Ensin vähän epäilytti. Ensimmäinen näytös kulki lähinn Coldplayn ja U2:n tahdissa, ensimmäiset numerot vaikuttivat kovin poikabändimäisiltä (eikä mitenkään hyvässä camphengessä). Sitten se vain lähti toimimaan. Koreografiat toivat esille tanssijoiden potentiaalin, musiikkikin pareni ja yksinkertaiset asut pyyhkivät kaiken muun paitsi liikkeen pois. Niin, paitsi sillä naistanssijasidekickillä oli koko ajan joku järkyttävä paljettiviritelmä päällä. Missä on oikeus, missä on kohtuus?
Tuo taas herätti halun tanssia (ja tunkea poikasen tanssitunneille). Ongelma on vain se, että mistä löytyisi oikea paikka harrastaa tanssia kun 30 häämöttää kulman takana, persus on päässyt leviämään ja vaikka tekniikka ja kehittyminen olisivatkin tärkeitä niin tärkeintä olisi hyvä meininkin. Niin ja plussaa olisi kasariretrosta treeniympäristössä jonne mun pinkin säärystimet istuisivat kuin nenä päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!