Kodin jatke

Kaupungissa, varsinkin neliöhinnoiltaan kalliissa Helsingissä, asuessa joutuu asumisesta puhuttaessa usein tekemään kompromisseja asunnon neliömäärissä ja huoneluvuissa. Tai no me asumme ihan mukavasti, 70 neliötä kolmelle ihmiselle ja suuruuden hullulle kissalle on vallan riittävästi. Kuitenkin monessa tilanteessa huomaa, että toisinaan ne lisäneliöt tulisivat tarpeen.

Onneksi parinsadan metrin päästä kotoa löytyy aika mainio jatke kodin neliöille. Kaupunginosan leikkipuisto on nykyään meillä vähällä käytöllä, mutta aikanaan se oli sosiaalisen elämämme keskus. Ensimmäisen kerran sinne kuljin vauva kainalossa tyypin ollessa parikuinen perhevalmennusryhmämme tapaamiseen, pian aloimme käydä vauvojen kanssa siellä muskarissa, lapsien lähdettyä liikkeelle aamupäivisin oli helppo sopia treffejä sisätiloihin ja kesän tullen ensimmäinen kosketus rantaelämään otettiin kahluualtaalla ja tyyppi nukahti vihanneskeittonsa ääreen ennen kuin oli edes ehtinyt syömään.

Vieläkin kesällä jalat vievät puoleksi päiväksi leikkipuistoon ilmaisen lounaan perässä, mutta muuten leikkipuistoilu, varsinkin lähipuistossa on jäänyt vähäiseksi. Leikkipuistosta on jouduttu purkamaan vanhoja huonoja rakenteita ja muutenkin isommalle lapselle puisto on aika ankea paikka leikkiä. Toivommekin tuttavaperheiden kanssa, että puisto pääsisi remonttiin, mutta edelleen nuhjuisessa kunnossakin puistolla on hetkensä. Yksi niistä hetkistä oli tänään kun yhden alueella asuvan äidin ideasta syntyneeseen tapahtumaan kokoontui satoja alueen lapsiperheitä rakentamaan jäälinnaa.

Mekin vedimme pulkalla puistoon 15 kiloa jäätä ja pääsimme muurauspuuhiin. Kaveriperheen äiti epäili ettei ole koskaan käynyt puistossa niin, että siellä on vanhempien ja lasten suhde niin tasainen. Muuraus oli saanut tosiaankin alueen perheet ulos ja nauttimaan kauniista talvisäästä.

Juuri tätä lapsiperhe-elämä kaupungissa parhaimmillaan on. Reviiriä laajennetaan kodin ulkopuolelle ja kohtaamisista syntyy yhteisöllisyyttä. Yhä useampi lapsiperhe valitsee jäädä Helsinkiin ja myös kaupunkisuunnittelun pitää kyetä muuttumaan sen mukana. Meillä 50-luvulla rakennetulla kehällä asuvilla on pullat hyvin uunissa. Täällä on isot leikkipuistot sisätiloineen, vaikka toki tännekin mielellään ottaisi enemmän asukastaloja ja muita vastaavia tiloja. Keskustammassa kuitenkin tarve on vielä suurempi ja kauttaaltaan kaupunkisuunnittelussa tulisi huomioida paremmin eri sukupolvien rinnakkaiselo. Odotan innolla ensi kevättä ja läheisen metsäpuiston kunnostuksen valmistumista. Luvassa olisi ilmeisesti jonkunlainen tasapainoilupolku lapsille, mutta rinnalle myös helppokulkuisia reittejä tukikaiteineen vanhuksille. Alueemme FB-ryhmässä metsäpuiston muutos on otettu vastaan ristiriitaisin tuntein, mutta itse koen muutoksen tervetulleeksi. Kaupungin pitää olla kaikille asukkaille kutsuva jotta se reviiri laajenee oman kodin ulkopuolelle. Tähän asti metsäpuistoa on hallinnut lähinnä humalanhuuruinen puistoparlamentti ja itse ainakin pidän positiivisena asiana, että puisto tulee paremmin kaikkien asukkaiden käyttöön.

Tänään puistoon syntyi melkoisen komea jäälinna. Nyt vaan toivoaan, että tuon maltetaan antaa olla ehjänä. Kaupunkielon ehdoton haitta kun on se, että täällä on tapahtumien lisäksi myös ihmisiä, joiden suurin intohimo taitaa olla muiden ilon pilaaminen. Toive on osin myös itsekäs. Haluaisin kovasti nimittäin tuon linnan nähdä myös päivänvalossa ja seuraavan kerran siihen on mahdollisuus heti jo ensi viikon sunnuntaina.

Joululomapuuhia: Heureka

Tänään oli tiedossa juttua jota lapsi odotti joululomassaan heti jouluaaton jälkeen eniten. Saimme yökylään ystäväni ja tämän pojan. Lapsilla on kuukausi ikäeroa (oikeasti se ei ollut suunniteltu juttu että teiniajoista yhtä pitäneeseen ystäväporukkaamme syntyi kuukauden sisään kolme lasta) ja kun ei ne omenat yleensä kovin kauas puusta tipu, synkkaa pojilla jutut ihan valtavan hyvin yhteen.

Yökyläilyn lisäksi ohjelmaan oli tilattu viisiitti Heurekaan. Kävimme pari vuotta sitten isommalla porukalla Heurakassa ja visiitti oli tehnyt kumpaankin lapseen niin suuren vaikutuksen, että ohjelmasta ei juuri ollut neuvotteluvaraa.

Tämänkertainen riskiteemanäyttely ei oikein jaksanut puhutella ketään. Pojat kyllä katsoivat silmä kovana yhden tulivuorien läheisyyteen rakentamisen riskien ja hyödyn arviointin esittelevän videon ja pitivät sitä erinomaisena, mutta noin muuten ei näyttely jaksanut viisivuotiaita puhutella. Suurin osa ajasta käytettiinkin Lasten Heurekassa ja perusnäyttelyssä leikkien ja erilaisia kokeita tehden.

Oman elämänsä Spider-Man innostui nuorallakävelystä muttei kuukävelyn simuloinnista.

Itselleni Heurekan parasta antia on tiedepuoli ja lapsen kanssa eri ilmiöihin tutustuminen on aina yhtä hauskaa, koska oivallus synnyttää iloa. Jaksan myös aina innostua aurinkokunnan tutkimisesta ja tähän myös pojat oli helposti houkuteltavissa. Kummallekin avaruusjutut on pop ja poikein tietämyksestä sai myös osansa Dixin rullaportaiden matkustajat kun kaksi kailottajaa kävivät läpi ilmakehätietämystään.

