkän pullat hävisivät ulkonäössä ne voittivat maussa ja kerman määrässä.

Nyt varsinaisena laskiaistiistaina ruokalistalle tosin taitaa päätyä hernerokan ja pullien asemasta tofupastaa ja mustikkapiirakkaa.

Hiiret tanssivat pöydällä

Kun mummi lähtee hummaamaan uudelle risteilyalukselle niin hiiret hyppivät pöydällä.

Tai no, hengaavat leijonan, pupun ja parin kissan ja lampaan kanssa Legoalustalla.

Mummilassahan mitään ei heitetä pois, joten laatikoista löytyy pitkälti kaikki minun ja veljeni vanhat ehjät lelut. Kontaktimuovilla lapsiuskottavaksi naamiodusta viskilaatikosta löytyisi vaikka mitä legoaarteita, mutta toistaiseksi sieltä ei ole kaivettu esiin kuin nuo minun vanhat Fabuland-Legot. Olin jotenkin ajatellut, että poika on liian pieni noille pikkulegoille, mutta itseasiassa nuo pienet palat jotenkin istuvat paremmin lapsen käteen kuin kotona olevat Duplot. Pieniä Legoja ei kuitenkaan vielä hankita kotiin. Ensin tuo lapsi saa opetella siivoamaan ja vasta sitten meille saa muuttaa mitään noin pientä ja helposti imuriin sujahtavaa.

Flunssarintamalla on edelleen tukkoista ja poikakin oli viikonloppuna aika hyvin poissa pelistä. Lapsella kyllä tuo oman kehon kuuntelu toimii ihan uskomattomalla tavalla. Dieetti on ollut erittäin nestevoittoinen hedelmillä ja näkkärillä höystettynä. Vähän tylsähän tästä meidän talvilomailusta nyt taisi tulla kun ollaan niin puolikuntoisia. Huomiselle on luvattu kuitenkin reissu pojan sanojen mukaan Hoppaan eli HopLopiin eli
tuohon Leafin vanhaan tehtaaseen rakennettuun leikkimaailmaan. Keskiviikkona oli teatterimuskaria ja perjantaina taaperosirkusta Seikkisessä. Jos vaikka tässä nyt ei tulisi mitään uuttaa ja päästäisiin vähän sinnekin tuulettumaan.

Väsynyt

Sitten viime syyskuun olen muistaakseni ollut yhtäjaksoisesti terve 1,5 viikkoa putkeen. Infektio seuraa toistaan ja vointi on jatkuvasti puolikuntoinen. Tämän viikon teema ei juuri aikaisemmasta puolesta vuodesta poikkea.

Uusi kattaus antibiootteja, tällä kertaa jopa sopivia tai no ainakaan en ole joutunut hengittämään avaavaa lääkettä päivystykseen ja vointikin ehkä vähän alkaa kohentua.

Tämä jatkuva sairastaminen alkaa käydä vähän raskaaksi vaikka eihän sitä nyt pieni flunssa kovin pahalta sairaudelta kuulosta. Kun ei puoleen vuoteen ole päässyt kunnolla liikkumaan niin kroppa alkaa oireilla muutenkin ja kun kroppa oireilee, on jatkuvasti väsynyt niin sitten alkaa hajota pää. Jatkuvat poissaolot töistä ei yhtään auta vähentämään stressiä ja nyt on vielä rinnalle noussut huoli myös omasta terveydestä. Miten ihmisestä, joka pystyi vielä kesällä polkemaan 50 kilometriä päivässä polkupyörällä jos siltä tuntui ja juoksemaan sen suunnilleen kympin on tullut tällainen hinkuva ja vinkuva möykky, joka tekee kuolemaa jo juostuaan kotiportilta bussipysäkille viereiseen kortteliin?

Tänään on taas viimeinen päivä sairaslomaa tällä haavaa, mutta ensi viikolla olisi talviloma. Mies lähtee Saksaan työmatkalle ja me pojan kanssa matkataan mun alkukotiin. Täytyy toivoa, että riittävästi unta, ulkoilua jaksamisen mukaan ja hillittömästi maitohappobakteereita, vitamiineja ja ruisleipää saisi tämän tautikierteen katkeamaan. Minä olen väsynyt olemaan alati sairaana.

