Millä korteilla pelaat?

Törmäsin hiljattain ihmiseen, jonka kanssa olin samalla yläasteella. Emme ikinä liikkuneet samoissa piireissä. Tulimme eri ala-asteilta eli perusjengit olivat jo sitä kautta erit ja minä myös taisin kuulua enemmän koulun friikit ja geekit -osastoon. Peruskoulun jälkeen en nähnyt koulukaveriani kuin satunnaisesti ja pari vuotta sitten, kun kavereiden kanssa pohdimme minne vanhat koulukaverimme ovat joutuneet, oli valistunut veikauksemme, että koska tyyppiä ei näkynyt on se varmaan kuollut. Koska valitettettavasti tuokaan kohtalo ei vanhojen koulukavereidemme keskuudessa ihan kaukaa haettu ole ja turhan usein taustalla on päihteet.

Siirryimme yläasteelle laman ollessa synkimillään ja se näkyi turhan hyvin koulussamme. Tai kouluhan oli uusi. Suoraan pakasta vedetty, uutuuttaan kiiltelevä rakennus, jossa kelpasi kierrättää tehtäväkirjoja vuosiluokalta toiselle. Lama näkyi myös aika monen oppilaan kotona. Työt olivat tiukassa ja meno oli monella tapaa näköalatonta. Eihän sitä teininä tosin tajunnut. Teininä jaksoin ärsyyntyä siitä miten typeriä osa koulukavereistani oli. Miten niitä kiinnostanut koulu puhumattakaan siitä, että niitä olisi kiinnostanut suunnitella tulevaisuutta. Vasta nyt tuon kohtaamisen myötä minulle kunnolla kirkastui se, että mikä johti siihen, että minä ja ystäväni porskutimme kohtalaisella päättäväisyydellä kohti korkeakouluopintoja ja työelämää ja mikä johti siihen, että osalla opinnot jäivät peruskouluun ja elanto hankittiin viattomimmillaan myymällä kiljua ja pahimmillaan paljon kaikkea muuta.

Oman ystäväporukkani pelastus oli se, että meillä oli vanhemmat, joita kiinnosti se missä me liikumme. Meidät pelasti se, että koko porukka oli täyspäistä ja kaikilla meillä oli kiinnostus koulutukseen ja meidät pelasti se, ettei kenellekään iskenyt murrosikä pahasti päälle silloin kun valintoja piti tehdä. Turhan monen koulukaverin kohdalla kortteja jaettaessa kädestä löytyi väliinpitämättömät vanhemmat, väärä kaveriporukka ja väärässä kohtaa iskenyt murrosikä. Teoriassahan kaikilla meidän koulun oppilailla oli samat mahdollisuudet, mutta käytännössä tilanne ei kuitenkaan ollut sama. Ei meillä tunnettu oppilaanohjausta tai ainakaan siitä ei ollut mitään hyötyä. Minulla eniten oppilaanohjausta antoi isoveli, joka auttoi esimerkiksi lukiossa selvittämään mitä kursseja piti lukea ja iso apu oli myös muutaman ystävän pari vuotta vanhemmat poikaystävät, jotka testasivat järjestelmää meitä ennen. Lamavuosien Turussa ongelmaoppilaiden kohdalla todennäköisempää oli passittaa rasittava tyyppi tarkkikselle sen asemasta, että oltaisiin vaikka selvitetty olisiko vaikka oppilaalla lukihäiriö.

Koulukaverillani elämä oli ilmeisesti kuljettanut mutkaista reittiä lopulta ihan mukavaan tilanteeseen, mutta monen kohdalla reitti kulki koulusta kadun toisesta päästä löytyvälle hautausmaalle. Niin mielelläni kuin haluaisinkin tilanteen jääneen parin vuosikymmenen takaiseen Turkuun, ei tilanne kuitenkaan ole tuo. Tänäkin päivänä turhan monesta koulusta löytyy turhan monta oppilasta, joille ei ole jaettu niitä hyviä kortteja käteen. Tällä viikolla meille valitaan uusi eduskunta ja tämä on nyt se hetki, jolloin meillä on mahdollisuus muokata yhteiskuntaamme siihen suuntaan, että jokaisesta pidetään huolta. Varsinkin niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat täysin vailla omaa syytään saaneet käteensä kortit, joista voittoisan käden saaminen vaatisi ääretöntä onnea. Toki ihmisen pitää ottaa vastuuta omasta elämästään, mutta lapsi ei voi vastuuta kantaa. Siihen tarvitaan meitä aikuisia. Äänestetään meille eduskunta, joka malttaa säätää ryhmäkokokaton peruskouluihin. Äänestetään eduskunta, joka antaa riittävästi resursseja oppilaanohjaukseen ja sosiaalityöhön. Annetaan ääni yhteiskunnalle, jossa jokainen lapsi on yhtä arvokas riippumatta siitä mitä heidän vanhempansa tienaavat.

Itse kävin vaaliuurnalla jo viime torstaina. Oman ääneni sai poliitikko, joka on jo kunnallispolitiikassa näyttänyt kyntensä, jonka puolue on sitoutunut tukemaan sitä tulevaa sukupolvea. Eiköhän meistä lamavuosien lapsista jo riittävän hyvin nähdä se, että säästöt lapsista harvemmin johtavat valoisaan tulevaisuuteen. Leikkauksia tarvitaan, mutta ei leikata tulevaisuudesta.