Ette ole tosissanne

Aina toisinaan minulle iskee halu erota ihmiskunnasta. Hyvin usein siihen liittyy käsittämättömät julmuudet ihmisten tekemänä, mutta yhä useammin se tunne iskee vain uskomattomasta turhautumisesta siihen mihin kaikkeen ihmiset käyttävät resursseja.

Hesari uutisoi tänään kaljuushoidon mullistavasta kantasoluhoidosta. Sen verran minusta edelleen löytyy biotekniikkanörttiä alanvaihdosta huolimatta, että seuraan mielelläni alaa sivuavia uutisia. Ja onhan se nyt melkoisen siistiä noin labramittakaavassa, että kantasolujen avulla kaljun hiiren kylkeen on kasvatettu hiuksia. Eri asia kuitenkin on se, että miten mullistavasta uutisesta tässä nyt oikein on kyse. Kaljuuntuminen voi varmasti olla kiusallista, mutta ei nyt sentään hengenvaarallista ja jotenkin tässä nyt tulee pohtineeksi, että kuinkahan tärkeää on tuhlata tutkimusresursseja karvojen kasvattaluun niin pitkään kun meillä nyt olisi vaikka aika monta hengen päälle käyvää sairauttakin hoidettavan. Kun oman arvomaailmani perusteella olisin kyllä mieluiten kalju ja hengissä kuin näyttävätukkainen kalmo.

Varmaankin se mikä minulla tökkii on räikeä kontrasti ja jopa suoranainen irvokkuus siinä miten me yltäkylläisissä länsimaissa voimme käyttää aikaa ja energiaa kaljuushoitoihin samaan aikaan kun ei niin kaukana täältä ihmisillä ei ole mitään elämisen edellytyksiä. Kaipa minulla on joku maailmantuska päällä poskiontelotulehduksen jälkitautina. Kun koko ajan jomottaa niin sitä valmiiksi vähän kärkkäällä päällä ja melkoinen tosikko. Toisaalta sen verran periaatteen naista minusta löytyy että taidan olla se totinen periaatteen nainen myös silloin kun onteloita ei pakota.

Onneksi tähän maailmantuskaan löytyy myös taidetta, tai no pilakuvia, johon samaistua.

Eric Lewisin ehkä hieman turhankin hyvin tähän olotilaan sopivan teoksen voisi tilata näppärästi kehystettynä olohuoneen seinälle. Se voisi sopia passelisti tauluhyllylle Darh Vader -herätyskellon ja lapsen valokuvasuurennoksrn rinnalle.