Oktonautteja Flashittömille

Voi YLE minkä te teitte. Juuri kun olin taas palauttanut uskoni teihin sen jäljiltä kun tuuppasitte Yle Lapset-appsiin aikuisille tarkoitettua sisältöä niin taas sai pettyä. Oktonauttien palattua ohjelmistoon jouduimme huomaan, ettei Oktonautti-jaksot päivitykään tuohon Areenan lastensovellukseen. Jostain kumman syystä jakso 2/25 sieltä löytyy, mutta muut tämän viikon jaksot loistavat poissaolollaan. Netti-areenasta jaksot löytyvä, mutta lapsi ei saa sitä käyttää ja eipä se myöskään paljoa lohduta kun eihän tällä iHärpäkkeellä flashtuen vaativa nettisivu paljon lämmitä.

Laitoin jo Ylelle kyselyä nettinäyttöoikeuksista ja kysyin miksi appsissa ei ole kuin yksi jakso. Sain vastaukseksi linkin Areenan verkkosivuille. Pakko sanoa, että nyt en koe ihan saavani verorahoilleni sitä vastinetta mitä toivoisin. Kertoisivat nyt edes millä logiikalla tuo loistava sarja on appsin ulkopuolelle sysitty. Esitysaika nyt kuitenkin on sellainen, ettei päiväkotia käyvä lapsi jaksoja suoranakaan pysty katsomaan. Ylen vahvuus minusta on ollut hyvin tuotetut lastenohjelmat ja juurikin tuo lapsen käyttöön loistava sovellus. On sääli, jos se ei kuitenkaan toimi hyvin. Järkyttävästä Hirveästä Henristä kyllä jokaikinen jakso sinne tuntuu eksyvän, mutta sen kerran kun ohjelmistossa olisi hyvin tehtyä, hyvin dupattua ja opettavaista ohjelmistoa niin ilmeisesti asian kanssa ei sitten ole niinkään väliksi.

Kaks ja puol

97,5 cm, 15 kg ja 30 kk.

Pieni ihmisemme on puolessa vuodessa muuttunut entistä enemmän leikki-ikäiseksi pikkuihmiseksi. Puhetta lapselta tulee koko ajan enemmän ja poika osaa kertoa nykyään monimutkaisiakin asioita. Jutuissa huomaa myös, että huumorintaju ja mielikuvitus ovat molemmat ottaneet kuluneina kuukausina aimo harppauksen eteenpäin ja nyt joka päivä jostain päin asuntoa kuuluu makeaa naurua ja selitystä kun lelut toimivat leikeissä.

Leikeistä kivoimpia ovat tällä haavaa erilaiset kotileikit. Brion leikkihella, äidin vanhat leikkikattilat ja laivareissun innottaman ostetut leikkiruoat ovat päivittäisessä käytössä ja poika kokkaa ruokaa milloin meille vanhemmille, milloin nukelle ja milloin pehmoleopardille, joka kuulemma hänen kissansa. Muutenkin äidin vanha vauvanukke (jotain hyötyä siitäkin, että minä en ollut ikinä kotileikkiorientoitunut niin lelut ovat täydessä iskussa) on hyvällä hoidolla, raukkaparka on vain aikamoisessa infektiokierteessä ja sen silmiä ja korvia tutkitaan koko ajan ja annetaan lääkettä ruiskulla. Välillä vauva pakataan potkuambulanssiin ja lähdetään köröttelemään kohti mummilaa. Potkuambulanssin ohella autoja näkyy leikeissä muutenkin aika usein. Nyt poika on löytänyt Disneyn Autot ja reippaustarrapalkinnoksi ehdittiinkin jo toivoa omaa Pamama Kviikiä. Pikkuautoista parhain on Volkkari eli tuttavallisemmin Mummiauto. Mummiautoja bongataan myös kadulta, erityisen hienoa oli huomio siitä, että poliisitkin ajelee mummiautomaijoilla. Legoilla rakentelu on perheen suosikkiyhteisleikki ja muiden lasten kanssa lapsi innostuu myös junaradasta.

Kotipuuhissa lapsi on varsinainen auttajahai. Keittiössä ei voi tehdä mitään ilman ettei perässä paikalle juokse pieni ihminen, joka haluaa auttaa ja etsii itselleen veitsen/kauhan/sudin/nuolijan. Syömme nykyään aika ronskilla kädellä maustettua ruokaa, joka on hyvin hämmennetty. Parhaina päivinä pojan saa harhautettua kattamaan pöytää, jolloin ruokaan saa lisättyyä kaiken suunnitellun juustomäärän, muuten ne juustot häviävät aina parempiin suihin jo kokkausvaiheessa. Juustojen lisäksi pojalle maistuu porkkanat, tomaatit, kurkut sekä kaikki hedelmät. Lämpimän ruoan kanssa oli vielä tovi sitten vähän vaikeuksia, mutta vanha kunnon lahjonta toimi ja maistamispakko tuotti tulosta reippaustarrojen tsemppaamana.

