Yksinäisen illan ajatuksia

Mies lensi aamulla Manchesteriin potkimaan erään tuotantohärpättimen kulmia ja kyselemään viisaita. Pojalle tuli ikävä jo heti ekan hoitopäivän jälkeen. Pohdintoihin on myös kuulunut se, että hakeeko isä samalla Lontoon hotellihuoneeseen unohtuneen vampyyritursaan kotiin.

Nyt tuo pieni ajattelija pohtii ja äiti lääkitsee itseään kauraraparperipaistoksella. Vampyyritursas on nimittäin ollut helpoimmasta päästä tänään tarjolla olleita kysymyksiä. Viimeisen hoitoviikon kynnyksellä poika tekee luopumistyötä nykyisestä hoitopaikasta ja muutos selvästi pelottaa ja hämmentää. Yksi vaihe elämästä tulee päätökseen ja paluuta ei enää ole. Pienen miehen surutyötä seuratessani olen tuntenut pistoja siitä, että me vanhemmathan tämä muutos nyt aiheutettiin, mutta sitten taas puhun itselleni järkeä. Jos nykyisestä ryhmästä lähtee kolme neljästä aikuisesta ja puolet lapsista niin eihän se ole enää se sama ryhmä.

Tänään käytiin kuikuilemassa jo aidan takaa uuden päiväkodin tyhjilläänolevaa pihaa. Seuraavaksi ehkä jopa uskallaudutaan käymään aitojen sisäpuolella. Tosin ehkä vasta sitten kun saadaan mies kotiin Englannista. Kolme yötä. Eiköhän me pärjätä vaikka ikävä jo onkin.