Itsekäs narttu ja sen sosiaalisesti kykenemätön jälkeläinen

Päivän teemaan sopivin uutinen löytyi Hesarista. Kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen linjaa, että äitien paikka olisi kotona. Äiti on lapsen ensisijainen kiintymyksen kohde ja isä niputetaan samaan kastiin minkä tahansa tarhantätsän kanssa. Itseasiassa koko lehtijutussa ei puolella sanallakaan viitata siihen, että isäkin voisi lasta hoitaa.

Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen.

Että onnea vaan ja menestystä sekä anteeksi kaikille niille, jotka joutuvat tuon meidän tulevan pikku sosiopaatin kanssa toimimaan.

Se mikä minua eniten näissä tutkimuksissa hämmästyttää on se, että miten ahdistuneiden ja sosiaalisesti kykenemättömien ihmisten kasvattamia tässä itse ollaan. Omien sukulaisten kertomusten perusteella kun hekin pitkälti ovat lapsuudessa pyörineet esim. isovanhempien hoidettavana. Suvussa, jossa elanto on otettu maasta, ne äiditkin kun tuppasivat tekemään kovin pitkää päivää tilan töissä.

Se mikä tuossa kirjoituksessa oli ainoa hyvä pointti oli se, että lapselle pitäisi mahdollistaa hoitosuhteessa jatkuvuus. Siihen kuitenkin oikea lääke olisi enemminkin päivähoidossa työskentelevien ihmisten työsuhteiden ehtojen parantaminen. Ketjutetusta määräaikaisuudesta toiseen pienellä palkalla painava hoitaja kun ei ehkä kuitenkaan ole parhaimmillaan vaikka kuinka työstään nauttisi. Resurssien lisääminen ja järjestelmän joustavuuden kehittäminenkin saattaisi auttaa. Tämä tuskin kuitenkaan lähivuosina onnistuu. Ainakin oman alueen päivähoidon johtaja nimittäin linjasi että esim. ryhmäperhepäiväkoteja ei lisäsätä. Ne kun maksavat niin paljon.

Hesarin keskustelupalstalta kun lukee niin ongelmaan tosin on paljon yksiselitteisempikin vastaus. Pitäisi vain myöntää, että itsekkäitä narttujahan me työssäkäyvät äidit olemme. Kun se on vain tahdosta kiinni saako rahat riittämään elämiseen niin että on lapsen kanssa kotona. Meillä tosin toistaiseksi pankki on vaatinut asuntolainan lyhentämiseen muutakin kuin hyvää tahtoa ja toisaalta toivoisimme leivänkin päälle muuta kuin ylähuulemme. Ei se materia kaikkea onnea tuo, mutta en tiedä olisiko taloudellisesta selviämisestä mielipuolisena stressaava kotiäiti kuitenkaan se joka varmimmin kasvattaisi jälkeläisestään tasapainoisen kansalaisen tähän yhteiskuntaan.