keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Miksi on helpompi ymmärtää vierasta lasta?

Tänään oli taas futista. Viimeinen kerta ennen kesätaukoa ja veikkaan, että meidän perheessämme kaikki ottavat ilolla reilun kuukauden loman lajista vastaan. Jalkapallokerrat kun rehellisesti sanottuna eivät ole kovin leppoisia. Kotona lapsi on innoissaan ja vakuuttaa, että aikoo tehdä kaiken ja kuuntelee ohjeet. Ja heti kun nappikset koskettavat tekonurmen pintaa muuttuu lapsi kitiseväksi itkupilliksi, joka ei kuulemma osaa mitään ja ei ainakaan halua yrittää.

Tiedän, ettei ole hyvän tavan mukaista kutsua lastaan kitiseväksi itkupilliksi, mutta rehellisesti sanottuna nuo on hetkiä, jolloin olen eniten hukassa vanhemmuuteni kanssa ja lapsi tuntuu lähinnä vain äärettömän ärsyttävältä ja työläältä. Tuntuu, että sanotaanpa me mitä tahansa niin tyyppi ei vain suostu kuuntelemaan ja yrittämään. Lapsi vinkuu ja vonkuu pitkin tekonurmea kuin maratoonarin ojan poskeen niistämä räkävana ja itse tunnen verenpaineen sykkeen korvissani. Joku varmasti kysyy, että miksi me se lapsi sinne kentän reunalle kitumaan viedään, mutta kun yleensä noin 25 minuutin maanittelun ja lämmittelyn jälkeen tyyppi saadaan kentälle edes suunnilleen yhteistyökykyisenä.

Ja tälläkin kertaa se maanittelu palkittiin iloisena kotiin pomppivalla lapsella joka tuuletti hienoa potkuaan loppupelissä.

Kuitenkin taas tämän keikan jälkeen heräsin pohtimaan miksi se oman lapsen urpoilu on niin paljon vaikeampi kestää kun jonkun toisen lapsen kitinät? Oman kitisijäni kanssa taannun hampaiden välistä sihiseväksi uhkailijaksi jos lohduttelut ja kannustukset eivät tuota tulosta kun taas naapurin lapsen kohdalla jaksan leppoisasti kannustaa minuuttitolkulla pientä pelaajaa. Toki siinä omassa lapsessa on se, että sen ollessa ärsyttävä, näkyy siinä kaikki ne omat ja puolison ärsyttävät piirteet, mutta kuitenkin tuntuu jotenkin väärältä lastakin kohtaa, että se saa äidissään aikaan ne kaikista laajimman skaalan tunteet niin hyvässä kuin pahassakin. Varsinkin kun sanoisin, että vieraampien lasten kanssa olen melko taitava sanoittamaan lapsille tunteita ja pohdituttamaan hyviä kysymyksiä. Tietenkin oman lapsenkin kanssa onnistumme käymään päivittäin valtavan hyviä keskusteluja, mutta turhan usein tilanne on se, että tuntuu että puhun täysin toista kieltä kuin jälkeläinen ja varsinkin jos niin sanotusti juna on päässyt liikkelle ei sitä niin vain saada pysähtymään kun lapsi lietsoo itseään entistä pahemmille kierroksille sanottiin me sitten mitä tahansa.

Tässä kohtaa isoksi avuksi tuli kuitenkin ryhmän vetäjä, joka teeman mukaisesti onneksi osasi ymmärtää vierasta lasta melkoisesti paremmin kuin viime viikkoinen yrmy tai omat vanhemmat. Ihana vetäjä otti itkupilliä kädestä kiinni ja lähti kentälle juoksemaan mukaan. Ja nyt sitten me vanhemmat yritetään kuukauden aikana löytää joku patenttiratkaisu sille että saataisiin lapsi uskomaan, ettei taivas tipu niskaan jos ei heti ole täydellinen viisivuotiaiden jalkapallokerhossa. Löytyisikö jostain jotain simultaanitulkkausta miten kaksi jääräpäätä saadaan puhumaan samaa kieltä?

 

2 kommenttia:

  1. Oon välillä miettinyt ihan samaa! Mä oon opettajana paljon kärsivällisempi ja usein ymmärtäväisempi kuin mitä oon kotona. Ei oo reilua kyllä. Meillä kans minä ja 4v poika otetaan voimakkaammin yhteen ja sen kanssa mulla on välillä ihan liian vähän kärsivällisyyttä. Puuh. I hear you.

    VastaaPoista
  2. Mä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin meidän esikoisesta. Ovat ihan samanlaisia teidän pojan kanssa ja kyllä vaan, myös minun on hirveän vaikea kestää lapsen alisuoriutumista. Kun pitäisi osata täydellisesti heti kerrasta tai hanskat on tiskissä samantien. Ja sitten otetaan yhteen, kaksi samanlaista luonnetta. Että tsempit!

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!