Vuosi pakettiin

Vuosi 2013 ei tule jäämään maailmankirjoihin mitenkään poikkeuksellisena vuotena. Ruuhkavuosiarki oli lipsahtanut uomiinsa ja elämä tuntui kulkevan eteen päin aika omalla painollaan.

Lattialistat jäivät tämänkin vuoden jälkeen pinoon sohvaan taakse, mutta lapsi sentään saatiin siirrettyä nukkumaan omaan huoneeseensa. Itse aloitin vuoden alussa uudet työt, mutta työnantajan pysyessä samana muutos ei ollut kovinkaan suuri. Vuodelta 2012 perinnöksi tulleet infektiotkin vetivät mieltä matalaksi, mutta helpotus löytyi lopulta astmadiagnoosista.

Vuoden ensimmäisinä kuukausina taidettiin olla jotenkin lamassa kaiken lumen ja töiden keskellä ja kotona lähinnä taiteiltiin lapsen kanssa. Pääsiäisenä otettiin irtiotto arjesta ja reissattiin perheen yhteiselle reissulle Lontooseen.

2013 jää muistiin ehkä siitä viheliäisenä vuotena, että aikaa perheelle oli hävyttömän vähän. Tai lapsi sai kyllä olla vanhempiensa kanssa, mutta sitä koko perheen yhteistä aikaa oli kesälläkin vain pari viikkoa. Kesä kuitenkin tuntui olevan meidän perheelle kulta-aikaa.

Kesän lopulla lapsi täytti kolme ja elämässämme alkoi myös uusi luku lapsen vahtaessa vanhasta päiväkodista kotimme vieressä olevaan päiväkotiin, jossa oli vain isoja lapsia. Itse synttäreitä juhlittiin niin sukulaisten kuin ystävien voimin ja teemana oli pojan koko vuoden kestosuosikki, Oktonautit.

Vuoteen kuului myös pyöräilyä. Itse ostin uuden hybridin ja aloitimme miehen kanssa rakentamaan minulle projektipyörää. Poika liikkui potkupyörällä ja loppukesästä hoksasi myös miten polkimet toimivat kunnolla. Lyhyen lomamme aikana ehdimme pistäytyä Turun saaristoon ja ehdimme myös polkea paljon ympäri pääkaupunkiseutua. Näitä reissuja varten myös nukke tarvitsi oman pyöräilykypärän.

Kuluneen vuoden aikana lapsi tuntui kasvavan valtavasti. Puhe muuttui selkeämmäksi, pituutta tuli kymmenisen senttiä ja liikunnallisesti lapsesta tuli entistä taitavampi ja rohkeampi. Myös sosiaaliset taidot kasvoivat ja yhteisleikit kavereiden kanssa tulivat monipuolisemmiksi. Kavereiden merkitys kasvoikin koko vuoden aikana ja onneksi uudesta päiväkodista löytyi nopeasti myös uusia leikkikavereita. Vuoden aikana lapsi myös yhä enemmän alkoi ikävöidä läheisiä, jotka eivät asu lähellämme eli yleensä mummia ja serkkuja sekä haaveilemaan pääsystä mökille.

Vuoden loppuun kuului vuoden alun tavoin paljon töitä ja yhteisen ajan puutetta. Tuntui myös, että sosiaalinen elämämme oli aika lamassa kun olimme aina töissä emmekä ehtineet tapaamaan ystäviä tai sukulaisia. Onneksi sentään perinteiset kekrijuhlat saatiin järjestymään ja niiden voimin sitten puurrettiinkin loppuvuosi pakettiin. Sairastelulla aloitettu joululoma tuntuu tehneen tehtävänsä ja ensi vuoteen päästään onneksi starttaamaan virkeänä ja hyvillä mielin. Edellisen talven antibioottikuurikierteet ovat nyt jääneet historiaan ja hektisestä vuodesta jäi kuitenkin hyvä maku.

Katsotaan mihin ensi vuosi kuljettaa. Toivottavasti uusille pyöräretkille, useammien rakkaiden ihmisten kanssa samaan pöytään, koko perheen voimin samalle sohvalle köllöttelemään ja jos vaikka ne lattialistatkin vihdoin saataisiin paikoilleen.

 

Postikortti Tallinnasta

Kuten kaikki oikeatkin postikortit tämäkin kortti löytää perille siinä vaiheessa kun sen lähettäjät istuvat jo tyytyväisinä kotisohvalla. Sairastetun joulun jälkeen teki hyvää tuulettaa päätämme ja onneksi meillä oli pikareissu Tallinnaan tiedossa. Loppukesän Robbien keikkamatkan hyttivarauksessa oli vähän hässäkkää ja sain Eckerö Lineltä ilmeisen risteilyn ja rahoitumme siihen omalla rahalla vielä hotellihuoneenkin. Luonnollisesti, koska matkasta emme maksaneet mitään piti hotellikin saada mahdollisimman halvalla ja löysin netistä lopulta Hotelli Braavosta 68 euron hotellihuoneen eli varsinaisella budjettilinjalla päästiin tämä reissu toteuttamaan.

Hotelli tosi vaatimaton, mutta ajoi asiansa. Me majoituimme vanhalle puolelle, mutta ilmeisesti toinen puoli hotellista on remontoitu ja paljon miellyttävämpi. Hotelli oli kuitenkin siisti, sängyssä kelpasi nukkua ja hotellin yhteydessä olevan kuntokeskuksen allasosasto oli aamulla ilmaiseksi hotellin asiakkaisen käytössä. Tuo allasosasto oli vastaremontoitu eikä tosiaankaan mitenkään viihtyisä tai luksus, mutta siellä oli kivasti altaita ja itseasiassa tuon perusteella voisin melkein jopa luvata, että saatamme eksyä tuohon hotelliin toistekin.

Reilussa vuorokaudessa ehdimme kierrellä kaupoissa, tutkia kaupunkia, uida ja vierailla uudessa Merimuseossa, josta kirjoittelen ihan oman postauksen myöhemmin. Lähdimme reissuun sillä ajatuksella, että saadaanpahan ainakin olla yhdessä ja karussa arjesta ja siinä onnistuimme mainiosti. Istuskelimme paljon kahviloissa, annoimme pojan pysähtyä leikkipaikoille leikkimään ja seikkailimme mukulakivillä ja jättimäisillä rotvallinreunoilla päämäärättömästi niin paljon, että lopulta rattaistamme irtosi rengas. Tai siis hajosi renkaan lukko joten kyllä niillä eteenpäin pääsee, mutta rengas pysyy lähinnä paikoillaan tahdonvoiman ja rattaiden yleisen tukevuuden ansiosta.

