sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Vähemmistöosakas

Vuonna 1929 Suomessa tuli voimaan sukunimilaki, joka pakotti naiset ottamaan avioitumisen yhteydessä miehensä sukunimen. Tätä ennen käytäntönä oli etteivät naiset ottaneet miestensä sukunimia, mutta käytäntö oli alkanut rakoilla jo vuosisadan vaihteen ympäristössä. Tuo laki kuitenkin kumottiin 1986. 21 vuotta tuon lain säätämisen jälkeen minä ja mieheni sanoimme tahdon. Minulle on ollut selvää jo pikkutytöstä, että minulle riittää tasan yhden miehen sukunimi. Se minkä olen syntyessäni isältäni saanut. Minä pidän sukunimestäni. Sen saa aina tavata ulkomailla, siinä on epämiellyttävän monta tavua ja Sokos-hotellien puhelinpalvelun henkilökunta ei saa sitä koskaan ensimmäisellä kerralla oikein.  Häissä haaveilin teippaavani seinään lapun joka julistaa sukunimeäni, mutta ajattelin, että miehen sukulaiset ottaisivat sen vittuiluna. Ilmeisesti niin olisi kuitenkin pitänyt tehdä, koska sitten häiden olen saanut keskimäärin pari kertaa vuodessa postia miehen sukunimellä. Ja juuri niiltä ihmisiltä, jotkä meidän kanssamme olivat avioliittoamme juhlistamassa.

Nyt meille taas oli kynnykselle ilmestynyt kirjekuori. Osoitetarraan oli iloisesti painettu Anun perään ja-sana sekä mieheni nimi kokonaisuudessaan. Kirjekuoresta paljastui kaunis helmiäinen hääkutsu pukukoodeineen. Pukukoodissa toivotaan juhlapukua tai tummaa pukua. Ajatus nilkkamittaisesta koltusta kesähelteillä ei houkuta. Jos kutsujat lyhensivät minun nimeni niin voinko minä lyhentää pukuni polvet peittävään?

3 kommenttia:

  1. Ääni puvun lyhentämiselle koska mokasivat sukunimen kanssa :) Kesähelle ja tuo pukukoodi ei kuulosta kovinkaan herkulliselta...

    VastaaPoista
  2. Blogisi lukija täällä hei :)

    Sama sukunimi-juttu täällä, en halunnut omastani luopua (tai pikemminkin: kumpikaan ei halunnut luopua omastaan, joten molemmat pitivät oman sukunimensä), ja joillekin se on niin vaikea muistaa. Mun mielessä tämä on itse asiassa kääntynyt niin, että pidän radikaalina sitä, jos vaihtaa sukunimensä, ja saatan kysyä, miltä tuntuu vaihtaa nimeä jne. :D Vaikka siis en juuri tunne muita, jotka olisivat pitäneet sukunimensä. Itse en vain osaisi ajatella itseäni muun nimisenä. Mulla on myös paljon harvinaisempi nimi kuin miehellä, ja vaikka sitä joutuu Suomessakin tavaamaan, niin kai olen vain niin tottunut, että ei se niin paljoa oikeasti haittaa.

    VastaaPoista
  3. Meidän suvussa oma sukupolveni on pitkälti pitänyt omat nimensä naimisiin mennessä ja kavereissakin puolet ovat olleet samalla linjalla. Kyllä se itseä kieltämättä hämmästyttää että ihmiset ottavat naimisiin mennessä toisen ihmisen sukunimen, kun itselle se olisi suunnilleen yhtä luonteva ajatus kuin se, että olisimme ottaneet miehen kanssa yhteisen sukupuolineutraalin etunimen. Toisaalta en minä silti näille miehensä nimen ottaneille lähetä postia niiden tyttönimillä.

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!