Arjen tasapaino

Viimeiset viikot some on tuntunut kiehuvan jotain aivan käsittämättömästä eskaloitunutta keskustelua siitä miten miehet ovat ahtaalla parisuhteessa ja vastineita siihen, että miksi naiset kokevat, että miehet ovat toistaitoisia vätyksiä. Me ollaan miehen kanssa luettu juttuja silmät pyöreinä ja yritetty sijoittaa itseämme keskustelun janalle, tosin huonolla menestyksellä.

Että terveisiä meidän perheestä. Kuvanottohetkellä perheen miehet olivat selvinneet kolmen päivän ajan asiallisesti vaatetettuina ja ajoissa päiväkotiin, töihin ja muskariin, saaneet ruoan pöytään ja soittaneet ainoan konsultointipuhelun siinä kohtaa kun päiväkodista tuli kaverisynttärikutsu samalle päivälle kun oltiin jo sovittu kaveriperheen kanssa brunssista. Asia, jonka nettikirjoittelun perusteella pitäisi olla käytännössä mahdottomuus.

En tiedä onko minua siunattu jotenkin erityisen aikaansaavalla aviomiehellä vai olenko itse niin mukavuudenhaluinen etten vahingossakaan pystyynpassaa ketään, mutta jotenkin meille on luontevaa, että tämä meidän Oy Perhe Ab pyörii parhaiten kun jokainen osallistuu tasapuolisesti toimintaan ja tietää suuret linjat. Ja toisaalta meillä siihen on pakko. Lapsi oli täyttänyt juuri vuoden kun minä lähdin ensimmäisen kerran kolmeksi päiväksi työmatkalle. Eli aika äkkiä jos jotain kaikkivoipaisuutta vauvavuotena olisin äitinä onnistunut kasvattamaan, se myös katosi. Esimerkiksi töihin palattuani huomasin, että loppujen lopuksi en enää yhtään tiedä mikä on optimaalinen kestovaipan täyttö, mutta mies taas täytti vaipat niin ettei koskaan tullut ohivuotoja. Että kai sitä voi sanoa, että pakko on tässäkin kohtaa tehokas muusa. Kun roolit vaihtuu niin sitä kummasti huomaa, että helpoimmalla päästään kun tehdään yhdessä töitä.

En todellakaan uskalla väittää, että jokaisessa perheessä toimisi meidän kaltainen työjako, koska ymmärrän, että useampilapsisissa perheissä usein jo ihan imetysteknisistä syistä äidit ovat voittopuolisesti kotona, mutta sen voin ainakin varmaksi sanoa, että tässä nyt on sellainen juttu, että homma ei ainakaan helpotu sillä, että perheen aikuiset kaivautuvat poteroihinsa taistelemaan siitä kummalla on paskempi olla. Koska pahimmillaan ne pikkulapsivuodet on ihan yhtä paskaa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, mutta ei se ongelmapuhe, puhumattakaan siitä että vertaillaan kummalla on isompia ongelmia, auta tilannetta mitenkään, koska loppujen lopuksi ne ongelmat ovat koko perheen yhteisiä. Aika pitkälle tässäkin päästään jo sillä, että vain puhuttaisiin ongelmista, kiitettäisiin kun on aiheitta ja kunnioitettaisiin puolisoa sen asemasta, että puheilla vahvistettaisiin isien asemaa äidin pikku apureina ja äitien rooleja nalkuttavina Justiinoina. Jokainen meistä on kuitenkin yksilönä vastuussa omasta tekemisestämme ja siihen kuulu myös oman hyvinvoinnin lisäksi oman perheen hyvinvoinnista huolehtimista.

Täysin ongelma ei kuitenkaan ole vain perheiden ja pariskuntien sisällä. Asennemuutosta tarvittaisiin monessa kohtaa myös viranomaisten kohdalla. Neuvolan järjestämässä perhevalmennuksessa isän paikka oli juurikin äidin pikkuappurina ja vanha hoitaja nauroi kun naivisti kerroin valmennuksessa, että imetystä lukuunottamatta voitaisiin asiat jakaa mahdollisimman tasan. Kun ei se edes kuulemma ole isän tehtävä tuoda vesilasia imettävälle äidille. Lapsen synnyttyä ei kertakaan kukaan kysynyt miten mies jaksaa muutoksen. Ensimmäisestä päiväkodista soitettiin lapsen sairastuttua minulle vaikka isä oli lapsen vienyt päiväkotiin ja kertoi minun olevan työmatkalla. Ilmeisesti kaikkivoipa äiti on parempi ihminen ratkaisemaan ongelman jostain ranualaisen maantien poskesta kuin 12 kilometrin päässä päiväkodista oleva isä. Kun kaupunki lähettää ennakkotiedon eskari-ilmoittautumisen alkamisesta sekin osoitetaan äidille. Ei ihme, että lapsen päästyä oppivelvollisuusikään aika monessa perheessä ollaan jo alistuttu siihen, että isä näyttelee tässä tarinassa sivuosaa suuren yleisön silmissä.

Suuret linjat vaativat muutosta koko yhteiskunnan tasolla, mutta koska yhteiskunta on osastensa summa niin meistä jokainen voi vaikuttaa asiaan. Ja jos oikeasti tuntuu, että se puoliso kaikkien vuosien jälkeen näyttäisi kuolevan jauhosäkki sylissä nälkään tai ei ole sanonut sitten hääpäivän yhtään kaunista sanaa, niin ei siihen liittoon ole mikään pakko jäädä. Se kärsijä kun harvemmin tässä elämässä sitä kirkkainta kruunua saa ja pelkästään lapsien vuoksi ei kannata yhdessä pystellä. Paitsi jos vihaa niitä lapsiaankin niin paljon, että haluaa opettaa niille täysin kieroutuneen mallin ihmissuhteesta.