Tällaiselle pikalomalle Tallinna on mitä mainioin kohde ja suosittelen lämpimästi ihmisiä hylkäämään ennakkoluulonsa ja lähtemään tutustumaan kaupunkiin muutenkin kuin Super-Alkon ja Viru-hotellin osalta. Näillä matkoilla vaan itselle nousee turhan hyvin esiin se miten suomettunutta historiaa vielä ominakin kouluvuosina opetettiin ja miten vähän Viron historiaa itse tunnen. Oikeastaan oma Virotuntemukseni on pitkälti syntynyt Sofi Oksasen tuotannosta ja voisi ehkä olla syytä etsiä myös muuta tietoa etelänaapurimme historiasta. Tallinnalla ja Virolla taitaa kuitenkin olla aika monta muutakin mielenkiintoista tarinaa kerrottavana. Seuraavan kerran Tallinnaan haluan lämpimämmillä tai ainakin kuivemmilla keleillä, koska nyt ei juurikaan kaupungin puistoista saanut mitään irti. Mies tosin yritti väittää, että helmikuun Lontoonreissussa ja kesäksi kaavaillussa pyöräretkessä Helsingistä Turun kautta Tukholmaan ja takaisin Helsinkiin olisi riittävästi reissua, mutta eiköhän joku varustamo onnistu vielä tekemään jonkun ohittamattoman äkkilähtötarjouksen.

Niin ja loppuun vielä pieni vinkki niin Tallinnan kuin minkä tahansa muun keskiaikaisen linnoituskaupungin osalta. Jos olet katsonut kartasta jonkun muka näppärän oikopolun ja se osoittautuu jyrkäksi ylämäeksi, lähde suosiolla kiertotielle. Siellä toisella puolella ei odota kuitenkaan mitään muuta kuin jyrkänne ja kiikkerät portaat. No kävi se ainakin hyvästä reisijumpasta.

 

Joulurauhaa

Joulu ei nyt sitten mennytkään meidän taloudessa kuten suunnittelin. Saimme vieraaksemme erittäin hämmentävän oksennustaudin, jonka vuoksi lapsi on kahtena edellisenä yönä oksentanut kellon tarkasti 2.36. Jos tilanne toistuu ensi yönäkin taidan alkaa googlaamaan maanaajan yhteystietoja, jos ei pakataan kimpsut ja kampsut autoon ja suunnataan vihdoin Turkuun.

Sairastelusta huolimatta meillä on oikeastaan ollut aika kivat kaksi päivää. Ollaan oltu paljon lähekkäin, nukuttu päikkäreitä, pelattu Bad Piggiesiä, rakennettu Duploista eläintarha ja käytetty kaikki puurautatien osat yhteen jättimäiseen junarataan. Me olemme myös lukeneet, syöneet spagettia varmaan ensi vuodenkin tarpeisiin ja suunnitellet hätävaravaihtoehtoja jouluaatolle, jos emme pääse huomennakaan lähtemään. Spagetin asemasta voisi vaikka tehdä jotain ylihyvää sosekeittoa. Mutta toivotaan nyt vielä, että joulun viettoon päästään. Nyt on kuitenkin taas mennyt jo reilut puoli vuorokautta edellisestä oksennuksesta ja lapsikin on oma rasittavan energinen itsensä.

 

Yhdeksän päivää yhdessäoloa

Muutama minuutti sitten tehdyn sivupäivityksen myötä miehen lento muuttui Finavian sivuilla laskeutuneeksi eli nyt voidaan aloittaa lähtölaskenta lomaan. Yhdeksän päivää yhdessäoloa. Toivottavasti pysytään terveinä ja saadaan porukalla nauttia joulusta ja sen jälkeisestä pikalomasta Suomenlahden eteläpuolelle. Niin ja ennen kaikkea oltua kotona ihan vain omalla porukalla.

Kissa näyttää jo esimerkkiä niistä moovseista joita itsekin ajattelin vetää viimeistään Tapaninpäivänä. Kissa tosin ei itse niitä pääse todistamaan. Karvakorva jää jatkamaan joululomaan mummin ehtymättömien rapsutus- ja hemmottelupalveluiden ääreen. Ei tuota vanhaa kattia enää tee mieli roudata pariksi päiväksi mihinkään ja kun nuo suvun vanhat rouvat vielä tuntuvat viihtyvän mainiosti keskenään oli helppo tehdä päätös, että kissan joululoma Turussa kestää loppiaiseen.

Kulunut syksy on ollut aikamoista läpsystä vaihtamista ja kesälläkin yhteinen loma kutistui muutamiin päiviin. Nyt sitten yritetään ottaa vahinko kunnialla takaisin. Tämän myötä myös blogi hiljenee viikon joululomalle. Jotain pientä saatan ajastaa tulemaan ensi viikolle, mutta tosiaalta, eiköhän teillä lukijoillakin ole jotain parempaa tekemistä joulunpyhinä. Ja jos et itse keksi niin voin suositella ottamaan mallia omista suunnitelmistani eli syömään hyvin, lukemaan paljon, viihtymään rakkaiden ihmisten seurassa ja varaakaan ohjelmaan vähintään yhden sellaisen päivän, jolloin ei tarvitse vaihtaa koko päivänä pyjamaa mihinkään järkevämpään.

 

Piparkakkutalon nousu ja tuho

Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä sain päähäni, että mehän tehdään pojan kanssa piparkakkutalo. Reippaana insinöörinä tulin siihen tulokseen, että tetraedri olisi muotona helpoiten toteuttavissa ja ryhdyimme pojan kanssa sanoista tekoihin.

Tyhjä jogurttipurkki toimi hyvänä rakennustelineenä. Minähän en näppejäni sulalla sokerilla polta vaan kiinnitysmateriaalina käytettiin kaupan koristelumassaa.

Joku tarkempi väittäisi, että ei tuo ihan kulmat mennyt kohdilleen. Itse tyydyn toteamaan, että ainakin minun kodassani toimii ilmanvaihto ja tällaisena homerakentamisen kulta-aikana tulee ymmärtää että rakenteiden pitää saada hengittää.

Jokaisen itseään kunnoitettavan piparkakkuasumuksen pihalla on vahtidinosauruksia. Tosin joku nimeltä mainitsematon keittiöapulainen söi toiselta dinolta hännän ja jalat ennen kuin ne sain kiinnitettyä.

Ja seuraavana aamuna dinosaurukset.

Ja nyt talossa näyttää tältä. Joko meillä on hiiriä tai lapselle iski makeanhimo. Saa nähdä onko pytingistä mitään jäljellä siinä vaiheessa kun mies vuorokauden päästä kotiutuu.

 

Kynsissä lakkaa

Minulla on käytännössä aina kynnet lakattuna. Usein tummilla lakoilla ja vielä useammin lohkeilleena. Pojasta ne ovat valtavan hienot. Niin hienot, että itsekin pitää saada kynsiin lakkaa. Sunnuntaina laitettiin metallinhohtoista tummanvihreää ja poika on ollut niin onnellinen kynsilakoistaan. Kunnes tuli keskiviikko.

Näimme pihalla naapurin, joka jututti poikaa. Lopuksi se totesi lapselle, että voisit sinäkin pyytää joulupukilta pikkusiskoa, ettei äidin tarvitse lakata pojan kynsiä. Harvoin minä sanattomaksi jään, mutta nyt sitten sekin tapahtui.

