Vauvakuumeesta

Katsoin tänään kaupassa pieni vaatteita. Siinä ne rekissä roikkuivat, 56 senttiset velourhousut. Suhteellisen samanlaiset kuin mitkä Jälkeläisellä oli kun sitä tuotiin kotiin sairaalasta ja joihin se suunnattomassa 53 senttisessä varressaan oli hukkumassa. Piti oikein ottaa ne housut käteen, ihmetellä ja pällistellä ja sitten pysähtyä kuuntelemaan. Ainoa tunne mitä tavoitin oli haikeus. Tajunta siitä, että se on nyt tässä ja seuraavaksi pitää mennä pällistelemään tuolle tyypille jotain pirun Salama McQueen-paitoja leikki-ikäisten osastolta.

Jälkeenpäin mietin tuota haikeutta. Ei se ole sellaista haikeutta, jolla niitä vaatteita osti silloin kuin kuljettiin tyypin kanssa 2 in 1-ratkaisuna. Se oli lähinnä sellaista haikeutta jota tuntee vaikka silloin kun katsoo penkkariajeluita ja niitä abeja autojen lavalla. Silloin, kun muistaa sen miten onnellinen ja kaikkivoipa olo oli omissa penkkareissa ja miten se jäätävä merituuli ja ennenkuulumaton pakkanenkaan ei latistanut tunnelmaa. Ja sen jälkeen taas tajuaa miten pitkän matkan on kulkenut siitä pisteestä sieltä rekan lavalla viimassa hymyilleestä tytöstä tähän päivään ja miten ei siihen enää mitenkään voisi eikä haluisi palata.

En sano, ettei meidän perheeseen joskus voisi tulla tilaus toiselle lapselle. Tuota ensimmäistäkään ei varsinaisesti kuumeiltu. Päätettiin antaa mahdollisuus tulla ja laskettiin että jos tärppää vuoden sisään niin äitiyspäivärahakin määräytyy isojen tulojen mukaan. Ja sitten sitä vain eräänä päivänä huomattiin että ollaan kovasti pieniin päin. Aina meillä kuitenkin oli se fiilis, että kyllä me lapsi halutaan. Ja nimen omaan lapsi ei lapsia. Onneksi ihminen saa aina muuttaa mieltään, mutta tässä ja nyt julistan, että meidän perhe tuntuisi tässä ja nyt olevan kasassa.