Planetaarioesitys sensijaan oli rehellisesti sanottuna vähän pettymys. Kävimme katsokassa metsäteemaisen animaation, jossa oli kyllä hyvin tietoa puista, mutta jonka sidetarina lähinnä keskittyi opettamaan mahdollisimman monta tapaa kohdella kavereita huonosti. Myös rottakoripallo oli vähän pettymys. Tila on ahdas, mutta asiaa ei auttanut se, että kaapin kokoiset koululaiset änkivät itsensä seisomaan kiinni rottalan lasiin ja blokkasivat koko katsomolta näkömahdollisuudet. Muutenkin osan perheiden kyvyttömyys odottaa vuoroaan oli vähän ikävää. Pienemmät lapset jäivät tuolloin helposti jalkoihin ja pari kertaa isommat lapset suoraan kiilasivat pienemmät ns. paraatipaikalta pois eivätkä antaneet pienemmän itse tehdä ja kokeilla. Ymmärrän, että lapset eivät aina innostuksissaan malta odottaa, mutta silloin lapsen vanhemman pitäisi olla paikalla lasta suitsimassa.

Joululomalauantainen Heureka oli kuitenkin yllättävän väljä ja rauhallinen vierailukohde. Ja nyt kun vihdoin saatiin se toinenkin sentti lunta maahan muuttui edustan kivipuistokin hämmentävän mielenkiintoiseksi kohteeksi lapsille. Mietittiin jo ystäväni kanssa että ensi kerralla säästetään lippurahat ja pistetään pojat pinkomaan ympyrää kivikossa koko ajaksi kun nyt niitä ei tahtonut saada junalle päin vaikka miten maaniteltiin.

Joululomapuuhia: Korkeasaari

Tapaninpäivänä alkoi näyttää siltä, että lapsi kiipeilee pitkin seiniä, mutta keli ei kutsunut ulkoilemaan lähimaastossa. Tsekkasin Korkeasaaren aukioloajat ja päätimme lähteä hyödyntämään kausilippuja jälleen kerran yhdistäen ulkoilun ja eläimet.

Enpä muuten aikaisemmin ollut tajunnut että noita riikinkukkoja on tuollainen posse. Pikkupakkanen ja auringonpaiste sai eläimet aktiiviseksi muutenkin ja näimme lopulta kaikista kissapedoista jonkun vilahduksen. Ilvesvanhushan tuolta oli nyt kuollut 22 vuoden kunnioitettavassa iässä, mutta nuo eksoottisemmat kaverit olivat pirteinä. Leijonat tosin näimme vasta juuri ennen lähtöä kun karjunnan seurauksena tulimme häkille. Yhdessä reunassa häkkiä makasi isäleijona rehellisesti sanottuna vittuuntuneen näköisenä ja toisessa päädyssä painoivat nyt jo isoksi kasvaneet pennut niin että paikat ryskyi. Ilmeisesti leijonahäkissä oli koettu sanaa pakottavaa tarvetta viedä jälkikasvu päästelemään höyryjä pihalle.

Talvinen Korkeasaari on yllättävän toimiva kohde. Vieraita ei ollut juuri lainkaan ja lopulta aika harvat eläimet vetäytyvät talviunille tai -suojaan. Monet kesällä huonosti näkyvät eläimet puuhailivat nyt häkeissään tyytyväisinä. Kohtasimme pojan lemppareisra saukoista pojan ja kaikki kolme vesikkoa. Eläintaloissa myös oli luonnollisesti vilinä päällä. Tai no Stadin gundeilla näytti lähinnä olevan Heli Laaksosen runosta tuttu joulupatja jouluohjelmanaan.

Korkeasaaren kausarit oli kyllä hyvä ostos. Tartuimme kesällä tarjoukseen, jossa kausiliput ovat voimassa ostohetkestä vuoden 2016 loppuun saakka ja minun ja pojan liput ovat jo maksaneet itsensä takaisin ja mieskin on lippunsa kuitannut vielä yhdellä visiitillä. Pyöräilyaikaan tuo on yksi vakkaripyöräretkikohteistamme vaikka kaupunkisuunnittelu paikalle polkemista kaikin tavoin yrittääkin vaikeuttaa. Sääli ettei uutta kevyenliikenteen siltaa saada käyttöön kuin vasta ensi kesän lopussa.

Metsään meni

Perjantaina varusteet eivät antaneet myöten kunnon kalliokiipeilylle, joten tänään otettiin vahinko takaisin koko perheen voimin. Kunnollisten kiipeilyvarusteiden lisäksi mukaan pakattiin eväät ja kevään Lapsimessuilta ostettu Oppi & Ilo -sarjan Luontoretki-pakka.

Tuo pakka tuli tarpeeseen meille vanhemmille, koska ala-astevuosien biologian oppimäärä on selvästi kuulunut hylkyyn joutuneiden muistokuulien joukkoon kummankin vanhemman päässä (aukeaa varmaan kaikille, jotka ovat nähneet InsideOutin).

Syksyinen märkä metsä tarjoaa paljon ihmeteltävää ja pari tuntia metsässä teki kyllä ihmeitä sekä keholle että mielelle. Meiltä ei olisi Keskuspuistoonkaan kuin kivenheitto, mutta itse suuntaan ennemmin retkille näihin meidän lähimetsiin, koska siellä on muutamia mahtavia kallioita ja siirtolohkareita, joiden kohdalla voidaan ihmetellä lapsen kanssa jään voimaa. Asuin lapsuuteni jättikokoisen siirtolohkareen vieressä ja noiden isojen kivien lähellä tunnen oloni aina jotenkin kotoisaksi.

Sinäänsä jännä mitkä asiat asumisympäristössä muodostuvat tärkeiksi. Kotimme lähellä on yksi metsäinen puistikko, jonka läpi kulkee kevyenliikenteenväylä juna-asemalla. Kuuden vuoden asumisen jälkeen puistikko on ollut lähinnä minusta vastenmielinen. Se on ilta-aikaan pimeä ja siellä notkuu vähän turhan epämääräistä jengiä. Alueen pienet koululaiset pelkäävät penkeillä hovia pitäviä humalaisia aikuisia ja niiden isoja huonosti kasvatteuja koiria ja isot puut varjostavat puistoa, mutta alue ei ole kuitenkaan selkän metsäinenkään vaan näyttää lähinnä umpeen kasvaneelta joutomaalta.