Kun siis ensimmäiseksi, miten vaikeaa aikuisten ihmisten on tajuta pitää ne omat ennakkoluulonsa itsellään. Eteisen nurkassa on kassillinen kansioita, joita ollaan taloyhtiön hallituksen kanssa koottu asukkaille jaettavaksi. Tekisi mieli sujauttaa yhteen muovitaskuun tasa-arvoisen kasvattajan muistilista...

Toiseksi pidän aika valtavan huonona käytöksenä sitä, että vihjaillaan toisten lisääntymiseen liittyvistä kysymyksistä. Luulisi, että kun sekä tahaton että vapaaehtoinen lapsettomuus on tänä päivänä niin yleisiä, ettei kukaan enää avoimesti kysele naamatutuilta niiden lisääntymishaluista tai haluttomuudesta.

Kolmas pointti menee nyt vähän välimerkin paritteluksi, mutta tuossa meni vielä lakattujen kynsien ja vauvojen ohella pieleen myös se punanuttuinen pyylevä kaveri. Meillähän lapsella ei ole joulupukkia. Tai siis poika tietää, että on sellainen satu joulupukista, joka tuo lahjat, mutta oikeasti ne lahjat tulevat läheisiltä ja pojalle on ollut hyvin tärkeää tässä joulunalusaikana suunnitella läheisten lahjoja ja itseasiassa myös tuntemattomien. Poika innostui niin kovasti Joulupuukeräyksestä, että olisi halunnut ostaa jollekin tuntemattomalle pojalle kassikaupalla lahjoja. Eli ei tässä nyt enää tarvitse kenenkään tulla hämmentämään millään Korvatunturin väellä.

Tosin pahoittelen kyllä tässä jo etukäteen kaikilta tutuilta lapsiperheiltä, jos tuo meidän metrin mittaiden totuudentorvemme turmelee teidän lastenne uskon joulupukkiin.

 

Etäpäivä

Työmatkat vaikuttavat pojan elämään muutenkin kuin ikävänä poissaolevaa vanhempaa kohtaan. Se tietää lapselle pidempiä hoitopäiviä, koska vaikka miten liukumia venyttää ei hoitopäiviä saa juuri mitenkään pidettyä alle yhdeksässä tunnissa. Onneksi liukumien lisäksi meillä molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä jossain määrin etätöitä ja viikon aikataulujen varmistuessa buukkasinkin omaan kalenteriini etäpäivän.

Vein lapsen päiväkotiin viittä vaille kahdeksan ja kahdeksalta olin jo käynnistämässä työkonetta ruokapöydän ääressä. Tuntia myöhemmin hain avokadoruisleivän ja sammiollisen teetä ja hämmästelin miten paljon olin saanut tunnissa aikaan. Normaalisti tuossa vaiheessa olisin saanut hätinä sähköpostin käyntiin. Lopulta sain seitsemässä puolessa tunnissa kasaan kaiken sen mitä etätyöilmoituksessa olin listannut ja paljon vielä muutakin.

Pidemmän päälle yksinäinen työskentely ei toimisi, mutta nyt oli ihan mukavaa vaihtelua lounaskeittoa syödessä lukea Imagea ja töiden lomassa vakoilla ikkunasta sitä miten lapsi kulki käsi kädessä ystävänsä kanssa päiväkodin ovelta pihalle ja takaisin. Yksin istutun päivän jälkeen huomasin myös, että olin paljon kärsivällisempi pojan oikuttelujen suhteen, koska en ollut työpaikan yleisestä hälinästä niin väsynyt.

Nyt kun vielä muistaisi mennä ajoissa nukkumaan niin huomisestakin tulee toivottavasti hyvä päivä. Tai no eipä sillä väliä onko se hyvä vai huono, koska illalla se vähintään muuttuu hyväksi kun pääsen aloittamaan 2,5 viikon joululomani.

 

(m)ikäraja

Tämän päivän Iltalehti uutisoi Vantaalla viikonloppuna tapahtuneesta tilanteesta, jossa Prisman henkilökunta oli kieltäytynyt myymästä K7-merkittyä elokuvaa perheelle, jossa oli nelivuotias lapsi. Omasta FB-feedistäni löytyi viralliseksi totuudeksi kanta siitä, että kaikesta ihmiset ovat iltapäivälehdille parkumassa, mutta itse sanoisin, että tässä nyt kerrankin seksivau-uutisoinnin lomassa oli onnistuttu nostamaan esiin aivan käsittämätön kaksoisstandardi.

Kauppa nimittäin toimi ohjeiden mukaisesti, samoin videovuokraamon tulisi kieltäytyä vuokraamasta videota alle neljävuotiaalle eikä myöskään kirjasto anna lainata videoita ilman ettei ikäraja ole täynnä. Kuitenkin samaan aikaan julkisessa levityksessä olevaan K7-leffaan sovelletaan vanhempien harkinnanvaraista kolmen vuoden ikärajanlaskua, jos lapsi on täysikäisen seurassa. Eli tapauksen nelivuotias olisi jo hyvin voinut nähdä leffan ensin teatterissa, mutta ei nyt saa perheineen ostaa leffaa kotiin. Niin ja kun samainen elokuva aikanaan tulee televisiosta voidaan siihenkin soveltaa samaa harkinnanvaraista ikärajan laskua. Omasta näkökulmastani säädös nykymuodossaan absurdi ja heijastaa myös monia arvoja, jotka tulevat suoraan niiltä vuosilta kun kartastoista myös löytyi Neuvostoliitto.

Vähänkään vanhemmat elokuvanystävät muistavat vielä 1987 voimaan tuleen videosensuurilain, jonka seurauksena K18-merkittyjä elokuvia ei saanut myydä eikä vuokrata. Naurettavaa kyllä niitä kyllä sai näyttää tuolloin televisiossa ilman mitään ajankohtarajoituksia. Tilanne vaikeutti tuolloin esim. pornon levittämistä, mutta samoihin hampaisiin jäi tuolloin myös sellainenkin elokuva kuin vaikkapa Terminator. Sensuurilain myötä leffoja myös leikeltiin naurettavasti jotta videojulkaisun mahdollistava ikäraja saatiin aikaiseksi. Nykyäänhän sensuurilaki on enää muisto ja nykyiset ikärajakäytäntöjä on rukattu sen jälkeen pariinkin otteeseen, jostain syystä kuitenkin videoiden suhteen järjestelmä on jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja nämä rajat tuntuvat siinäkin mielessä naurettavilta, että samaan aikaan aika monen pikkuihmisen paketista viikon päästä löytyy GTA V-peli, jonka ikärajamerkintä, K18, ehdottomasti kieltää kaiken jouston ikärajoista.

