Taapero katosi kodistamme

Huomenna kodistamme katoaa viimeisetkin merkit taaperosta kun viemme opiskelukaverillemme sekä meidän Brion Pony-rattaat että fillarin tarakkaistuimen telakkapaloineen. Eihän me rattaita olla kunnolla käytetty kahteen vuoteen ja tuo hujoppi ei mitenkään perustarakkaistuimeen mahdu, mutta onhan tämä nyt haikeaa.

Tykkäsin valtavasti aikanaan meillä käytössä olleista Brion Go-yhdistelmävaunuista, mutta sekä Ponyt että tuo tarakkaistuin olivat taaperouden symboleita ja minä niin kovasti pidin tuosta meidän taaperoajasta. Teimme ihania retkiä poika tarakalla istuen, päiväkotiarkikin muuttui sujuvammaksi kun aamuisin päästiin vauhdilla suhahtamaan fillarilla päiväkodille ja sieltä töihin. Ponyt olivat täydelliset kaupunkirattaat. Ne olivat kapeat ja kevyet, mutta menivät vaikka millaisessa rospuutossa eteenpäin. Niiden kyydissä roudattiin ostokset kotiin ja haettiin tarvittaessa postista vaikka miten painavat paketit. Ne lähtivät helposti mukaan Tukholman ja Tallinnan reissuille ja tarvittaessa niihin sovitettiin kaksikin taaperoa matkustamaan yhdessä.

On ihanaa, että lapsi kasvaa. On nyös ihanaa kun rattaita ei enää tarvita, mutta onhan tuo taas yksi asia joiden kohdalla taas tulee tarve pohtia, että olikos se meidän lapsiluku yksi vai olisiko meillä tilaa vielä yhdelle, mutta kuten ennenkin todettiin, että tämä kolmen kopla on meille tässä ja nyt se hyvä perheen kokoonpano. Ja onhan se kiva kun rattaat eivät ole tukkimassa kulkuväylää eteisessä tai varastossa, vessassa ei kompastu pottaan ja lyhyet reissut lapsi kulkee itse polkien.

Ja jäähän meille kivat muistot. Toivottavasti rattailla ja istuimella on myös uusia muistoja tulossaan. Sillä käyttöönhän nuo kamat on luotu.