Ei minun nimissäni

Alkuviikosta Emilialla meni kuppi nurin Rajat kiinni -jengin naisrauha-ajatusten kanssa ja koska allekirjoitin täysin Emilian ajatuksen oli tänään helppo suunnata aamupäivän harrastusten ja lounaan jälkeen kulku Rautatietorille. Miehen ollessa töissä mielenosoitusseuralaiseksi mukaan tuli myös lapsi, koska uumoilin tilaisuudesta rauhallista. Tosin olisihan siinä oma ironiansa, että naisrauhasta alkunsa saaneesta tilaisuudessa olisi piesty perheenäitejä, mutta tuo kauhukuva nyt jäi tapahtumatta. Emilian kutsun oli kuullut onneksi moni muukin ihminen ja tilaisuus oli loskasta ja viimaisesta tuulesta huolimatta hyvin lämminhenkinen.

Miksi minusta sitten oli tärkeää mennä paikan päälle sanomaan ettei Kampissa järjestetty Naisrauha-mielenosoitus puhunut minun nimissäni?

Rajat kiinni -jengin raiskauskeskusteluissa törmään samaan käsittämättömyyteen, joka minua on hämmentänyt usein homoliittojen vastustajien kohdalla. Jos ihmisellä on halua ja aikaa vatvoa jotain niin iljettävänä ja epämiellyttävänä pitämäänsä ja puhua siitä jokaisessa tilanteessa, herää kysymys onko iljetys aitoa vai peitelläänkö sillä vain omaan kiinnostustaan aiheeseen. Varsinkin sosiaalisessa mediassa aiheen tiimoilta käytetty kieli on paikoin niin kuvailevaa, että oikeasti mietin, että miten pahasti viallaan ihmisen pitää olla tunne-elämältään, että se kehtaa omalla nimellään ja naamallaan kirjoittaa kaiken kansan luettavaksi ne raiskausfantasiansa, joiden rinnalla 50 shades -trilogiakian vaikuttaa erinomaisesti kirjoitetulta erotiikkakuvaukselta.

En minä kaipaa itseäni puolustamaan ihmistä, joka avokätiseen tarjoukseensa pakit saatuaan on valmis julistamaan, että ansaitsen muiden suvakkihuorien rinnalla saada mustaa patukkaa väkisin jokaiseen ruumiinaukkoon. Itseasiassa en edes halua keskustella noiden ihmisen kanssa, jotka ovat kovasti huolissaan isänmaan tilasta ja samalla valjastavat kauniin äidinkielemme noiden törkeyksiensä välittäjäksi. Tosin kai se tässä kohtaa meidän kukkahattuosaston siunaus, että vastapuoli ei ole järin sulosanaista. Nyt ne omalla vihallaan ajavat pois melkoisen määrän ihmisiä ja saavat aikaan sen, että lopulta aika harva on valmis seisomaan tässä äänekkäässä vähemmistössä.

Itse tilanteen kannalta minua ärsyttää keskustelussa se, ettei vastapuoli pysty tuomaan pöytään mitään uutta. Rajat kiinni -retoriikka ei ole realismia ja pidän melkoisen raukkamaisena sitä, että pitäessään kiinni tuosta argumentista jengi pesee kätensä puhtaaksi tilanteen ratkaisemisesta. Ei se ongelma ratkea marssimalla liput ja ristit tanassa, heittelemällä polttopulloja tai kirjoittelemalla rumia netissä. Unohtamalla, että kyse ei ole mistään ongelmasta, tulvasta tai kriisistä vaan ihmisistä tulee myös kadottaneeksi itsestään jotain inhimillistä. Ratkaisuja saadaksemme meidän pitää auttaa ihmisiä siellä, jossa hätä on suurin. On raukkamaista, että hallitus on leikannut kehitysyhteistyörahoista tuollaisia määriä. Meistä myös jokainen voi olla luomassa ratkaisuja. Voimme tehdä valinnan, jossa emme tuhlaa vähäisiä resursseja naurettavaan tappeluun. Jokainen vastaanottokeskukseen heitetty polttopullo tai jokainen perätön raiskausväite on kuormittaa viranomaisia tekemästä työtään ja pitkittää tilannetta. Ja voimme nähdä myös ne tulijat yksilöinä tai ainakin tajuta, ettei muutama väärin tekevä voi määrittää koko ryhmää. Koska rehellisyyden nimissä toivon, että jos meille lähtö joskus tulee, ettei minua sotketa noihin Rajat kiinni -jengiläisiin vain sen perustella, että passini kannessa on sama vaakunaleijona,