Toivon, ettei kukaan ajattele, että tämän kirjoituksen johdosta, että suhtaudun ikärajoihin suurpiirteisesti, koska tilanne ei suinkaan ole niin. Minua riepoo tässä se, että videoiden yksityishenkilökäyttöön suhtaudutaan käsittämättömän vanhanaikaisesti ja samaan aikaan pelien kohdalla ikärajojen noudattaminen tuntuu lähinnä pieneltä muodollisuudelta. Sekä minä että mies olemme sitä ikäpolvea, jotka lapsuudessa katsoivat videoilta vaikka mitä käsittämätöntä materiaalia ja ehkä juuri siitäkin syystä olemme nyt oman lapsen kohdalla tiukempia ja osallistuvampia mitä omat vanhempamme aikanaan. Suosittelen jokaiselle pienen lapsen kanssa mediaa käyttävän perehtyvän Opetus- ja kultuuriminiserin alaisen MEKU:n sivuilta löytyvään materiaalin ikärajoista ja merkinnöistä.

Merkintöjen lisäksi suosittelen myös jokaista kasvattajaa muistamaan, ettei televisio tai pelikonsoli ole lapsenvahti, vaan vanhemman tulee aktiivisesti seurata lastensa median kuluttamista. Pelaaminen tai elokuvat eivät ole pahasta, jos materiaali on lapsen ikätasolle sopivaa ja lasta ei jätetä yksin mediaa käyttämään. Itseasiassa olen yllättynyt miten vähän vanhemmat tuntuvat seuraavan lastensa median kuluttamista. Omassa perheessämme olemme tehneet ratkaisun niin, että lapsi saa pelata vain pelejä joissa on K3-merkintä ja televisiosta luotetaan Ylen tarjontaan eli Pikku Kakkoseen. Elokuvien kohdalla olemme tietoisesti tietyissä tapauksissa luottaneet ikärajojen lisäksi omaan harkintaamme eli poika saa katsoa meidän vanhempien läsnäollessa K7-merkattuja elokuvia, jotka me vanhemmat olemme ennakkokatsoneet. Elokuvateattereiden osalta kuitenkin odotamme ensi syksyyn, koska toisin kuin ilmeisesti asioista säädöksiä tehneet ihmiset, meistä kotisohvalta katsottuna elokuva on huomattavasti vähemmän intensiivinen kokemus mitä elokuvateatterissa katsottuna.

Toivoisin, että näihinkin säädöksiin nyt saataisiin pian jotain järkeä. Tosin ongelma saattaa korjautua jo pelkästään sillä, että eiköhän viiden vuoden sisään iso osa hankitusta viihdesisällöstä muutu digitaaliseksi. Sitä odoteltaessa kannattaisi kuitenkin käyttää paukkuja mediakasvatukseen, koska sen merkitys entisestään kasvaa. Ja se kasvatus saisi vielä mielellään olla jotain muuta kuin nykyinen "jokainen pelaaja on potentiaalinen koulusurmaaja" -pelottelua.

 

Maanantai antaa parastaan

Joskus maanantait vain ovat sellaisia, että toivoisin voivani nukkua niiden läpi suoraan tiistaihin. Ja luonnollisesti tänään oli yksi tällainen päivä.

Lounaaseen saakka kaikki meni mallikelpoisesti, mutta sitten alkoi alamäki. Tietokone keljuili videopalaverissa kaikin mahdollisin keinoin. Puhelin hävitti liittymänvaihdon seurauksena kaikki multimedia- ja nettiasetukset eikä huoli niitä manuaalisesti syötettynä. Päivällisen jälkeen tarpoessani sumusateessa postiin lapsi nukahti rattaisiin, koska ilmeisesti päiväunia ei voi nukkua kun isommat nimittelee vauvaksi ja sisun päälle ottaa jo riittävän paljon se, että ne nimittelevät myös vauvaksi kolmevuotiasta joka ei osaa lukea. Heräämisestä pöllämystynyt lapsi oli kiukkuinen kuin ampiainen saadessaan häädön rattaista jättikokoisen paketin tieltä. Kun lopulta sain keploteltua postista kotiin rattaat, jättimäisen paketin ja kiukkuisen jälkeläisen huomasin että avaimet olivat tippuneet kassista kynnykselle (ja sanomattakin selvää, että oven väärälle puolelle). Torkahduksesta piristynyt jälkeläinen taas pisti parastaan nukahtamista vastaan taistellessa ja taintui vasta tuntia normaalia myöhemmin, joten tiistaikin varmaan jatkaa erinomaisella linjallaan.

Jotenkin tuntuu, että tässä nyt oli riittävästi hidasteita tähän viikkoon. Tosin jos haluaisi ajatella, että lasi on puoliksi täynnä, niin lapsihan oli kerrassaan söpö kun se lopulta nukahti äitiyspakkauksen makuupussiin. Talkkarin mies tuli pelastamaan meidät rappukäytävästä ja jättikokoisessa paketissa saapui viimeiset joululahjat. Niin ja Ponyjen jalkatuelle mahtui hyvin matkustamaan yksi kiukkuinen lapsi paketin vietyä hänen istumapaikkansa. Kännykässä ei toimi netti, mutta ainakin kuuluvuudet puheluissa paranivat ja sehän taisi olla puhelimen alkuperäistarkoitus. Katkeilleen palaverinkin myötä varmistui se, että taidan sittenkin päästä aloittamaan joululoman jo torstaina.

Ainoa mistä en mitään positiivista löydä on päiväkodin isommat pojat ja niiden suuret suut. Pitää nyt taas puhua päiväkodin väen kanssa. Tosin jos perjantai jo menee lomaillessa ei tämän vuoden puolella ole enää kuin kolme hoitopäivää niin ehkäpä tuo nyt voi odottaa ensi vuoteen kun pojan kuullen asian purkaminen aiheuttaa pojassa vain nolostumista. Ja ehkä joulupukki tuo noille viskareille vaikkapa aivot joululahjaksi.

Kizza vieköön

Ruuhkavuosiarki ulotti lonkeronsa sunnuntaihin ja nyt minun maatessa sohvalla pädi mahan päällä ja kissan väijyessä toisessa päädyssä tuliliskoja akvaarion lasin läpi, nukkuu jälkeläinen poikittain vanhempien parisängyssä ja mies istuu saksalaisessa junassa matkalla johonkin kärpäsen kakan kokoiseen kyläpahaseen.

Ennen oravanpyörän varaslähtöä ehdimme kuitenkin koko perheen voimin Maunulan majalle, jossa Helsingin latu järjesti tonttumeininkejä. Paikalla oli joulupukki, kärryajelua hevosella ja tonttupolku metsän keskellä. Ihana muutaman tunnin ajaksi maan valkaissut lumisadekin teki tunnelmasta sopivan jouluisen. Majalla luonnollisesti syötiin myös kaupungin parhaat munkit ja nautittiin aivan hurmaavasta ohjelmanumerosta.

Lenkkiteatterin väki tarjoili makupaloja ensi toukokuussa ensi-iltansa saavasta musiikkiteatterileikistä Kizzat. Ensin musisoivat katit olivat hieman pelottavia. Naapurin poika varmisti jopa, että eihän nuo ole ihmissyöjäkissoja. Lopulta kuitenkin pikkuihmiset olivat myytyjä. Svengaava meininki ja ihastuttavat asut olivat oman jälkeläiseni mieleen niin paljon, että lopulta poika ei osannut valita kumpi oli parempi, Kizzat vai iltapäivällä Kampissa ilmaiskeikalla nähty Hevisaurus.