Reippaustarroilla olemme muutenkin onnistuneet saamaan muutamia jokapäiväisiä haasteita kuriin ja nykyään meillä on taas lämmintä ruokaa syövän lapsen ohella myös itsenäisesti iltasadun jälkeen sänkyyn nukahtava lapsi ja lapsi, joka ei aamuisin käytä 20 minuuttia siihen, että se yrittää kaikin mahdollisin tavoin viivyttää lähtöjä. Valitettavasti tarrat eivät olleet riittävä houkutin silmätipoille ja nyt pelon sekaisella jännityksellä odotamme, että kuinka moni naapureista on tehnyt meistä ilmoituksen lastensuojeluun. Sen verran pahalta se tippojen laittoshow kuulosti tällaisen normiuhmailuunkin tottuneen korvaan. Uhmailua pojalla esiintyy joka päivä vaihtelevissa määrin ja pakko sanoa, että tämä ei ole näitä lapsen parhaita kehitysvaiheita. Uhmaavalla jälkeläisellä katoaa kuulo ja järki ja lisäksi se saa puolen puna-armeijan voimat. Uhmakilahdus tulee yleensä mitä käsittämättömimmästä syystä ja lapsi pyrkii myös kaikkensa mukaan ohjailemaan meidän muiden perheenjäsenten toimintaa. Kissa on tässä tapauksessa meidän vanhempien kannata oikeinkin hyvä kasvatuskumppani. Se yleensä tekee kaiken toisin miten lapsi haluaa. Uhmailun ennakoimattomuus on myös ensimmäistä kertaa saanut meidät miettimään minne kaikkialle lapsen kanssa ilkeämme mennä. Turhan monta kertaa viime kuukausina olemme tunteneet ne polttavat katseet niskoissamme kun lapsi on järjestänyt poskettoman uhmanäytöksen siitä syystä, ettei hän saanutkaan syödä kaikkia pöytään kannettuja karjalanpiirakoita tai ei saanut ostaa kaupasta Angry Birds-tikkaria.

Kädentaidoista poika on nyt alkanut harjoitella veitsen käyttöä, haluaisi kovin mielellään leikata saksilla ja piirtää ympyrämuotoja, jotka kuulemma yleensä esittävät dinosauruksen munia. Kätisyys edelleen vaihtelee, mutta valtapuolisesti asiat tehdään vasemmalla kädellä. Jännityksellä odotetaan onko poika umpivasuri kuten isänsä vai molempikätinen vasemmalla kirjoittava kuten äitinsä. Numeroista poika tunnistaa ykkösen ja hyvänä hetkenä osaa laskea viiteen (siis oikeasti tunnistaa lukumäärät, ei luetella ulkoa) ja kyselee kovasti mitä eri teksteissä lukee. Toivomme, ehkä hieman poikkeuksellisesti, että poika ei oppisi lukemaan vielä vuosiin. Nyt vielä riittää, että vanhemmat improvisoivat kun bussin kyljessä mainostetaan Huorasatua ja toivon, etten joudu vielä vuosiin lapsen kanssa käymään keskustelua huoran merkityksestä, enkä myöskään niistä lööpeistä, joissa kerrotaan insinöörin tappaneen vaimonsa paistinpannulla.

Pottailun suhteen meillä elää päiväkuiva lapsi, joka ei ole vaippoja käyttänyt sitten heinäkuun. Öisin poika käyttää kestovaippaa ja noin joka toinen yö vaippa on märkä. Yritämme olla tekemättä asiasta numeroa, koska suvusta löytyy yökastelijoita ja jos poikakin sellainen sattuisi olemaan niin asiasta kuittailu ei ainakaan yhtään tilannetta helpota. Yövaippojen käyttö loppuu sitten kun poika on siihen kypsä ja näillä hyvä. Tosin epäilemme vähän tuon pissaamisen liittyvän myös tuohon ihanaan uhmaan, koska poika yleensä öisin möykkää jotain uhmaraivojaan puolivaloilla.

