Suopursu haisee meduusalle

Minä ja veljeni olemme meidän perheen ensimmäistä kaupungissa syntynyttä ja kasvanutta sukupolvea. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat elantonsa saaneet maasta. On viljelty maata, pidetty eläimiä ja hoidettu metsää. Itse synnyin vanhojen vanhempien iltatähdeksi joten isovanhempien pellot oli jo aikapäiviä sitten myyty ja lähemmäs maanviljelyä minä pääsin äidinäidin hyötykasvimaalla. Sukupolvessa ei täysin ehtinyt vieraantua maataloudesta, en minä siemenperunasäkki sylissä nälkään kuolisi, mutta metsänhoidosta olen kyllä vieraantunut niin paljon että välillä ihan hävettää. Puolustaudun sillä, että metsää on vain pieni läntti ja veli on hyvä hoitamaan sen juoksevat asiat. Järki kuitenkin muistuttaa, että isovelikin nuo asiat joutui kantapään kautta opetelemaan isän kuoltua joten ehkä minunkin pitäisi välillä keskittyä.

Tänään otettiin kuitenkin ensimmäiset pienet askeleet metsään tutustumisessa. Vein miehen ja pojan sinne ensimmäistä kertaa. Sinäänsä pojalle se ei ole ihme, koska ikää on vasta se kolmisen vuotta ja taannoinen Tapani-myrsky teki metsässä aika paljon tuhojaan joten viime kesänä metsässä ei juuri tehnyt mieli hengata, mutta sille en kyllä keksi mitään hyvää selitystä miksi en aikaisemmin miestä ollut tuonne metsään vienyt. Kai osittain siksi, että kun olin lapsi metsä oli minun ja isän paikka. Ilman isää metsä ei vaan ole sama.

Männikön, kalliorinteen ja satunnaisen sekametsän lisäksi alueelta löytyy myös lampi. Tuonne olisi mahtava rakentaa kakkoskesäpaikka. Sellainen pieni mökki, joka on varustettu kaikille epämukavuuksilla, koska se kaikilla mukavuuksilla varustettu mökki ei olisi kuin parin kilometrin päässä.

Poikaan suurimman vaikutuksen äitinsä mailla tekivät mustikat ja se, että sai laskea kalliorinnettä alas peppimäkeä. Kolmossijalle taisi mennä mummin evääksi pakkaamat korvapuustit. Ensi kesänä voitaisiin jo kokeilla mato-ongintaa kuten minäkin pienenä isän kanssa. Nyt vielä kasvien ihmettelyssä oli riittävästi puuhaa ja tuo tulevaisuuden hortonomi linjasi, et suopursut haisevat meduusoilta.

Lapsen kanssa pitäsi kyllä mennä useammin metsään ihan kirjaimellisesti eikä vain poluille ihmettelemään. Nyt vielä se on kivaa ja lapsi ei osaa edes inhota hirvikärpäsiä. Se tyytyväisenä poimi mustikoita sillä välin kun äitinsä tiheäpiikkisellä kammalla hääsi hiuspohjaan ryöminyttä lentävää paskiaista. Suurin osa sadosta taisi tosin päätyä suoraan suuhun, koska pojan ämpäriin ei niitä montaa eksynyt.

Nyt taidan vielä mennä hinkkaamaan tuota kuontalos läpi kammalla. Voi luoja, mä tunnen vieläkin ne hirvikärpäsen koukkujalat päänahassani. Tässä onkin nyt hyvä odotella talven ensimmäisiä täivaara-lappuja päiväkodille.