Arjen sankari

Meidän pieni perheemme kasvoi tällä viikolla väliaikaisesti neljäpäiseksi kun lapsen huoneen varavuoteelle saapui majoittumaan äitini. Mummin apu tuli kipeästi tarpeeseen kun lomia räknätessämme tajusimme, että sekä minun ja miehen pitää molempien olla töissä tämä viikko. Pojan päiväkodissa heinäkuu on sulkukuukausi ja koska edessä vielä on vaihto uuteen päiväkotiin elokuun puolella ajatus pojan viemisestä varahoitoon ei houkutellut. Kiitos mummin sitä ei myöskään jouduttu kokeilemaan.

Poika luonnollisesti on ihan onnesta ymmyrkäisenä kun sai mummin luokseen useammaksi päiväksi putkeen. Kaksikko on seikkaillut lähimetsissä, käynyt puistoruokailussa, nukkunut päiväunia, rakentanut legoilla, lukenut kirjoja ja leiponut marjapiirakan.

Näihin maisemiin sitä voisi tulla töistä vaikka joka päivä.

Loppujen lopuksi en edes tiedä tekeekö meillä äiti palvelusta meille vai me äidille kun se tänne lapsenvahdiksi pyydettiin. Vaikka meillä on omat kähinämme ollut äitini kanssa ei ole ikinä kahta kertaa tarvinnut miettiä sitä etteikö lapsellani silti ole maailman parhain mummi, jolla on aina ollut syli, auton takapenkki ja pakastimen pullapussit saatavilla silloin kun lapsenlapset mummia kaipaavat. Logistisista syistä poika häviää serkuille arkisessa läsnäolossa ja siksi nämä pitkät vierailut ovat aivan ehdottomia sen hyvän suhteen muodostamiseksi. Kesät ovat muutenkin mummin ja pojan kulta-aikaa kun kyläillään puolin ja toisin sekä ollaan mökillä pitkät pätkät yhdessä. Ennustan jo etukäteen, että syksystä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. Vanhojen merkkien perusteella poika kun ehdottaa vähintään kahdesti viikossa junaretkeä Turkuun, mummin ja serkkujen luokse. Tuo synnynnäisesti suurperheellinen kun oli jo päiväkotihaastattelussa sitä mieltä, että perheeseen kuuluu äiti, isä, kissa, mummi ja kaksi nuorinta serkkua. Ja me kuulemma asutaan kotona ja mökillä.