Pari viikkoa sitten metsässä kuitenkin alkoi harvennushakkuut ja puistoalueella on tarkoitus tehdä muutoksia, jotta se palvelisi paremmin läheisien palvelutalojen asukkaita, joille maasto on nyt liian haastavaa. Hakkuiden alattua räjähti kaupunginosan Facebook-ryhmässä. Keskustelunavaus toisensa jälkeen ihmiset itkevät tuon ryteikön perään. Alueelta ei suinkaan kaadettu kaikkia puita ja suunnitelmissa on istuttaa uusia, mutta ihmiset itkevät metsänsä perään ja kuulemma muut metsät ovat liian kaukana, koska ilmeisesti puolen kilometrin päässä oleva kunnon hyväkuntoinen metsä on liian kaukana.

Noh, tosin mikä minä olen toisten ryteikkökaipuuta arvostelemaan. Ihmiselle, jolle kodin tekee jääkauden siirtelemät kivet, ei taida olla juurikaan olla varaa arvostella muiden arvoja.

 

Iltapäivä Kirjamessuilla

Lauantaiaamun Arkkitehtikoulun jälkeen suuntasimme Kirjamessuille. Pääsimme perille vähän ennen yhtä ja nettikaupasta pihalla ostettujen lippujen ansiosta ohitimme pitkin messukeskuksen pihaa kiemurtelevan jonon. Kotiin lähdimme reilut neljä tuntia myöhemmin ja todettiin, että messuille pitäisi varata koko päivä. Emme nimittäin edes ehtineet pistäytyä Ruokamessujen puolelle.

Nämä olivat itseasiassa minulle ensimmäiset kirjamessut aikoihin. Yllättävän monta vuotta olen ollut aina tämän viikonlopun töissä pitämässä koulutuksia yleensä mahdollisimman kaukana Messukeskuksesta.

Messuille, kuten nyt käytännössä kaikkialle muuallekin, suunnattiin koko perheen voimin. Kirjamessut on tilaisuus, joka noin pääpiirteittäin toimii myös lapsien kanssa ainakin niin kauan kun Sarasvuon Jari ei päätä alkaa kiroilla messulavalla mikrofoniin niin, että varmasti jokainen lapsi pääsi kajareiden kautta imemään vaikutuksia. Tosin samaan aikaan ohi kulkenut mies iski suoraan lasta päähän kassilla eli iskun jälkeen ehkä olimme suunnilleen nollatilanteessa ja Sarasvuon rasittava hölinäkin jäi omassa päässä taka-alalle kun piti tuota kupeitten hedelmää hoivata.

Itselleni parasta Kirjamessuissa on uusien asioiden löytäminen. Olen huono kuuntelemaan esityksiä (eli siksi se lapsikaan ei menoa haittaa). Käytimme valtaosan ajasta tutkien kirjaimellisesti sitä mitä tarjolla on ja varsinkin messuhallin nörttikulmauksen ständeillä sai kulumaan aikaa kun voimme kehua onnistuneemme kasvatuksessa ja lapsi oli vähintään yhtä innokkaasti tutkimassa paikkoja.

Lapseen suuren vaikutuksen teki muistaakseni Sarjakuvaseuran ständiltä löydetty 3D-printattu sarjakuvastrippi. Ja muutenkin nuo rauhalliset nörtit olivat messuseurana lapsen makuun enemmän kuin kustantamojen näyttelyalueiden hälinä. Lapsen onneksi isänsä tyytyväisenä tonki sarjakuvalaareja joten saimme vältettyä pahimmat ruuhkat hyvin tuolla hiljaisemmalla alueella ja lasten tapahtuma-aluelavan luona huilaamalla.

Lopulta ainoa ohjelma, jota oikeasti istuimme kuulemaan oli Lasten lavalla ääneen luettu Oppi&Ilo-sarjan Elsa ja Lauri matkustavat. Tarina oli mainio. Siinä käytiin läpi matkalle lähtöä, valmisteluja, lentokentän toimintaa ja lentämistä. Tarina oli kirjoitettu lasten tasoisesti ilman ettei sorruttu lässyttämään. Suosittelen kirjaa ehdottomasti jos lentomatka on tiedossa ja lapset eivät ole kokeneita lentäjiä. Satuhetken jälkeen askarreltiin vielä paperiliidokkeja ja taas tuli huomattua, että usein ne käpylehmäkoulukunnan jutut vain ovat lapsille parhaita. Vähän väripapereita tusseilla koristeltuna ja alue oli täynnä iloisia lapsia.

Kotimatkalle suunnattiin vähän viiden jälkeen kassit täynnä tavaraa. Onnistuimme hämäämään poikaa ruuhkassa sen verran hyvin, ettei lapsi lainkaan tajunnut että Tacticin ständiltä mukaan lähti romassa tarjouksessa ollut lautapeli, jota lapsi oli toivonut joululahjaksi ja samaan tarjoukseen ostettiin myös pari peliä varastoon kaverisynttäreiden lahjoiksi. Muutenkin joululahjasaldo saatiin avattua kummilasten lahjojen kanssa vaikka hetken pitikin äimistellä, että mitähän ne kymmenvuotiaat nykyään lukevat. Mies ehti täyttää kasseja sarjakuvilla ja itse hyödynsin messutarjouksia muutamien romaanien ja jo tovin himoitsemani Mekkotehtaan kohdalla. Eli jälleen kerran onnistuneet messut. Aikaa tosin olisi saanut olla enemmän niin oltaisiin ehditty käydä ruokapuolellakin pyörimässä.

 

Valokarnevaaleilla

Sunnuntaina suuntasimme koko perheen voimin Lintsin valokarnevaaleille. Tarkoitus oli koluta läpi ilmaislaitteet sekä käydä SeaLifessa, mutta raideliikenne aiheutti pienen mutkan matkaan emmekä ehtineet SeaLifeen ennen neljää. Pakko sanoa, että en aivan hahmota miksi myös SeaLifen aukioloaikoja ei oltu pidennetty jo viime viikonloppuna, mutta onneksi vuosilippulaisina voimme suunnata sinne heti muutenkin.

Toinen ymmärtämättömyys on kyllä Lintsin hinnoittelu. Pienen lapsen kanssa ilmaislaitteet ovat täydellinen ratkaisu ja vieläkin poika niissä hyvin viihtyi, mutta huomasi, että polte muihinkin laitteisiin oli suuri. Tylsästi vain tuollaiselle karvan verran alle 120 senttiselle ei ole mitään järkeä ranneketta ostaa koskaa lapsi ei käytännössä pääse tai uskalla mennä yksin mihinkään lisäarvoa tuoviin laitteisiin. Ilmaislaitteiden kohdalla me vanhemmat sentään pystyimme vuorottelemaan, mutta muuten rannekkeet pitäisi hankkia koko perheelle ja silti juuri mihinkään järkeviin laitteisiin ei päästäisi koko porukalla. Jotenkin toivoisi, että noille alle 120 senttisille olisi joku järkevä kimppalimppu aikuisen kanssa ostettavaksi.

