Ei se ainakaan laitoksella ole vaihtunut

Subjektiivisesti äidin vaaleanpunaisten lasien läpi tarkasteluna tuo oma lapseni on yksi maailman mahtavimmista lapsista noin ylipäätään, mutta toisinaan on vain hetkiä jolloin tuo lapsi on erityisen mahtava. Nuo hetket yleensä myös ovat niitä jolloin voi iloisesti todeta, että ei tuo tyyppi ainakaan laitoksella ole vaihtunut tai jos vaikka olisikin niin ainakin saimme vaihdossa harvinaisen hyvin meille sopivan tyypin.

Raskausaikana ja oikeastaan jo sitä ennenkin minulla oli päässäni aika hyvä mielikuva siitä millainen lapsi meille olisi tulossa. Oikeastaan vain yksi asia meni pieleen. Mielikuvan lapsi oli alunperin tyttö. Kuvittelimme molemmat miehen kanssa, että olisimme pienen vaaleatukkaisen ja suurisilmäisen tytön vanhempia. Minulla oli jo nimikin valmiina. Rilla tai Virva. Tosin nyt jo nuo ajatukset tytöstä tuntuvat vieraalta. Saimme kuulla istukkabiopsian jälkeen jo heti toisen kolmanneksen alkumetreillä, että Rillan tai Virvan asemasta meille olisikin tulossa poika, joten tuohonkin tietoon olimme jo ehtineet sopeutua siihen mennessä kun rakenneultraan asti pääsimme. Oikeastaan tieto ei kylläkään muuttanut mitään muuta kuin sen, että eipähän tarvinnut käydä lobbaustaistelua nimien puolesta kun mies ei noille minun nimiehdotuksilleni lämminnyt ja pojan nimestä olimme heti alkumetreiltä yksimielisiä. Muut mielikuvat kun olivat sellaisia, että ne nyt sopivat minusta lapseen kuin lapseen sukupuoleen katsomatta.

Se meidän mielikuvalapsemme tykkäsi kirjoista ja elokuvista. Se tutki ilmiöitä ja oli utelias. Se oli oikeudenmukainen ja uskalsi pitää kiinni omista mielipiteistään. Ja meillä taisi käydä tuuri, koska yhä useammin päädymme miehen kanssa toteamaan, että kyllä tuo tyyppi vaan on kaikkea sitä mitä uskalsimme toivoa ja vielä enemmänkin.

Sen lisäksi, että lapsesta näyttäisi varttuvan kunnon populaarikulttuurinörtti, jonka kanssa on kiva reissata ympäri maailmaa, on lapsi myös perinyt vanhempiensa rakkauden luonnontieteisiin. Iltapäivällä kun lähdettiin pojan kummeilta kotimatkalle kehitti tyyppi jo ennen metroasemaa leikin, jossa hän on neulasia tutkiva professori. Koko kotimatka meillä pohdittiin neulasia. Kotiin päästyä lapsi "luki" meille vanhemmille neulasista tietoa, piti neulasiin liittyvään tietokilpailun (mikä on terävä ja niitä on monituisia? No kuusenneulanen tietysti) sekä leikki ohjelmoivansa tietokoneella erilaisia neulasten vihreitä värejä (Kaikkea ne lastenohjelmista oppivat. Pitänee varmaan opetella itsekin koodauksen alkeet ennen kuin lapsi siirtyy sanoista tekoihin). Niin ja tuossa sivussa kuulemma professori skeittasi ja taisteli vihollisia vastaan. Ilmeisesti neulastutkimus on tuottanut niin merkittäviä löydöksiä, että myös ammattirikolliset ovat aiheesta kiinnostuneet.

Nyt se professori on turvallisesti siirrettynä suihkuun isänsä kanssa. Pahiksia vastaan taistellessa sai sen verran pahan hien päälle. Minä taas taidan siirtyä tekemään mansikkarahkaa ja varaudun henkisesti iltapalapöydässä esitettyihin miten-kysymyksiin. Miksi-kausi jäi meiltä kokonaan välistä, mutta eipä tämä miten-kausikaan helpolla päästä. Viime viikkoina pohdittu muun muassa sitä miten rappukäytävän valot menevät napaista päälle, mutta sammuvat itsestään, miten hammaspeikot tekevät reikiä hampaisiin, miten ihmisen liike syntyy ja miten kuvat saa digikamerasta oikeaksi valokuvaksi. Ei ainakaan pääse tulemaan aika tylsäksi.