tiistai 27. syyskuuta 2011

Päivä joka pysähdytti

Ennen rintojen pienennystä ihmisen pitää käydä mammografiassa. Soittelin terveyskeskukseen, sain lähetteen ja kipaisin Naistenklinikalle tutkimuksiin eräänä aamuna kolmisen viikkoa sitten ja huikkasin vielä työkaverille, että tulen sieltä sitten koulutukseen loppupäiväksi. Minulla oli selvästi mielessäni, että kunhan menen sinne ja lykkään rintani mankeliin ja varttia myöhemmin olen perillä.

No, olin väärässä.

Ensinnäkin, isot rinnat ja runsas rauhaskudos aiheuttivat sen, että mammografia oli aika yhtä tyhjän kanssa. Rintoja kuvattiin ylhäältä, sivusta ja diagonaalista, lopulta vielä zoomattiinkin (kaikkeen ne laitteet kykenevätkin). Silti vasempaan rintaan jäi katvealue, jonka lääkäri halusi ultrata. Kipitin takaisin odotushuoneeseen istumaan, luin jotain männävuotista Elleä ja tekstailin työkaverille, että vähän tässä venyy aikataulut. Pääsin uuteen tutkimushuoneeseen ja lääkäri aloitti ultraamiseen. Rintaani hinkattiin anturilla ja mitään ei löytynyt. Varmuuden vuoksi lääkäri halusi katsoa vielä toisenkin rinnan. Se taas hinkkasi ja hinkkasi, puhisi, pysähtyi, hinkkasi ja ihmetteli. Totesi, että täällä kyllä on jotain. Kutsui paikalle hoitajan. Rinta puudutettiin ja siitä otettiin paksuneulanäytteet.

Tilanne meni jotenkin ohi. Lääkäri totesi, että eiköhän tämä ole hyvälaatuinen, se käyttäytyy kuin hyvälaatuinen ja lähetti kotiin. Sain ohjeen olla rehkimättä ja kantamatta edes kauppakasseja. Seisoin sairaalan oven edessä ja soitin miehelle. Itketti. Laitoin työkaverille viestin, että nyt en pysty keskittymään työeläkeasioihin. Lähetin esimiehelle tekstarin, että lähden kotiin kokoamaan ajatuksia. Kävelin Manskulle ja unohdin rehkimiskäskyn ja juoksin bussiin. Yritin kirjoittaa sähköpostia, että jään pois loppupäiväksi, mutta kosketusnäyttö ei ollut yhteistyökykyinen. Pääsin kotiin, mies syötti lasta. Istuin ruokapöydän ääressä ja itkin. Lapsi meni päiväunille, mies perässä ja istuin sohvalla miettimässä. Kömmin sänkyyn lopun perheen kanssa ja nukuin pari tuntia. Päätin olla raggari ja uhmata liikuntakieltoa ja lähdin lapsen kanssa taaperojumppaan. Kotimatkalla soitin veljelle. Onnistuin veljen vakuuttelun lomassa uskotuttamaan itsenikin siitä, että olen nuori, minulla ei ole sukurasitetta ja kasvain näytti hyvänlaatuiselta. Päätin, että vaikka miten nyt itkisin niin se ei pahanlaatuista kasvainta hyväksi muuttaisi.

Olin saanut ohjeen, että tulevat viikossa, viimeistään kahdessa. Ja että tulokset tulevat terkkarin omalääkärille, jolle pitää varata puhelinaika. Pidin käytäntöä tyhmänä, mutta soitin kaksi viikkoa sitten omahoitajalle varatakseni ajan. Hoitaja varasi ajan ja sanoi, että täällä ne tulokset jo ovatkin. Kolme päivää myöhemmin soitti lääkäri. Luki tietokoneelta, että olet ollut ultrassa ja sieltä löytyi kasvain. Ja siinä kaikki. Teki mieli haistattaa hoitohenkilökunnalle ja kysyä, että luulevatko ne etten minä ole ollut tutkimushuoneessa rintojeni mukana? Onhan nämä isot, mutta kyllä me saman neliömetrin sisään mahdutaan. Sain kehoituksen soittaa kun kaksi viikkoa on täynnä ja varata uuden ajan. Ja että kaipa he soittavat jos tulokset ovat huonot. Kiristi, vitutti ja ärsytti.