Toisaalta on myös aika hurja ajatus, että ensi kesänä lapsen kanssa pääsisi tähänkin laitteeseen. Tai no itseasiassa varmaan päästäisiin jo nyt jos laitettaisiin paksupohjaisimmat kengät jalkaan koska 120 sentin mittatikku ylitti lapsen pään enää vain niukalti.

Ehkä siis ihan hyvä, että lomalla Lintsi jäi väliin. Ensi kesänä päästään sitten jo niihin laitteisiin joista minä eniten tykkään eli Vuoristorataan ja Vuoristorataan. Kaikki keinuttavat laitteet saavat minut voimaan pahoin ja sunnuntaina huomasin, että myös pyörivät tekevät sen. Eli ensi kesänä itse ajan Vuoristoradalla rannekkeen hinnan kannattamaan ja mies saa mennä pyörimään ja kieppumaan muihin. Tosin tuohon Kehrään varmaan joudutaan ylipuhumaan kummisetä kaveriksi kun kummallakin vanhemmista loppuu usko kesken.

Valokarnevaalit oli kuitenkin todella kiva tapahtuma ja valaistu huvipuisto näytti juuri niin elokuvasta karanneelta kuin vain voi kuvitella. Ensi vuonna pitänee mennä uudestaan ja varautua silläkin kertaa se ranneke ostamaan.

 

Saukkojen yö

Lähdimme kissojen yöhön ja päädyimme jälleen saukkoaltaalle.

Karhulinnan festarilavalta löysimme muskariopettajan ja lavan vierestä naapuriperheen.

Palasimme takaisin saukkojen luokse. Ennen lähtöä kotiin naapurin poika kysyi, koska järjestetään saukkojen yö. Sille vaikuttaisi olevan enemmän tilausta mitä kissojen yölle meidän perheessämme. Ehdimme kuitenkin reissun aikana nähdä leopardin pentuja, ilveksen ja leikkisällä päällä olevan tiikerin. Metsäkissa, manuli ja pikkupandakin jaksoivat esiintyä. Kotimatkalle pääsimme jo ennen kahdeksaa. Juuri sopivasti ennen pahimman ruuhkan alkua.

Ensi vuonna sitten uudestaan. Tai sitten vain tehdään omia täsmäiskuja ennen sulkemisaikaa vuosilipun voimin. Kaikkia eläimiä ei ehkä näe kerralla, mutta saapahan ainakin katselle niitä enemmän väljyydessä. Lautassa matkalla mantereelle totesimme koko perheen voimin olevamme pienempien ihmismäärien ystävien.

 

Leijafestareilla

Helsingin kesä on ihana, mutta siitä nauttiminen on jäänyt meillä yleensä hävyttömän vähäiseksi. Kesälomasta haukkaa yleensä osansa pyöräretki ja mökkeily ja loma on myös ainoa aika jolloin voimme viettää Turussa pidemmän ajankohdan yhtä kyytiä. Tänä vuonna vielä julkisivuremontti piti huolta siitä, ettei miehen kuukauden kesäloman aikana tehnyt mieli viettää kotona aikaa yhtään pakollista enempää.

Onneksi loppukesän lämpimät päivät kuitenkin tulivat paikkaamaan loman menetyksiä ja eilen suuntasimme eväskassi täynnä sapuskaa Kaivopuistoon nauttimaan kesästä.

Tulimme paikalle yhdeltä ja lopulta neljältä saimme lapsen liikutettua pois puistosta. Eväät ja leijat olivat toimiva konsepti, mutta niin myös leikkipuisto ja kalliot. Seuraavaa eväsretkeö tilattiin jo kotimatkalla ja pitääkin yrittää joku viikonloppu paikalle tulla, koska rannalla tuuliolosuhteet voisi olla otolliset leijan lennättelyyn. Nyt festareilta ostettu perhonen pääsi lähinnä vain pyrähtelemään liitämiseen sijaan, kun tuuli katoili ja lennättäjälläkin taidot olivat ruosteessa.

Ötökkäleijan asemasta itseasiassa päivän hitiksi muodostui leijapajassa askarreltu pikkuleija. Tosin sisäinen fasilitaattorini itkee aina suuria kyyneleitä tällaisissa tapahtumissa, joissa iso määrä ihmisiä pitäisi saada toimimaan jotenkin järkevästi. Leija kuitenkin saatiin rakennettua ja lentoon ja se nyt kuitenkin oli tärkeintä.

Kokonaisuutenhan festarit olivat ihanat ja aurinkoinen sää vielä kruunasi koko jutun. Iloisia ihmisiä ja kiireettömyyttä, piknikeväät ja taivas täynnä leijoja. Toivottavasti syksy on kaunis ja saadaan nauttia Helsingistä nyt kun kesällä ei ehditty.

 

Kesä ja sopivasti tekemistä

Kahden yhteisen lomapäivän jälkeen olemme pojan kanssa onnistuneet pääsemään jo täydelliseen lomamoodiin. Toki Helsinkipäivä tänään kummasti helpotti rentoon fiilikseen pääsyä, kun päivän ohjelma lähinnä koostui askartelusta, Espan räsymattopiknikillä köllöttelystä, paloautojen ihmettelystä ja Vallilan katujuhlista. Mutta tällaisia ne meidän yhteiset päivät muutenkin tuppaavat olemaan. Aamulla napataan kassiin eväät ja lähdetään kavereiden kanssa kaupunkia koluamaan. Usein tilanne tuppaa vielä olemaan se, että mies töitä kotiutuessaan soittelee perään ja ihmettelee missä loput perheestä luuraavat.

Ensi viikolla jatkamme pojan kanssa vielä kahdestaan lomailua ja tänään saimme matkaamme Lasten Helsinki -kartan helpottamaan ensi viikon ohjelmien miettimistä. Eipä sieltä hirvittävästi uusia ideoita tullut paikkakuntalaiselle, mutta lapsi innostui karttaa tututkimaan ja ehdottamaan retkikohteita myös sille ajalle kun ollaan saatu vielä mieskin lomalle mukaan.

