Insinööristä ihmiseksi

Takavuosina osallistuin töiden puitteissa tulevaisuustyöpajaan, jossa pohdittiin erään teknisen alan tulevaisuuskuvia. Päivän lopputuloksena tultiin siihen (vähän mutkia oikoen) että isoin ongelma on se, että insinöörit ovat vähän vieraantuneita ihmisistä. Pidin lopputulosta vähän turhan kärjistävänä, mutta sittemmin olen alkanut ymmärtää, että ehkä tuossa oli sittenkin joku totuus. Tosin voisin silti sanoa, että ihmiskunnan olisi syytä ottaa oppia myös meistä insinööreistä.

Ei ikäviä yllätyksiä lentokentällä kun laukun etukäteispunnitus on tehty vaalla, jonka systemaattinen virhe tarkistuspunnituksissa selvitetty.

Insinöörinä myös lapsenhoito on tehty helpoksi. Kovilla pakkasilla vaunukoppaan ängettiin paitsi talvivermeisiin topattu lapsi myös lämpömittari, joka kertoi, että vaunukopassa oli lämpötila edelleen plussan puolella parin tunnin kävelyn jälkeen kunhan vaunukopan suu on osittain suojattu. Ja puhumattakaan meidän tekemästä kestovaippojen imuoptimoinnista. Mittalasilla kun liruttaa vettä kestoimuun pystyi hyvin päättelemään, koska uudet imut olivat riittävän hyvin käyttöönottopestyt.

Perhedynamiikan onneksi lapsi näyttää löytäneen luontaisen kutsumuksensa jo varhaisilla vuosilla. Valitettavasti kuitenkin tämä perheemmeinsinöörisukupolvi2.0 näyttää olevan yhtä vieraantunut ihmiskunnasta mitä kaikki aikaisemmatkin polvet. Eilen lapsi nimittäin tuli kertomaan vitsin.

Kuusi liskoa meni viikinkilaivaan ja niistä kaksi meni piiloon.

Kuinka monta liskoa jäi jäljelle?

Ehkä joudumme vielä käymään läpi keskustelun siitä mikä ero on vitsillä ja sanallisella päässälaskutehtävällä, jotta ihmiskuntaan integroitumiselle olisi edes teoreettinen mahdollisuus.