Nyt kuitenkin aamupäivän ihana talvihetki on jo historiaa. Hevisauruksen keikalla niskaan tuli jo niin märkiä rättejä taivaalta, että oli pakko raahata rattaat kuivumaan lämpimiin sisätiloihin eli tukkimaan eteistä. Järkevä ihminen menisi nyt nukkumaan, koska näiden yksin pyöritettyjen viikkojen toimivuuden salaisuus on riittävä uni ja helposti saatavilla olevat ruoat. Ensimmäisen taatakseni siirsin pojan meidän makuuhuoneeseen nukkumaan, koska vauvavuodesta ja valvomisesta on nukkumiseni mennyt vähän rikki ja jos yöllä herään en enää uudelleen saa unen päästä kiinni. Jälkimmäistä varten jääkaapissa odottaa huomista paketti pinaattilettuja ja kuivakaapissa papumakaroonilaatikkotarpeet seuraaviksi ties kuinka moneksi päiväksi. Eiköhän tässä taas saada arki rullaamaan vajaalla miehitykselläkin ja varovaisesti toivon jopa, että omat työni saan pakettiin jo torstaina ja pääsen siitä joululomalle. Kaksi ja puoli viikkoa joululomaa tulee nyt kyllä niin tarpeeseen.

 

Fyrry

Hyvistä pikkujouluista kertoo se, että seuraavana aamuna herää ääni käheänä laulamisesta ja jalat kipeinä tanssimisesta. Avokadoruisleivät ja sammiollinen teetä onneksi auttavat kumpaankin edellämainittuun sekä muihin mahdollisiin oloihin, joita juhliminen saattoi aiheuttaa.

Työpaikkani pikkujouluissa perinteisesti vaihdetaan lahjoja. Tänä vuonna jokaisen piti viedä sinne matkassaan jotain itselleen tarpeetonta, joka sitten toivottavasti löytää uuden kodin (tai tiensä ensi jouluna konttiin uudestaan). Itse vein tuoksukynttilöitä, joita en astmaatikkona voi polttaa kotioloissa ja vaihdossa nappasin mahdollisimman pienen paketin, josta kuoriutui jotain mitä kukaan pöytäseurueesta ei tunnistanut.

Shampanjavispilä, joulutorttukone, silppuri?

Ei mikään yllämainituista vaan vähäkyrölöinen pläkkifyrry. Eli perinnelelu parhaimmillaan. Ei taida tulla kenellekään yllätyksenä, että lapsi hoksasi härvelin käyttötarkoituksen välittömästi.

Niin ja tuskinpa tuonkaan käyttötarkoitus olisi selvinnyt ilman sosiaalistamediaa. Fyrryn nimi ja käyttötarkoitus löytyi Vähäkyröstä maailmalle ponnistaneilta kavereilta.

Tänään vuorossa olisi sitten sesongin toiset pikkujoulut. Huomenna toivottavasti kipeänä on vatsalihakset koko illan nauramisesta. Ihanat naiseni, jotka internetin uumenista olen löytänyy harvemmin tässä suhteessa pettävät. Ja sitten ihmiset vielä sanovat ettei netistä voi löytää ystäviä.

 

Teippileikki

Olen jo pidempään suunnitellut pojan huoneeseen jonkunsorttista aakkoseinää ja lopulta löysin jostain netin uumenista kivan kuvan jossa kirjaimet oli tehty teippaamalla sähköteipillä seinään. Lapsen sairastaessa ryhdyin sanoista tekoihin ja eihän se nyt sitten ihan mennyt niin kuin sisustusohjelmissa.

Lapsen katsoessa digiboksilta Tuomas Veturia minä kiipesin tyypin sänkyyn ja aloitin saksimaan. Alku meni maniosti. Lapsikin tuli ihailemaan miten hienoa jälkeä sain aikaan. Sitten en oikein tiedä mitä tapahtui. Teipissä varmaankin oli vähän huono liimaa ja edellisten asukkaiden aivopieruna kiinnittämä lasikuitutapetti oli huonohko alusta. Seinä myös on ulkoseinä ja koska ensi vuodeksi kaavailtu julkisivuremontti lämpörappuksineen tulee tosiaan tarpeeseen oli seinä varmaan myös vähän turhan kylmä liimalle. Joka tapauksessa osassa kohdin seinää teipit eivät tarttuneet juuri lainkaan ja lopulta ne hyvinkin seinään saadut kirjaimet alkoivat rullata seinästä irti.

Että näin...

Ajateltiin kokeilla seuraavaksi pysyisivätkö kontaktimuovista leikatut suirot paremmin paikoillaan. Poika tosin ehdotti, että kokeiltaisiin kuumaliimaa. Se on päiväkodissa oppinut kavereilta, että kuivaliima on lelumaailman Bepanthenia ja korjaa kaikki ongelmat.

Mutta edelleen tykkään ajatuksena noista kulmikkaista kirjaimista. Harkitsin jo, että jos se kontaktimuovikaan ei toimi niin menen ostamaan jättipaksun tussin ja piirtelen kirjaimet seinään. Tosin sen ajaksi varmaankin pitää poistaa jälkeläinen asuinneliöistä ettei jouduta käymään läpi keskustelua siitä miksi äiti saa piirtää seinään, mutta hän ei.

 

Toipilaspäivänä

Vatsapöp näytti olevan pojallakin nopeasti ohimenevää sorttia, mutta hyvien tapojen mukaisesti jäätiin vielä päiväksi kotiin varmistamaan että tauti myös pysyy poissa. Näennäisesti terveen tai ainakin toimintakykynsä palauttaneen lapsen kanssa kotona poteminen käy kyllä työstä ja sitä varten kaivettiinkin kaappien kätköistä viihdytysarsenaalia, jotta päivään saatiin muutakin ohjelmaa kuin Oktonauttien joulujaksojen katsominen ja pitkät kainalokkain otetut päiväunet.

Olin pantannut omaa Harry Potter-sarjaan kuuluvaa Liuskeritien taloani pojalta tähän asti, mutta nyt laskin pääseväni helpommalla kun kaivan kaapin uumenista aarteen esiin. Ja laskelmat osuivat oikeaan. Vielä kun opetin pojalle hieman tarinan mutkia oikoen sen pätkän, jossa Ron hakee Harryn talosta lentävällä Anglialla niin leikkihän oli heti käynnissä. Talon yläkerran ikkunhan on rakennettu tarinan mukaisesti irtoamaan. Näin se nörttikasvatus etenee.