Itseasiassa olemme pojan kanssa huomennakin kahdestaan menossa. Miehellä kuvassa on ylitöitä joten me taidetaan pojan kanssa pakata itsemme pyörän selkään ja polkea kaupungille nauttimaan ainakin tämän hetkisen ennusteen suomasta lämmöstä. Julkisivuremonttimiehet nimittäin kiskaisivat muovit loppuihinkin asunnon ikkunoihin, joten tuulettamisesta taitaa olla turha haaveilla.

 

Otatko kuvan

Teimme tänään kauden ekan pidemmän pyörälenkin. 28 kilometriä ympäri itäistä Helsinkiä rullasi mukavan kevyesti kun minäkin otin pitkästä aikaa vaihteet alleni. Pelkän lenkin tekeminen on vähän tylsää ja tylsää on myös polkea johonkin kohteeseen samaa reittiä edestakaisin, joten suuntasimm Roihuvuoreen kirsikankukkia katsokaan mennen Viikin kautta ja tullen Kulosaaren kautta. Ja kyllä tuo kotikaupunkimme on vain ihana. Seuraavaksi haluan enemmän tonkikaan Vanhankaupunginlahtea, joka on lännemmässä majailleelle junantuomalle melko vierasta seutua.

Japanilaisessa puistossa olimme sentään käyneet aikaisemminkin ja muistin jopa kerrankin ottaa kameran mukaan. Kuten suunnilleen kaikki muutkin puistokävijät yritimme napsia kuvia toisistamme kirsikkapuiden keskellä. Tosin poseerattujen kuvien ottaminen ei meidän perheessä ikinä taida olla hyvä ajatus jos järjestys menee niin päin, että mies kuvaa ja minä olen kohteena. Kamalan säätämisen jälkeen paras kuva lopulta tuli vahingossa. Ja senkin parhaudesta voi olla montaa mieltä.

Tosin pakko myöntää, että niin ihana kuin tuo kirsikankukkameri onkin niin sinisen pienen lohikäärmeen puiston asemasta pidän enemmän mustan kilpikonnan puistometsästä.

Nuo saniaiset ja sammaleet ovat jotenkin vain niin hurmaavia. Ja siellä metsässä on niin kaunis valo.

Sää tosiaan suosi sekä pyöräilyä että puistoilua. Kaupunkiretkissä kuitenkin pitkäksi miinukseksi tulee pyöräilyinfra. Järkyttäviä aukkoja asfaltissa, vanteet vääntäviä kanttikiviä ja kirsikkana kakussa Kalasataman liikennejärjestelyt, joissa ainakaan Pasilan viittoja seuraamalla ei päässyt kuin umpikujaan jossain Teurastakon nurkilla.

 

Raittiinilmanmyrkytys

Taloyhtiössämme alkoi julkisivuremontti ja kaikki autopaikat joudutaan luovuttamaan uusien ikkunoiden varastointiin. Mies lähtee puolestaan huomenna kohti Keskieurooppaa, joten autollekaan ei löydy käyttötarvetta lähipäivinä. Kotikatumme parkkikapasiteetin ollessa surkeahko päädyimme viemään auton miehen työpaikalle toistaiseksi ja otimme kotimatkaa varten pyörät mukaan. Pyöräily aurinkoisessa kevätsäässä sekä jätskin, kahvittelun ja kävelyretken mittainen pysähdys Seurasaaressa näyttäisivät pitävän huolta siitä, että raittiinilmanmyrkytys on iskenyt päälle pahemman kerran. Osansa asiaan saattaa olla myös eilen illalla kasilta autoon nukahtaneella ja nukkuvana kotiin kannetilla jälkeläisellä, jolla kukko kiekaisi 5.20 tänäaamuna...

Visiitti Seurasaareen kuitenkin muistutti siitä, että tuohon kivan matkan päässä olevalle saarelle olisi syytä lähteä käymään useamminkin.

Ympäristö oli lapsesta aivan mahtava. Puolet ajasta se pelkäsi into piukassa kummituksia ja puolet se ihaili erinäköisiä sammaleita. Käsittämätön eräjorma tuo meidän jälkeläinen. Kevään tullen kuitenkin pieniä ryppyjä rakkaudessa näyttäisi olevan luonnon kanssa. Ötökät kun kuulemma ovat hänen arkkivihollisiaan. Muurahaisia ei tässä yhteydessä tosin lasketa ötököiksi.

Ensi viikonloppuna voisi yrittää seuraavas raittiinilmanmyrkytystä. Tänään bongasimme vasta kukkivia ketunleipiä ja puuta hakkaavan tikan. Kuvittelisi että viikossa kevät taas olisi harpannut eteenpäin ja luonnossa riittäisi uutta ihmeteltävää.

 

Team teippi ja glitteri

Lauantaiaamuna tutkailin kaupungin kulttuuritarjontaa. Emme tälle keväälle enää ottaneet Muotomaakarikurssia ja emme onnistuneet löytämään mitään korvaavaa tilalle, joten tuli sellainen olo, että jotain olisi kiva taas tehdä. Sekä Ateneum että Kiasma olisi tarjonnut pääsylippua vastaan nonstoptyöpajoja, mutta tällä kertaa kokeiltiin jotain meille ihan uutta eli Oopperan avoimia ovia.

No, alku meni hyvin. Aulassa oli joku tärykalvoja tärisyttävä lauluesitys, joka pelästytti ääniherkän lapsen. Onneksi pian löytyi kuitenkin sopivan hiljaista toimintaa. Askartelupiste, jossa sai askarrella pyrstötähtiä ja eläinmarakasseja.

Lapsen omien sanojen mukaan hän on enemmän askartelutyyppinen ihminen.

Aulan esitys onnistui lapsen pelästyttämään niin pahasti, että ei toivettakaan, että tyypin olisi saanut kuuntelemaan ilmaista lastenoopperaa. Sen sijaan Bach-konsertti kahvilasta kuunneltuna pullaa mutustellen oli kuulemma tosi kiva ja baletin harjoituksiakin lapsi jaksoi kivasti seurata. Olisikin kiva joskus mennä katsomaan balettia koko perheen voimin. Se kun on minulle niin kovin rakasta ja palkitsevaa.

