Ergonomista puuhaa

Kantoreppuja markkinoideen ergonomisena tapana kantaa lasta. Ergonomisena siis sekä kantajalle, että kannettavalle. En vain tiedä miten kivutonta tuo kantaminen meillä on viimeaikoina ollut kummallekaan kun herra Minä Itte on koko ajan luu ulkona, tekemässä kaupoissa heräteostoksia ja nyppimällä niskavilloja. Kuitenkin mielummin minä kuljen lapsi selässä kuin lähtisin uudelleen uhmaamaan lauantaista Notting Hilliä lastenrattaiden kanssa.

Lapsen kantaminen selässä herättää ihmisissä hämmennystä. Bussissa kantajaa tuijotettataan, kadulla vastaantulijat katsovat kuin hullua kun kulkee puhua pälpättäen selkärepulleen ja Lontoossa yksi ilta ihmeteltiin ollaanko me pyytämässä syöttötuoli veljen yhdeksän vuotiaalle kuopukselle. Jos jälkeläisellä on känkkäränkkäpäivä kantorepussa rauhoitutaan (viimeistään kun äiti loikkii kaurishyppyjä) ja hämmentävän nätisti tuo antaa säätää itseään selkään. Saan siis lapsen kiepautettua itsekin tuonne kyytiin, mutta mieluiten pyydän apua sekä laittoon että poisottoon. Selässä kantaminen hakkaa edessä kantamisen mennen tullen. Edessä kannoin mielummin trikooliinassa. Reppu ei jotenkin pysynyt olkapäilläni ja en saanut ylähihnaa useinkaan keploteltua kunnolla kiinni. Selässä kannettaessa myös paino jotenkin jakautuu paremmin vartalolle.

Lapsi selässä meneminen on myös hyvä simulaattori siitä millaista olisi elää sen rapiat kymmenen kiloa painavampana. Rappusia nostessa ja mökillä rantapolulla harjua ylittäessä voi helposti tehdä päätöksen siitä, että paino ei tosiaankaan saa nousta