Ruokapöydälle kaivettiin askartelupapereita ja muovialusta, jonka päällä voi piirtää. Pöydältä myös löytyi tunnelmallinen jouluasetelma, jonka muodostivat kissa ja Prisman halvennusamaryllis. En oikein ymmärrä tuon rehun sielunmaisemaa. Sille ei kukaan ole antanut vettä ja silti se se puskee tuota vartta kuin viimeistä päivää. Eilenkin sitä tuli valehtelemassa viisi senttiä lisää ja nyt oli pakko turvautua kukkakeppiä sijaistavaan neulepuikkoon.

Niin ja näkyyhän tässä nyt sitten meidän uusi/vanha ruokapöytämmekin. Pöytä on siis kaksi pyötää, jotka on laitettu vierekkäin. Molemmat pöydät ovat Ikeasta ja umpipuisia. Kissan alla oleva pöytä oli ennen keittiössämme ja sen kaveriksi tullut hieman pidempi versio haettiin tuossa hetki sitten. Nyt pitäisi keksiä, että mitä noille pöytien pinnoille tehdään. Maalataan? Peitetään liinalla? Annetaan olla tuollaisenaan?

 

Nälkäpeli taapero edition

Kaverini jakoi tänään Facebookissa uutisen Ikean valaisimen johtoon kuristuneesta lapsesta. Uutisen alle muodostui nopeasti kiivas keskustelu, joka sai ainakin minun näkökulmastani aika absurdeja piirteitä ja teema jäi pyörimään päähäni koko illaksi.

Keskustelussa nousi esiin erittäin voimakkaasti näkemys siitä, että yövalon johtoja seiniin kiinnittelevät ja sälekaihtimien naruja lapsen ulottuvilta nostavat vanhemmat aiheuttavat omalla käytöksellään uusavuttomia jälkeläisiä, joilla ei ole edellytyksiä selvitä maailmassa. Vaaranpaikkoja karsimalla ei opeteta lapselle oikeaa tapaa toimia vaan curlataan lasta kuplamuovikääreessä kohti aikuisuutta, jossa lapsi kuolee jauhosäkki sylissään nälkään. Keskustelussa myös pelattiin kaikki mahdolliset ei ennenkään -kortit joita pakasta löytyi.

Voin suoraan myöntää, että halu pitää lapsi hengissä itseäni pidempään on minulla hyvinkin itsekkäistä lähtökohdista kumpuava. Enkä kyllä osaa nähdä sitä, että pidämme tiskipesuainetabletit lapsen ulottumattomissa mitenkään uusavuttomuuteen johtavana. Enemmän uusavuttomuutta tällä tiskirintamalla aiheuttaisi minun nähdäkseni se, että salaisimme lapselta ensimmäisten 15 vuoden ajan koko astianpesukoneen olemassaolon emmekä kertoisi edes tiskiharjasta. Niin ja nykyään myös pyydän lasta nostamaan huoneensa laskosverhot ylös. Se kun saa ne kertalaakista jäämään ylös siinä missä minä hinkkaan verhoa asemiin vähintään viidesti ennen onnistumista.

Tosin voihan olla, että meillä alkuperäisen ajatuksen lausujan kanssa aika erilainen näkymys siitä mikä uusavuttomuutta. Jos lähtökohta on se, että lapsi pitää kouluttaa heti jaloille nousemisen jälkeen taisteluun niin hyvähän se on jos kodin kaikki kemikaalien säilytyspaikat ja jatkojohdoista hirttosilmukoiden taittelu tulevat tutuiksi heti kärkeensä. Toki siinä on riskinsä, että lapsi pääsee päiviltään ennenaikaisesti, mutta toisaalta jos nykyinen yhteiskuntajärjestys romahtaa ja lapsia pitää alkaa lähettää Nälkäpeliin niin ehkäpä tuo minun tiskaamistaitoinen laskosverhojen käyttäjä ei olisi vahvimmillaan.

Todellisuudessa veikkaan, että minun ja toisen kirjoittajan mielipiteet eivät ole niin kaukana toisistaan. Kannustamme lapsia liikkumaan, ratkomaan itse ongelmatilanteita ja toiminaan niin itsenäisesti kuin se vaan tuollaiselle metrin mittaiselle tyypille on mahdollista. Kiipeily tekee lapselle hyvää, mutta kuten jo aikaisemmin tuli esiin niin minä kannustan mieluiten kiipeämään puolapuita joiden alla on patja sen asemasta, että päästäisin lapsen silppaamaan Lundian ylähylylle.

Olen myös allerginen sille aikaisempien aikojen nostalgioinnille. Koska fakta on se, että silloin ei ollut mitenkään harvinaista että lapsi kuoli. Ne kuolleet eivät vain ole täällä muistelemassa sitä miten ikävää oli jos sotki lipeäkuution sokeripalaan tai miltä tuntuu ruhjoutua kadulla rekan alle. Tiedän että on elitististä tämän pallon mittakaavassa vaalia oman jälkeläisen selviytymistä, mutta silti taidamme pysyä linjassa, jossa koti on lähtökohtaisesti tehty sellaiseksi, että täällä voi lapsikin vapaasti toimia ja harjoitellaan niitä vaikeita ja vaarallisia asioita porukalla. Toki me ollaan tällä tavalla lirissä jos se Nälkäpeli tai zombieapokalypsia tulee ajankohtaiseksi, mutta siihen asti jatketaan tällä linjalla. Tällä järjestelyllä kun taitaa sekä minun että pojan elinajanodote kasvaa kun lapsi saa touhuta ja minun ei tarvitse pingottaa ja valvoa joka hetki.

 

Silkkaa taikuutta

Tunnettu tosiasia on se, että jos kissallamme vain olisi peukalot se hallitsisi maailmaa. Pinsettiotteen puuttuessa kissa on kuitenkin määrätietoisesti pyrkinyt ottamaan tämän perheen märäysvaltansa alle. Ensimmäinen askel tässä on ollut kaikkien taloudessa majailevien tietokoneiden laturipiuhojen pureskelu toimintakyvyttömäksi. Tai sitten iFirmassa kuorrutetaan laturipiuhat kissanmintulla.

Viikonlopun Verkkokauppavisiitillä tähänkin ongelmaan löytyi ratkaisu. Sugru lupaa verkkosivuillaan yksitoista hyvää ja kaksitoista kaunista ja ainakin noiden kissan pureskelemien piuhojen kohdalla tuo ainakin toimi oikein mainiosti. Seuraavaksi testaan tuota ihmeainetta lapsen osumaa saaneisiin pikkuautoihin.

Testailuaikaa nimittäin järjestyi valitettavasti useampia tunteja tähän keskelle viikkoa. Matkalla Tampereelle sain soiton jo ennen Tikkurilaa, että lapsiparalla oli vatsa ihan sekaisin. Pöpö näyttäisi olleen lapsella alle 24 tunnin mallia ja kotiutuessani tyyppi kiipeili jo seinille tuttuun tapaan. Päiväkotiin ei kuitenkaan vielä ole asiaa, vaan pidetään tyyppi karanteenissa vielä keskiviikon yli. Niin ja tankataan maitohappobakteereita. Meillä muilla perheenjäsenillä ei ole mitään halua mokomaan ruttoon. Tosin omalla tuurillani tauti iskee päälle sopivasti viikonloppuun kun olisi minun tämän sesongin ainoat pikkujoulut.