Mutta nyt tosiaan selvisi se, että ensi syksylle olisi ehkä syytä etsiä joku kuvisharrastus. Pitänee alkaa jo hyvissä ajoin googlaamaan mitä tarjolla on. Ja toki siihen asti myös askarrella kotonakin. Marakassityöpaja varsinkin oli tosi kiva ja mietinkin jo, että olisikohan ihan suuruudenhullu ajatus, jos lapsen synttäreillä olisikin onginnan asemasta soitintyöpaja. Tosin jos tekisi jo valmistelut ennakkoon ja huolehtisi, että lapsille lähinnä jäisi koristeiden liimailua niin se ehkä olisi toteuttavissa. Tai sitten me palautetaan aikanaan vanhemmille läjä lapsia glitterliimalla kuorrutettuna.

 

Äkkilähtö tropiikkiin

Eilinen loskakeli ei houkutellut ulkoilemaan, mutta jonnekin liikkeelle piti päästä. Bongasin Sealifen sivuilta tiedon tarjoushintaisista kausareista ja päivän ohjelma olikin sillä selvä.

Uusittu näyttely oli hienoa katsottavaa ja Sealife-vierailuilla huomaa hyvin miten valtavasti Oktonauttien katsominen on lapsen kalatietämystä kasvattanut. Meitä vanhempia vähän häiritsi se, että uudella puolella osassa akvaarioita oli luvattoman huonosti kerrottu kalojen nimiä. Olisimme niin halunneet tietää, että oliko yhdessä tankissa näytillä Luigi Oktonauttien siitä jaksosta, jossa Kwazii ja Pesoo jäävät jumiin rannalle, mutta nyt jäi tuo selvittämättä koska tietoa ei ollut tarjolla.

Kausikorttitarjous on voimassa vielä kuun loppuun ja näillä hinnoilla kortti maksaa itsensä takaisin kahdella reissulla. Tähän tarjoukseen kannattaa siis tarttua jos teillä tykätään kaloista yhtä paljon mitä meillä.

Kahden klassikon viikonloppu

Koska mies oli ulkoistettuna töihin, minä ja poika molemmat vähän nuhasta toipuvia ja ulkona keli ei varsinaisesti houkutellut liikkumaan piti keksiä jotain piristystä viikonloppuun. Hieman poikkeuksellisesti päädyimmekin tämä viikonloppuna kahdesti elokuviin ja kävimme katsomassa yhden jo kiistattoman klassikon ja yhden josta varmasti vielä klassikko tulee.

Lauantaina tiemme vei Tennispalatsin iltapäivänäytökseen ja Paddingtonia katsomaan. Raatimme ei ollut aivan yksimielinen elokuvasta. Pojan mielestä elokuva oli liian pelottava ja veikkaanpa, että blondit polkkatukat ovat ikuisesti pannassa pojan naismaussa tuon elokuvan jäljiltä. Isälleen poika kuvaili elokuvaa hauskaksi, mutta muisti heti perään lisätä, että hän ei tykännyt pelottavuudesta. Selvästi ihmisten näyttelemät takaa-ajokohtaukset olivat lapselle selvästi konkreettisempia ja sitä kautta pelottavampia kuin vastaavat jaksot piirretyissä. Aikuiselle Paddington tarjosi viihdettä jopa dubattuna versiona ja haluan tuon kyllä meille ainaan omaksi jotta pääsen katsastamaan myös alkuperäisen ääniraidan. Enpä muista vähään aikaan nauraneeni elokuvissa yhtä paljon. Yön yli nukuttuaan poikakin oli sitä mieltä, että kyllä hän elokuvan voi uusiksi kotisohvalla katsoa nyt kun tietää, että Paddingtonin käy hyvin (toivottavasti tämä ei nyt spoilannut kenenkään leffanautintoa...).

Paddingtonia on arvosteluissa verrattu Maija Poppaseen ja kieltämättä molemmissa elokuvissa on samaa taikaa. Näyttelijävalinnat olivat loistavia ja itse karhuherra oli onnistuneesti toteutettu. Ainoa miinus leffalle oli tosiaan tuo melkoinen hurjuus, jonka ehkä olisi voinut toteuttaa hieman rennommassakin mittakaavassa ilman noin selvää väkivallan uhkaa. Mietin myös, että kuinkahan moni lapsi myös tuon elokuvan jälkeen katsoo luonnontieteellisten museoiden täytettyjä eläimiä uusin silmin. Toki on hyvä, että eläinten alkuperästä keskustellaan, mutta varsinaisesti elokuva ei kovin rakentavasti eläinten taustaa avannut muuten kuin hullun eläintentäyttäjänaisen osalta.

Tänään suunnaksi otettiin Orion ja yksi lapsuuteni lempielokuvista, Aladdin, jonka taika ei ollut parissa vuosikymmenessä hälvennyt lainkaan. Filmiltä esitetyt klassikot ovat aivan ihania ja tämä elokuva oli kestänyt aikaa niin hyvin, että poikakin ilmoitti heti suorilta, että elokuva oli hyvä ja että se jättimäinen käärmekään ei ollut liian pelottava.

Aladdinissa on yksi parhaimpia suomenkielisiä duppauksia ja siitä iso kiitos menee Hengen ääniroolin tehneelle Vesa-Matti Loirille. Oli myös virkistävää katsoa perinteistä piirrosjälkeä ja minuun kyllä aina iskee nuo musikaalianimaatiot kympillä. Lapselle noita vanhoja piirrettyjä taas näyttää mielellään koska niissä se jälki on rauhallisempaa ja eikä niin ärsykerikasta mitä nykyiset piirretyt tuntuvat useinkin olevan.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kevätkaudella valkokankaalle pääsee myös Pixarin uudempia klassikoita. Taitaa vielä tiedossa olla useampia leffareissuja Orioniin tälle keväälle.

Kuvat: Disney ja Paddington.com

Lomalla viimeinkin

Tänään se alkoi, loma, hartaasti kaivattu ja niin tarpeeseen tuleva. Minä livahdin lomalle esimiehen jouluhalausten saattelemana jo ennen kahta ja perheen miehetkin saatiin töistä ja päiväkodista nopeasti lomatunnelmiin. Päiväkodista saatiin vielä vuoden lopuksi ihana ennakkojoululahja kun kuultiin, että pojan ryhmään ei tulekaan vuodenvaihteessa henkilökuntamuutoksia. Tosin nyt olen jo laskuissa sekaisin, että peruttiinko tässä nyt 12. vai 13. uuden aikuisen tulo eli ehkä ihan aikakin että tulee pientä pysyvyyttä.

Aikainen lähtö töistä kannatti ja ehdimme Tuomaanmarkkinoille juuri ennen ruuhka-aikaa ja pääsimme maltillisella odottelulla karusellin kyytiin. Ihailimme jälleen kerran jouluikkunat ja lapsi kävi istumassa Stokkalla kaikki Artekin tuolit läpi. Loppuun vielä notkuntaa Akateemisessa sekä kahvia ja kaakaota Starbucksilta.

