Kahden klassikon viikonloppu

Koska mies oli ulkoistettuna töihin, minä ja poika molemmat vähän nuhasta toipuvia ja ulkona keli ei varsinaisesti houkutellut liikkumaan piti keksiä jotain piristystä viikonloppuun. Hieman poikkeuksellisesti päädyimmekin tämä viikonloppuna kahdesti elokuviin ja kävimme katsomassa yhden jo kiistattoman klassikon ja yhden josta varmasti vielä klassikko tulee.

Lauantaina tiemme vei Tennispalatsin iltapäivänäytökseen ja Paddingtonia katsomaan. Raatimme ei ollut aivan yksimielinen elokuvasta. Pojan mielestä elokuva oli liian pelottava ja veikkaanpa, että blondit polkkatukat ovat ikuisesti pannassa pojan naismaussa tuon elokuvan jäljiltä. Isälleen poika kuvaili elokuvaa hauskaksi, mutta muisti heti perään lisätä, että hän ei tykännyt pelottavuudesta. Selvästi ihmisten näyttelemät takaa-ajokohtaukset olivat lapselle selvästi konkreettisempia ja sitä kautta pelottavampia kuin vastaavat jaksot piirretyissä. Aikuiselle Paddington tarjosi viihdettä jopa dubattuna versiona ja haluan tuon kyllä meille ainaan omaksi jotta pääsen katsastamaan myös alkuperäisen ääniraidan. Enpä muista vähään aikaan nauraneeni elokuvissa yhtä paljon. Yön yli nukuttuaan poikakin oli sitä mieltä, että kyllä hän elokuvan voi uusiksi kotisohvalla katsoa nyt kun tietää, että Paddingtonin käy hyvin (toivottavasti tämä ei nyt spoilannut kenenkään leffanautintoa...).

Paddingtonia on arvosteluissa verrattu Maija Poppaseen ja kieltämättä molemmissa elokuvissa on samaa taikaa. Näyttelijävalinnat olivat loistavia ja itse karhuherra oli onnistuneesti toteutettu. Ainoa miinus leffalle oli tosiaan tuo melkoinen hurjuus, jonka ehkä olisi voinut toteuttaa hieman rennommassakin mittakaavassa ilman noin selvää väkivallan uhkaa. Mietin myös, että kuinkahan moni lapsi myös tuon elokuvan jälkeen katsoo luonnontieteellisten museoiden täytettyjä eläimiä uusin silmin. Toki on hyvä, että eläinten alkuperästä keskustellaan, mutta varsinaisesti elokuva ei kovin rakentavasti eläinten taustaa avannut muuten kuin hullun eläintentäyttäjänaisen osalta.

Tänään suunnaksi otettiin Orion ja yksi lapsuuteni lempielokuvista, Aladdin, jonka taika ei ollut parissa vuosikymmenessä hälvennyt lainkaan. Filmiltä esitetyt klassikot ovat aivan ihania ja tämä elokuva oli kestänyt aikaa niin hyvin, että poikakin ilmoitti heti suorilta, että elokuva oli hyvä ja että se jättimäinen käärmekään ei ollut liian pelottava.

Aladdinissa on yksi parhaimpia suomenkielisiä duppauksia ja siitä iso kiitos menee Hengen ääniroolin tehneelle Vesa-Matti Loirille. Oli myös virkistävää katsoa perinteistä piirrosjälkeä ja minuun kyllä aina iskee nuo musikaalianimaatiot kympillä. Lapselle noita vanhoja piirrettyjä taas näyttää mielellään koska niissä se jälki on rauhallisempaa ja eikä niin ärsykerikasta mitä nykyiset piirretyt tuntuvat useinkin olevan.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kevätkaudella valkokankaalle pääsee myös Pixarin uudempia klassikoita. Taitaa vielä tiedossa olla useampia leffareissuja Orioniin tälle keväälle.

Kuvat: Disney ja Paddington.com