 

Putte Possun sorkanjäljillä

Eilen ei juhlittu Putte Possua vaan vietettiin allekirjoittaneen (ja suunnilleen joka toisen muunkin suomalaisen naisen) nimipäivää. Lapsena nimpparit olivat isompikin spektaakkeli, koska silloin sain kutsua kavereita juhlimaan. Synttärini nimittäin osuvat juuri pahimpaan koulunaloitusaikaan (päivään jolloin suunnilleen joka kolmas suomalainen nainen juhlii nimipäiviään) ja siksi kaverijuhlat siirrettiin usein loppuvuoteen.

Tällä kertaa ystävät ja tutut jätettiin kutsumatta ja juhlat juhlittiin perhepiirissä. Juhlahumu käynnistettiin kasaamalla lautasille jääkaapista kaikkien purkkien pohjia. Itse nautin erinomaista papumakaroonilaatikkoa possukastikkeella ja muillakin annokset oli samaa sarjaa. Jälkiruoka hieman sentään nosti kertoimia.

Sesongin ensimmäiset joulutortut olivat perheen miesten käsialaa, kupissa höyrysi joulutee ja paketista kuoriutunut Liza Marklund houkutteli lukemaan. Onnistuin kuitenkin vastustamaan kirjan kutsua ja säästämään sen tälle päivälle. Tänään ohjelmassa on päiväreissu Tampereelle töiden merkeissä ja junassa on aikaa lukea. Tässä kohtaa on pakko antaa miehelle julkista kehua lahjoista. Kirjan lisäksi kuvan jättimäinen teekuppi on mieheltä aikanaan lahjaksi saatu. Hyvin se tuntee vaimonsa maun. Ajoituskin oli mitä oivin kun työmatkat ovat tässä lapsiperheajessa oikeastaan niitä ainoita hetkiä, jolloin varmasti saa rauhassa keskittyä kirjaan.

Lämmin tee tuli eilen tarpeeseen. Työpäivän jälkeen uhmasin tuulta ja tuiskua ja liukastelin kotiin. Ulkoilu työpäivän päälle tekee käytännössä aina ihmeitä, mutta eilisessä tuulessa teki mieli luovuttaa jo Ilmalan kohdalla ja hypätä junan kyytiin. Sissinä kuitenkin taivalsin kotiin saakka ja kiittelin, että olin aamulla kaivanut mekon alle uudet thremoleggingsit. Eikä ne leggarit ja tee taida tänäänkään olla yhtään eilistä hullumpi yhdistelmä. Niin ja voisihan sitä joulutorttukin maistua.

 

Kaupallista joulua

Maailman siistein työ on varmasti sillä henkilöllä joka vastaa Stockan jouluikkunoiden teemoista. Ikkunat tuntuvat olevan vuosi toisensa perään ihanampia. Ikkunan edessä voisi viettää hyvinkin tunnin etsien mitä maagisempia yksityiskohtia. Tässä suhteessa lapsi onneksi näyttäisi tulleen äitiinsä joten en tälläkään kertaan joutunut yksin liiskaanaan nenääni näyteikkunan lasiin.

Tosin siinä missä Stocka oli jälleen ylittänyt itsensä Sokos jostain syystä halusi alittaa riman tyylipuhtaasti. Harvoin olen niin tylsää jouluikkunaa nähnyt ja ei se kyllä vedonnut jälkeläiseenkään. Veikkaanpa, että sen lasin taakse ei tarvitse uusintareissulle lähteä, mutta Aleksilta taidamme löytää vielä jatkossakin. Varsinkin kun jotenkin olin niin ikkunasta tohkeissani, että unohdin kokonaan käydä hakemassa viimeisen puuttuvan joululahjan tavaratalon sisältä...

Samalla reissulla tuli käytyä myös Starbucksissa. Tiedän, että katu-uskottavat kahvinjuojat kiertävät paikan kaukaa, mutta minulle nuo kermalla, sokerilla ja makusiirapeilla kuorrutetut kahvikkeet maistuvat. Pitäisikin muistaa ostaa maidonvaahdottineen uudet paristot, jotta saisin talviaamuihini soijalatteja.

 

Elämäni soittolista

Syksyn alussa eräänä viikonloppuna naputtelin Spotifyhin oman elämäni soittolistan. Aloitin sen Dingolla, koska kuten 80-luvulla kuului pidin bändistä koko päiväkotilaisen suurella sydämelläni. Muuten kuulemani musiikki sitten koostuikin lähinnä mökkimatkojen Matti ja Teppo C-kaseteista. Jostain syystä nuo turkulaisveljekset eivät kuitenkaan listalle päässeet. Listalle sen sijaan pääsi useammallakin kappaleella mies, jonka keikalla tänään olin. Mies joka oikeastaan voisi olla se minun elämäni soittolista, koska eri kokoonpanoilla tehty musiikki on ollut aina pinnalla. Tänään ohjelmassa siis oli Ismo Alanko Kulttuuritalolle.

Hassisen koneen ensimmäinen levy, joka piti sisällään myös Rappiolla-kappaleen julkaistiin vuotta ennen syntymääni, joten hyvinkin voisi väittää, että olen kasvanut koko ikäni Ismon tahdissa. Tosin kuten tuosta Matista ja Teposta voidaan päätellä niin vanhempien levylautaselle Hassisen kone ei niinkään istunut ja tässä kohtaa siinä kohtaa kun selviä muistikuvia alkoi olla niin iso velikin oli levyineen itsenäistynyt jo oman kattonsa alle. Onneksi kuitenkin päiväkodissa oppii kaikkia hyödyllisiä asioita, joten itsekin osasin laulaa kirkkaalla lapsen äänellä sekä Rappiollan että alkuopetusikäisenä hitksi nousseen Eppu Normaalin Baarikärpäsen. Voin vain kuvitella miten ylpeitä vanhempani olivat...

Kokonaan Ismo tuli jäädäkseen yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä ja suurin osa näkemistäni keikoista onkin Ismo Alanko Säätiö-kokoonpanolla nähtyjä. Keikkoja on käyty katsomassa niin konserttisaleissa, festareiden hiekkakentillä kuin klubeillakin ja aina keikalta on poistuttu todeten, että tämä oli kaikkien aikojen paras keikka. Ja niin se oli tälläkin kertaa. Taiteilijajuhlakiertue tietysti toi keikkaan oman latauksensa, mutta uskoisin, että ilman tätäkin nykyisen kokoonpanon hyvä kemia olisi kantanut. Eikä vieraileviksi tähdiksi tulleet Teho ja Kimmo Pohjonen ainakaan vähentänyt keikan loistoa.