Kummasti tuohonkin kierrokseen saatiin kulumaan neljä tuntia kun tunteella maisteltiin markkinoilla jouluherkkuja ja pohdittiin Stockalla saisiko meidän ongelmaeteistä jotenkin järkevöitettyä. Kotimatkalla tyyppi vielä jaksoi pistää tossua toisen eteen, mutta lopulta mies sai kantaa sohvalle kainaloon kesken Peppi Pitkätossun lukemisen nukahtaneen pienen miehen sänkyyn jatkamaan unia.

Huomenna vielä on sitten luvassa viimeisiä tonttubisneksiä ja kodinlaittoa joulukuosiin. Sunnuntaina kutsuukin sitten jo Turku ja jouluvalmistelut mummilassa.

Mau ja Väy

Lasten kirjoja lukiessa oppii arvostamaan kaunista suomenkieltä. Osa, varsinkin kuvakirjoista, on kirjoitettu tai käännetty suorastaan luokattoman huonolla kielellä. Tekstistä puuttuu kaikki kielikuvat, sanasto on köyhää ja tekstistä uupuu kaikki huumori. Onneksi on kuitenkin kirjailijoita joiden lukemisesta nauttii ääneenlukija yhtä paljon mitä kuulijakin ja yksi tällainen kirjailija on Timo Parvela, jonka teoksista meillä on aktiivisimmin tutustuttu Maukasta ja Väykästä kertoviin tarinoihin.

Hynttyyt yhteen lyöneet kissa ja koira tulivat alunperin tutuksi Pikku Kakkosen sarjasta ja kesällä lainasimme ensin kirjastosta yhden kirjan ja loppukesästä löysin alennuksesta omaksi toisen kirjan.

Syksyllä bongasin tiedon, että Maukka ja Väykkä kiipeävät joulun alla musiikkiteatteri Kapsäkin lavalle tarinakonsertin merkeissä ja pari viikkoa sitten ostin liputkin valmiiksi. Tänään oltiin hyvissä ajoin liiskaamassa neniä teatterin oveen ja pääsimme nappaamaan hyvät paikat eturivistä. Lavalle kiipesi Maukan ja Väykän lisäksi myös kirjailija Parvela, joka toimi lukijana ja näytöstä säestettiin haitarilla. Simppeli kuvio kuitenkin toimi ja olimme miehen kanssa lähinnä huuli pyöreänä kun katsoimme tikahttumispisteessä käkättävää jälkeläistämme. Osa hepulista selittyi ehkä sillä, että lapsi varmaankin pelkäsi nukahtavansa jos olisi istunut hiljaa paikallaan, mutta kyllä lapsi tarinasta nautti. Maaliskuussa olisi seuraavan kerran parivaljakko teatterinlavalla ja sitä odotellessa lapsi kaivoi jo hyllystä esiin kirjan. Tosin taidamme myös hakea kirjastosta päivitystä kun alan pian osata ulkoa kirjan avaavan Polkupyörällä kuuhun -tarinan.

Sano se palikoilla

Kun aamupalapöydässä croisantin muruja suupielistäni pyyhkien aloin houkutella perheen miehiä lähtemään PiiPoon Vantaan energia areenalla järjestämään Legorakentelutilaisuuteen oli ehdotuksen kannatus suorastaan minimaalista. Mies haaveili siivoavansa ja poika nyt vaan yleisesti on aina ensin sitä mieltä, että ei ole lähdössä mihinkään. Sinnikkäästi lobbasin kuitenkin tilaisuutta ja tuntia myöhemmin olikin jo auton nokka käännettynä kohti Vantaata.

Paikan päällä mieskin joutui myöntämään, että kannatti lähteä. Se oli ilmeisesti nähnyt sielunsa silmin, jonkun jumppasalin, jossa oli muutama yksinäinen Legotönö pystyssä, mutta totuus oli jotain aivan muuta. Poika oli myyty heti kun pääsi kohtaamaan suurimman sankarinsa tällä hetkellä eli Ninjagon Kain. Uskomattomalla pikkutarkkuudella rakennetut miljöötkin vangitsivat tyypin heti tutustumaan yksityiskohtiin ja osallistujien rakentaman Legokaupungin kohdalla tuli jo pyyntö, että voitaisiinko ensi vuonna mekin tulla rakentamaan talo.

Onneksi paikan päälläkin oli mahdollisuus osallistua rakentamiseen. Kokonaan valkoisista palikoista kasvava torni, jota valaistiin värivaloin oli jo nyt vaikuttavan näköinen.

Kokonaan yksivärisessä rakentelussa oli jotain muutenkin koukuttavaa. Muoto tuli selkeämmin esiin kuin pelatessa väriloistolla. Silti parhaiten näyttelystä jäi mieleen suunnilleen olohuoneemme kokoinen satumaailma.

Aivan uskomattomalla tarkkuudella tuo oli rakennettu ja harmitti, ettei mukaan ollut tullut järkkäriä, jolla olisi saanut aivan toisen tarkkuusluokan kuvia.

Jotenkin vasta tuolla lapselle kunnolla tuntui aukeavan, että mihin kaikkeen Legoista onkaan. Iltapäivä menikin sitten iloisesti rakennellessa ja veikkaan, että rakentelu nousee taas ihan eri tavalla pinnalle kun lapsi myös huomaa, että rakentelu on kerrankin asia, johon muuten vähän leikkimään laiskan vanhemmatkin innostuvat.

Parkouria puistossa

Tänään lähdimme pojan kanssa katsastamaan kulmakuntamme uutta nähtävyyttä. Laajasuon liikuntapuistoon nimittäin avattiin vihdoinkin parkourpuisto, jonka rakentumista on ainakin meidän perheessämme seurattu meidån perheessämme melkoisella hartaudella.

Puisto sai pojalta heti viisi tähteä. Kuulemma jatkossa kaikki leikkipuistoilut voitaisiin hoitaa tuolla. Enkä yhtään ihmettele, että poika viihtyi. Lapsi, joka nauttii kiipeilystä, roikkumisesta, pomppimisesta ja tasapainoilusta oli tuolla kuin kotonaan. Melko lahjakkaana kiipeilijänä lapsi selvitti radan yhtä kohtaa lukuunottamatta itsenäisesti. Uutuudenviehätys oli kuitenkin kerännyt paikalle läjän koululaisia temppuilemaan ja itseasiassa isommille lapsille radassa oli paljon enemmän työtä tietyiltä osin. Lyhyempänä ja kevyempänä poika pääsi menemään osasta tasapainotteluista helpommin läpi kuin parikymmentä senttiä pidemmät ja reippaasti painavammat koululaiset.

