Babyblues

Vaikka itsellekin tuo lapsen syntymä otti yllättävän koville niin pahin baby blues ei meidän perheessä kuitenkaan osunut minulle. Rankinta tuo oli perheen karvaiselle lapselle.

En tiedä minkä verran tuo luonnosta vieraantunut suurpetomme oli kärryillä raskausaikana siitä mitä oli tapahtumassa. Kertaalleen yllätin sen järkyttyneen näköisen tuijottamasta mahaani, mutta muuten se taisi elää itsekiellossa. Kun nyytti sitten tuotiin kotiin sitä piti tuijottaa, nuuhkia ja sitten mennä piiloon. Esiin ei tultu vaikka maailman ihanin mummi tuli kissaa (ja vauvaa tervehtimään). Kissaa ei välillä juurikaan näkynyt. Öisin se korvat roikkuen kävi tuijottamassa meitä kun lapsi itki. Lopulta kissa lähti hermolomalle mummilaan ja oli siellä oma itsensä. Kotiinpaluu oli yhtä tappelua kuukauden loman jälkeen, mutta lopulta oltiin koko perhe samassa autossa.

Pikku hiljaa kissaa alkoi näkyä enemmän. Se hoksasi että lapsi menee aikaisin nukkumaan ja iltaisin jos on esillä saa nauttia meidän jakamattomasta huomiosta. Varsinkin jos makaa tietokoneen päällä. Sitten päivä päivältä kissa alkoi ottaa isompaa roolia myös päivisin. Se alkoi kiinnittää enemmän huomiota lapseen ja lapsi kissaan. Nyt ollaan siinä pisteessä että lapsi saa jopa jo koskea kissaan, kissa nukkuu päivisinkin esillä ja kissa taas syö totutut määrät ruokaa. Ehkäpä se antoi meille tuon karvattoman apinan hankkimisen anteeksi tai ainakin uskoo ettei sitä taas kerran hylätä.