Kaksi viikko näytteenotosta soitin terveyskeskukseen. Vastannut hoitaja haukkui minut pystyyn, koska aika olisi pitänyt varata jo alkuviikosta. Kerroin miten minulle oli sanottu ja kysyin, että pitääkö hoitaja oikeasti järjestelmää, jossa kaksi ihmistä, joilla ei mitään käryä itse tuloksista, järjestävät kolmannen puolesta tulostenkuulemisen järkevänä. Ihmettelin, että eikö noita voisi lähettää kirjeellisenä mikäli tulos on hyvälaatuinen (kuten tehdään esim. raskausseulonnoissa). Sain lopulta ajan, tälle päivälle.

Tänään istuin työpaikan Amicassa ja lapoin kikhernekeittoa suuhun. Tuntematon numero soitti. Tiesin, että se oli lääkäri. Vastasin. Lääkäri esitteli itsensä. Vakuuttavasti ensimmäiseksi kysyi minulta, että mitähän tuloksia minä kuvittelin olevani saamassa. Että heillä ei kuulemma ole mitään. Aloin jo kiihtyä. Lopulta tulokset löytyivät. Siis jopa koepalatulokset, ei vain tietoa, että olin käynyt ultratutkimuksessa. Tulokset olivat hyvälaatuiset. Jotain hienoa se sanoi latinaksi. Alkoi mahdollisesti jollain sitrusta muistuttavalla ja päättyi johonkin oomaan. Lopetti puhelun ennen kuin ehdin juuri mitään kysyä.

Tällä hetkellä pinnalla tietysti on helpotus. Toisaalta olin onnistunut jo hyvin itseni vakuuttamaan etteivät tulokset voisi olla muuta. Halusin uskoa, että ei minua olisi päästetty Naistenklinikalta niin nopeasti pois jos muuta olisi epäilty. Terveyskeskuksen toiminta oli kuitenkin minulle pettymys. Tuo järjestelmä jossa potilas ja hoitaja säätävät soittoaikaa lääkärille ilman ettei tuloksien tulemista ole mitään tietoa tuntuu vähintäänkin järjettömältä. Lääkäriltä olisin myös toivonut edes jotenkin empaattista suhtautumista. En tiedä onko kolmikymppiset kasvainkoepalojen odottajat terveyskeskuksen arkipäivää, mutta henkilökohtaisella tasolla tuo oli kaikkea muuta kuin arkipäivää. Kun ihminen jätetään pitkälti oman onnensa nojaan asiaa miettimään tulee kehitettyä kärpäsestä härkänen, selvitettyä onhan mies edelleen työpaikan maksaman henkivakuutuksen edunsaaja lapsen asemasta.

Tuossa sai myös oma ylimielisyys kolauksen. Eihän meidän suvussa ole syöpää. Se on miehen suvun hommaa. Minun karjalaisilla geeneillä kärsitään vain tukkeutuneista verisuonista. Menin mammografiaan ylimielisenä. Pystyn nyt vihdoin samaistumaan niihin, jotka menevät raskauden aikana ultraan ja järkyttyvät kun kaikki ei olekaan kunnossa. Itsellä sentään tuossa koko ajan asiaankuuluva paniikki päällä ja olin vakuuttunut, että alkuraskauden ultrasta ei löydy kuin tyhjä kohtu, niskapoimu-ultrassa on jotain hämärää (kuten olikin) ja rakenneultrassa syynätyistä geeneistä huolimatta löytyy vähintäänkin jotain rakenteellista muuta häikkää. Olen tutkinut rintojani säännöllisesti ja tuudittautunut siihen, että kyllä minä kasvaimen huomaan. En huomannut. En tunne tuota kasvainta vieläkään vaikka tiedän että se oikeassa rinnassa on nännin takana. En myöskään ollut tajunnut että miten vähän mammografiasta on hyötyä kun ihmisellä on isot ja tiivisrakenteiset rinnat.

Soitin tänään leikkausjonon hoitajalle. Kasvaimen ei pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta varmuuden vuoksi paperit näytetään kirurgille. Leikkauksen ajankohta on edelleen auki. Puoli vuotta tulee täyteen vuodenvaiheessa. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen jo marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Ehtisin rauhassa parantua ennen kuin mies palaa vuodenvaihteessa töihin ja lasta pitää alkaa kuljettamaan päivähoitoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!