Kehämäiseksi suunnitellun radan lisäksi puistosta löytyi melkoisen hurja keinukaruselli, josta lapsi tykkäsi kovasti, mutta jonka kyydissä oleminen vaati sitä, että muilla matkustajilla oli järkeä riittävästi päässä. Tuossa kohtaa on pakko kehua puistossa olleita teinipoikia, jotka todella kauniisti antoivat vuoroa pienemmälle ja pitivät vauhditkin kohtuullisina. Valitettavasti kuitenkin paikalla oli myös ei niin kivasti käyttäytyviä isompia lapsia, joiden käsitys hauskanpidosta lähinnä taisi käsittää tuhat ja yksi tapaa olla väkivaltaisia ikätovereitaan kohtaan. Toinen radan ulkopuolelta löytyvä puiston vetonaula oli pallomainen kiipeilyteline, joka myös oli ilmeisen ässä päätellen siitä, että sen päällä kiipeili lapsia kuin muurahaisia terassin pöydälle unohtuneessa sokerikipossa.

Täytyy nyt vaan toivoa, että puisto pidetään kunnossa ja että säännöllisesti alueen leikkipuistoja vandalisoineet teinit malttavat olla tuhoamatta näitä. Voisi myös toivoa, että tällaisia puistoja tulisi useammin vastaan. Perusleikkipuistot alkavat olla usein jo näille leikki-ikäisillekin vähän tylsiä kun hiekkalaatikkojen ja liukumäkien lisäksi kaivattaisiin vähän fyysisempää menoa. Ja kun eihän tuo rata edes sulje niitä hiekkalaatikkoja tai liukumäkiäkään pois.

#ohotäämenitwitteriin

Kahden insinöörin taloudessa tunnettu totuus on se, että insinöörihän ei lue käyttöohjeita. Kyllähän sitä nyt ostaan käyttää konetta kuin konetta ihan vain sillä, että mennään ja painetaan napista. Ja kun sitä vielä viettää töissä ja vapaa-ajallakin aikansa insinööriseurassa niin sitä välillä miettii, että voisiko sitä tehdä joskus jotenkin toisin asioita.

Kuten vaikka silloin kun kävelee tyytyväisenä taidenäyttelyyn toisen insinöörin kanssa ja kummankin ensimmäinen reaktio oli painaa punaista nappia. Ja sitten vasta todeta, että jaa. Tämähän lähettikin nyt meistä kuvan Twitteriin. Ja kuin vielä asiaa alleviivaten, seuraavaksi pömpelin kohdalle osuneet seurueen humanistit lukivat hyvinkin tarkkaan napin alta löytyvät ohjeet.

Kävin siis eilen ystävieni kanssa katsåastamassa Kaapelitehtaalla #Snapshot -näyttelyn. Valokuvanäyttelyn, joka keskittyy siihen miten kuvaaminen on nykyään hetkessä. Suurena Instagramin ystävänä näyttely oli kuin minulle tehty ja muutenkin aktiivisesti internetissä elävä seurueemme tuntui tykkäävän näyttelystä. Kannattaa siis suunnata Kaapelille, jos teema vähänkään kiinnostaa. Näyttely toimii myös alamittaisten kanssa oletettavasti. Tosin kannattaa varautua siihen, että varsinkin lukutaitoisia voi olla vähän vaikea saada liikkeelle meemikoneen luota.

Treffi-ilta

Meillä oli pojan kanssa tänään treffi-ilta. Lapsi on koko kesän himoinnut päästä katsokaan Näin koulutat lohikäärmeesi 2:ta ja koska leffaliput ovat nykyään riistohintaisia päätettiin, että leffaan mennään arkena, jolloin päästään halvemmalla. Suomenkieliseksi dubatun 2D-version ainoa näytös oli 16.35, joten minulle treffit tiesivät aamuseiskaksi töihin vääntäytymistä, mutta onneksi tuo oli sen arvoista.

Kuva: DreamWorks

Öystilän viikingit ja lohikäärmeet olivat lapselle tuttuja Ylen näyttämästä Pikku Kakkosesta. Sarjan ensimmäisen elokuvan ikäraja on muistaakseni 11, joten se on ollut meillä poissa laskuista, mutta toisaalta kakkososaan oli helppo lähteä liikkeelle Lohikäärmeratsastajien perusteella. Vaikka leffa on K7 eli nelivuotiaat pääsevät leffan näkemään vanhempien seurassa en kuitenkaan leffaa suosittele vähänkään herkemmille lapsille, koska elokuva oli paikotellen erittäin jännittävä. Rohkeammille lohikäärmeiden ystäville elokuvaa voin suositella kuitenkin lämpimästi. Animaatio oli kauniisti toteutettu varsinkin lohikäärmeiden osalta ja hahmot olivat kivasti aikuistuneet sitten ensimmäisen elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva tarjosi riittävästi tarttumapintaa sekä äidille että pojalle tarinallaan siitä miten Hikotus kasvaa täyttämään hänelle annetun vastuun. Elokuvan tärkein opetus myös siitä, että tärkeintä ei ole fyysinen voima vaan sankaruus löytyy sisältä on piirretyistä tylsyyteen asti tuttu, mutta kuitenkin tarpeellinen viesti kerrottavaksi näille pienille ihmisille.

Meidän lapsen kohdalla oma ja elokuvan nähneen ystävän arvio sopivasta katsomisiästä osui kohdilleen ja elokuva oli juuri sitä mitä lapsi oli odottanut ja elokuvan jälkeen kun kävimme lapsen kanssa syömässä keskustelimme vielä läpi muutaman pojan mielen päälle jääneen kohtauksen. Lähijunalle vastaan kävellyt mieskin sai yllättävän tarkan kuvauksen Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailuista sekä elokuvan selkeästi surullisimmasta kohtauksesta.

Leffa ja safkaa -konseptilla järjestetyt treffit tulivat selvästi tarpeeseen sekä minulle että pojalle. Vaikka takana on pitkä kesäloma, josta ensimmäiset kaksi viikkoa humputtelimme kahdestaan taisimme kumpikin kaivata pientä seikkailua arjesta. Lapsi tilaili jo seuraavia treffejä leffaan, mutta äitiä polttelisi enemmän taidenäyttely. Meillä olisi edelleen Tove Jansson ja Hilma af Klint tsekaamatta.