Olin tänään opintojeni puitteissa Vaihtoehtoja on -seminaarissa. Seminaarissa käytiin läpi erilaisia polkuja työelämään ja itselleni on äärettömän antoisaa päästä kuulemaan tarinoita työllistymisestä myös niiltä ryhmiltä, joita en itse korkeakoulutettujen kanssa työskentelevänä kohtaa.
Päivän alussa pääsimme näkemään kun kokemus puhui ja nuoret esittivät itse improvisoituja kohtaamisia työllisyydestä. Kolmessa pätkässä kuulimme rajoittavia uskomuksia liikuntavammaisen työkyvystä, esineellistämisestä ja painostuksesta siihen, että pitäisi ottaa vastaan tiettyjä leimoja, jottei ulkopuoliselle tule ikävä olo. Uskomattoman voimakkaita kertomuksia siitä, miten osa ihmisistä puhdasta tyhmyyttään ja osa silkkaa ilkeyttään luulee tietävänsä toista ihmistä paremmin miten elämässä pitäisi toimia.
Iltapäivällä ääni annettiin työnantajalle. Tällä kertaa HOK-Elannolle, josta tultiin esittelemään projektia nuorten työllistämisestä. Uskon, että monessa tapauksessa varsinkin erityisnuorten kanssa työelämään pääsy on kivikon takana, mutta tyrmityneenä opiskelukaverini kanssa kuuntelimme kun HOK-Elannon Katri Martikka alkoi suoltaa esitystään. Suurimmaksi onnistumistapaukseksi kun heidän projektissaan esiteltiin onneton nuori nainen, jolla prosessin alussa oli pinkit hiukset, mutta josta kurssin lopussa oli kuoriutunut reipas asiakaspalvelija kun oli selitetty ettei pinkki tukka kelpaa. Ja kun samalla rakentavalla asenteella vedettiin esitys muutenkin. Että ei tarvitse kovin paljon ihmetellö miksi projektista oli tippunut nuoria kesken kaiken. Jos annetaan viesti, että työelämään kelvataksesi sinun täytyy muuttua täysin niin harva itseään on valmis kaikessa myymään.
Onneksi seminaarin tuli lopettamaan maailman ihanin Jani Toivola. Jani nosti omassa puheenvuorossaan esiin sen miten hänelle rajottavana uskomuksena lapsena ja nuorena toimi se, että kuvamaailmasta puuttui kaikki mustaihoiset. Yhteiskunnassamme ei näkynyt kuin valkoisia naamoja ja lapsen silmin se kertoi, ettei hän niihin raameihin istu. Tuntuu, että maailmassamme on menty niin paljon eteenpäin, mutta Case HOK-Elanto paljastaa että ei me mihinkään eteenpäin ole menty. Jos pinkit hiukset eivät istu kaupan kassalle niin meillä tosiaan on vielä matkaa kuljettavana siihen ettei ihmisiä pakoteta luopumaan minuudestaan tai ettei myöskään ihmiseen helposti soviteta leimoja.
Työelämässä, opiskeluissa ja no ihan ylipäätään elämässä ihmiset tulisi kohdata yksilöinä ja nähdä ennakkoluulojen ohi. Ei ainoa työelämään kelpaava ole moitteetonta suomea puhuva omin jaloin kulkeva luonnollista hiusväriä sporttaava yksilö. Yhteiskuntamme voisi aika paljon paremmin jos nähtäisiin ihmiset hiusvärin, apuvälineen tai kielitaidon takaa. Ennakkoluuloistamme kiinnipitämällä aiheutamme vain sen, että maailma muuttuu näköalattomaksi ja näköalattomuus ei ainakaan luo sitä kasvua mitä tässä nyt niin kovin pitäisi tavoitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!