Pieni ihminen, suuri huoli

Tälle päivälle oli vaikka mitä suunnitelmia. Kelloni on vihdoin tullut huollosta ja sitä noutaessa ajattelin muutenkin viettää päivän kevykenkäisesti humputellen ympäri kaupunkia jälkeläisen kanssa. No jälkeläinen päätti toisin. Sunnuntaista jatkunut ruoka- ja juomalakko, toistuvat pulautukset ja kummalliset suolen liikkeet veivät meidät lounastreffien asemasta treffaamaan hivenen eriskumallista omalääkäriämme terveyskeskukseen.

Saatiin lähete labrakokeisiin ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä sinnekään ei ollut jonoa. Ennen kuin ehdin edes jälkeläisen Kela-korttia kaivaa kassista olimme jo näytteenottotuolissa ja vähintään ranteenpaksuista lipputangon pituista neulaa oltiin survomassa lapseni kuivuneeseen kyynärtaipeeseen (tai sitten se oli sellainen miniminineula). Miellyttävän varmaotteinen naiseläjä otti näytettä ja harjoittelijapoikanen piti käpälää paikoillaan. Minä keskityin tuijottamaan olevinaan lapsen harhauttamiseksi annettua hileistä taikasauvaa (olen kohtalaisen varma että sillä harhautetaan lapsosten sijaan niiden vanhemipia). Jälkeläinen huusi, itki ja rääkyi, yritin olla kannustava, mutta lopulta oli pakko olla hiljaa kun pelkäsin että alan parkumaan niillä sijoillani kun neulaa tungettiin pienen ihmisen kuivuneisiin suoniin. Huomenna saadaan tulokset, mutta pitää katsoa tuleeko lähtö päivystykseen jo ensin. Nyt sentään olen saanut lapseen upotettua desin maitoa ja varmaan desin verran hedelmäsosetta. Muuten suu pysyy kiinni. Helpompaa olisi leikata yksin tuon kynsienleikkuuasenteellisen katin kynnet kuin tunkea ruokaa tuon nääpiön kitusiin.

Kamala katsoa kun silmät seisovat lapsella päässä mustien renkaiden kehystämänä ja tuo normaali elosalama vain keskittyy halimaan lattialla Barbapupua (niin kipeä ei sentään olla että sylissä viihdyttäisiin). Jahka tuo saadaan tuosta kuntoon lupaan olla valittamatta kun joudun päivän mitään 20. kertaa kantamaan tyypin pois kissanhiekkalaatikosta.