Muuten kovia juttuja pienen ihmisen elämässä ovat Mikki Hiiri ja Aku Ankka, Oktonautit, Late Lammas, Touhula-tarinat ja Hevisaurus. Iltasatukirjoina kestoklassikkoja on Disneyn Parhaiden Kaunotar ja Kulkuri sekä Kunnaksen Avaruuskirja. Poika odottaa jo malttamasti myöskin lumien sulamista ja sitä, että päiväkotiin mennään polkupyörällä ja hän pääsee myös pikkupyörällä (potkupyörä) menemään. Varastossa odottaa myös serkkutytön vanha pikkupyörä apupyörineen, jolla olisi tarkoitus opetella polkemaan. Liikunnallisesti taitavan menijän kanssa olisi myös toiveissa päästä useammin uimaan kunhan tämä infektiorypäs nyt vaan jättäisi meidän perheemme vihdoinkin rauhaan.

Onko pakko jos ei taho?

Tämä äiti on vähän väsynyt ja ensimmäisenä hunningolle joutui blogi ja kamera. Lauantaina kotiuduin reissusta ja huomasi, että olin selvästi pingottanut tuota loppuviikon seminaaria. Meiltä nimittäin löytyi eilisillasta aikaen kaksi uhmaikäistä. Toisella pituutta on noin 98 cm ja toisella 172 cm ja ikäeroa pidemmän hyväksi viikkoa vajaa 29 vuotta.

Järkevä ihminen sisälläni osaa analysoida, että lapsi purkaa nyt minuun sitä, että kahteen viikkoon ei liiaksi olla nähty, kipeänä on kurja olla ja sekin vielä hatuttaa ettei mummi jäänytkään meille pysyvästi. Se väsynyt ja lyhytpinnainen uhmaikäinen minun sisälläni kuitenkaan ei haluaisi olla järkevä ja johdonmukainen kasvattaja. Jäähypenkillä tänään onkin istunut niin poika kuin äitikin.

Nyt onneksi pääsemme palaamaan takaisin rutiineihin ja arkeen. Silmätippakidutuskin voidaan lopettaa huomisen jälkeen. Eli toivoa on, että kyllä tästä taas päästään avoisaa perhe-eloa viettämään. Ihan ensimmäiseksi taidan kuitenkin passittaa itseni nukkumaan pojan viereen. Jos vaikka sekin auttaisi elämää. Niin ja viiden päivän päässä häämöttää talviloma ja Turku. Perhepeti mummin vierashuoneessa taitaa tehdä hyvää kummallekin uhmaajalle ja uhmaajia kiitettävästi sietänyt mieskin pääsee nauttimaan hermolevosta hapankaalin luvatussa maassa. Tai no hermolevosta ja hermolevosta, mutta ainakin siellä on tuotevalmistajan tehtaan takapihalla lampaita.

Ja ettei tämä nyt ihan ruikutukseksi menisi niin elvytimme pojan kanssa tänään vauva-aikaisen lempiharrastuksemme, synkronoidun kuvioköllöttelyn. Siinä maataan selällään sängyssä ja nostetaan jalat ilmaan ja heilutellaan niitä. Köllöttely käy hyvästä treenistä, kun sitä jatkaa koko sen ajan mitä menee siinä kun jaetaan perheen kesken rooleja Oktonauteissa. Treenin viimeistelee vielä askelkyykyt 15 kilon lisäpaino reppuselässä ja samaisen lisäpainon lennättäminen suorin käsin pään yläpuolella.

Hysteeriset täti-ihmiset ja odottamisen vaikeus

Miten paljon sitä ihminen osaa jännittääkin toisen ihmisen puolesta? Paljon enemmän mitä sitä jännitti aikanaan itse Kätilöopistolle mentäessä.

Eilisaamun jälkeen puhelinta on tuijotettu tiiviisti ja toivottu, että uutinen uudesta ihmisestä tulee mahdollisimman nopeasti. Soitettu Hysteeristen täti-ihmisten Turun jaoston kovaäänisimmälle jäsenelle. Täpinöity. Luotettu, että kyllä tässä nyt kaiken pitää mennä siten miten kuuluukin ja pelätty, että entä jos joku meneekin pieleen. Nyt Hysteeristen täti-ihmisten Helsingin jaoston jäsen voi rauhassa keskittyä taas tekemään töitä ja tiputtamaan silmätippoja lapsensa silmiin. Uusi tärkeä ihminen on saapunut. Miten mahtavaa onkaan päästä näkemään se millaiseksi hän maailmaamme muokkaa!