Eilen lähdimme uhmaamaan sadetta ja hyvä niin. Kun olimme saaneet vatsamme täyteen maittavaa thairuokaa oli sade tauonnut ja ilta oli mit kaunein. Eno oli opettanut pojalle uuden paheen, kivien heittelyn veteen. Nyt meillä olisi täällä tarjolla ikiliikkuja jos joku vaan tarjoaisi ehtymättömän pikkukivilähteen. Mies teki poikaan vaikutuksen heittämällä leipiä ja minä todistin jälleen kerran, että vaikka muuten olenkin etevästi kaksikätinen niin heittämisen suhteen olen tasaisen kädetön. Mies kyllä lupasi, että opettaa minutkin heittämään leipiä samalla kun pojankin.
Vaikka sadetutka kuinka lupaili kuivaa säätä emme päässeet tälläkään kertaa kuivin nahoin määränpäähän. Sade alkoi viimeisellä lossiosuudella ja luulimme jo päässeemme siltä suojaan ravintolaan, mutta niin vaan se sade meidät löysi uudelleen ja viimeiset kilometrit Nauvossa poljettiin ukkoskuuron keskellä. Tällä kertaa ruokaa löytyi onneksi oman huoneen alakerrasta ja sillä välin kun keskityimme tuhoamaan taivaallisen makuisia annoksiamme sade oli vain etäinen muisto ja pääsimme tuhoamaan lapsesta löytyvää energiaa vierasvenesatamaan.
Olimme pakatessamme onnistuneet unohtamaan kantorepun kotiin, mutta onneksi poika hoksasi miten ollaan reppuselässä. Ilmeisesti 50 kilometriä pyöräilyä ei ollut lapsesta riittävästi treeniä äitipolon jaloille vaan minua kannustettiin kovaäänisesti laukkaamaan ympäri kirkkomäkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!