Itselleni Ismon kulta-aikaa on ollut yhdeksänkymmentäluvun tuotanto. Varmaan osin siksi, että kappaleisiin liittyy niin paljon muistoja, mutta mielestäni Ismo on oli noihin aikoihin oivaltavimmillaan sanoitusten suhteen. Itseasiassa pakko myöntää, että en nyt niin suunnattoman ihastunut ollit herran viimeisimpään levyyn vaikka kuinka harmaan ystävä olenkin... Tosin uskon, että tämä nyt vaan tilapäinen ryppy rakkaudessamme ja tällaisen livekeikan jälkeen olen taas valmis antamaan anteeksi erinäisiäkin latteita sanotuksia.

Ainoa mikä tämän keikkaillan hohtoa hieman pääsi himmentämään oli oma laho pääni. Unohdin laittaa Teemalta Onton kruunun ensimmäisen osan tallenukseen ja koska Yle ilmeisesti haluaa käyttää veroeuronij johonkin toissijaiseen kuten Linnan juhlien jatkojen kuvaamiseen sen asemasta, että olisivat ostaneet Ontolle kruunulle nettikatseluoikeudet niin nyt jäi ensimmäinen osa näkemättä. Mitähän minun pitäisi pistää solmuun jotta muistan kääntää kanavan Teemalle oikeaan aikaan? Niin ja nyt kun tämän vähemmän rakentavan kritiikin makuun päästiin niin voisin lähettää myös Kulttuuritalon remontoinnista vastanneelle taholle terveisiä, että olisi ollut hyvä jos rempan yhteydessä olisitte korjanneet vessat unisexmallisiksi. Kun se vessajono harvemmin on sellainen asia, jota ihmiset jäävät kaipaamaan.

 

Kynttilöitä pukinkonttiin

Isänpäiväviikonloppuna selailin anopin askartelulehtiä ja löysin sieltä hauskan kynttilöiden tuunausvinkin, joka luonnistui myös lapselta. Päiväkodin joulujuhlien lähestyessä piti siirtää projekti toteutusvaiheeseen ja torstaina työviikon päätteeksi käynnistettiin kynttilätehdas.

Tämä askartelu onnistuu vaikka olisi peukalot keskellä kämmentä. Riittää, että löytää askartelukaupan ja sieltä mehiläisvahalevyt. Levyistä painettiin piparkakkumuoteilla kuviot irti ja niiden kiinnitys kynttilään tapahtui käyttäen käden lämpöä. Meidän käyttämät mehiläisvahalevyt ostin Askarellista seitsemällä eurolla/ kolme levyä. Levyt ovat isoja eli saisimme noita kynttilöitä koristeltua varmaankin kymmenkertaisen määrän. Nyt meillä vaan loppui kynttilät kesken kun nappasin edellisellä Ikeavisiitillä kynttilöitä vain pojan päiväkodin aikuisten tarpeisiin ja pienemmät kynttilät poika haluaa antaa muutammalle ystävälleen.

Mehiläisvahalevyjen kennorakenne on minusta aivan hurmaava ja poika hullaantui niiden hunajaisesta tuoksusta. Tuoksuttelun lomassa me vanhemmat saatiinkin oppitunti siitä miten mehiläiset ja karhut pitävät hunajasta. Samansuuntainen teema jatkui vielä seuraavanakin aamuna kun itsenäisyyspäivä valkeni meillä 6.20 nahkavekkarin todetessa kirkkaalla äänellä, että hän tietää kaiken majavista.

Itsenäisyyspäivä

Tämänpäiväisen pyhäpäivän kunniaksi pääsin eilen töistä jo kahdelta ja olin kerrankin ajoissa noutamassa lasta päiväkodissa. Itseasiassa niin ajoissa, että koko porukka oli vielä välipalalla ja ehdin jutustella siinä odottaessa lapsen tarhakavereiden kanssa. Päiväkodissa oli juhlittu tänään itsenäisyyspäivää ja lapset olivat askarrelleet itselleen liput. Lippu oli lopulta niin pop, että kotona askarreltiin toinenkin lippu. Huomattiin myös, että meidän ehkä pitäisi kannustaa jälkeläistä useammin hienomotoriikkaa treenaamaan. Tosin tässä taas nousee vastaan se, että koska lapsi ei heti osaa täydellisesti, ei hän halua edes harjoitella asiaa...

Mutta sitten itse asiaan. Päiväkodissa oli puhuttu siitä, että itsenäisellä maalla on oma lippu. Oli myös puhuttu suomenkielestä ja ylipäätään siitä, että maailmassa puhutaan monia eri kieliä. Lapsi osasi myös kertoa, että itsenäisyyspäivä on Suomen syntymäpäivä.

Noista on jo ihan hyvä lähteä liikkeelle, mutta muita asioita itsenäisyydessä on vähän vaikea selittää lapselle, joka edellispäivänä paljasti luulevansa, että kaveriperheeseen ei voi syntyä kolmatta lasta ennen kuin toinen kuolee, koska minä olin kertonut hänelle että meille ei voi tulla koiraa niin kauan kun kissamme elää. Syyt ja seuraukset ja logiikka eivät siis ole ihan pettämättömimmät. Ehkä ei siis nyt vielä aleta tässä vaiheessa kertaamaan miten itsenäiseksi julistauduttiin ja miten tunnustuksia saatiin.

Puhumattakaan sodista. Vaikka lapsi onkin omassa ikäryhmässään poikkeuksellisessa asemassa sen suhteen, että hänen isovanhemmistaan puolet ovat evakkoja Kannaksen Karjalasta taidetaan nuokin vaiheet käydä vähän myöhemmin läpi. Sota ja itsenäisyyden säilyminen on isoja ja tärkeitä asioita eikä niitä saa unohtaa, mutta itse olen vähän allerginen sille, että itsenäisyyspäivästä on tullut synonyymi sotien ja veteraanien muistelulle.

Itseäni lämmitti kovasti Maria Petterssonin kolumni Nyt-liitteessä. Sodan aikana ihmiset venyivät ihmeeseen, mutta ehkä vielä suurempiin ihmeisiin venyttiin sodan jälkeen. Kaiken köyhyyden ja kurjuuden keskeltä rakennettiin tämä valtavan mahtava valtio. Ei tämä toki täydellinen ole, mutta kerran vuodessa olisi silti syytä pysähtyä juhlimaan myös niitä saavutuksia jatkosodan ja lätkän 1995 maailmanmestaruuden välillä. Tosin rahastoitu eläkejärjestelmä ja äitiysneuvolakin taitavat olla vähän vaikeita käsitteitä jälkeläiselle. Kolmikannasta sille ei edes kannata alkaa puhua, koska ainakin vauva-aikoina sen sai parhaiten nukahtamaan kun käytiin työpaikallani ja työkaverini alkoi paatoksella puhukaan edunvalvonnasta.

Ehkä ne teemat joita itse haluaisin lapselle itsenäisyyspäivänä opettaa ovat niitä, että me olemme saaneet aikaisempien ihmisten työnä hyvän maan elää ja siitä maasta pitää huolehtia, jotta tulevaisuudessakin on hyvä elää. Kaipa me juhlitaan silloin myös hyvinvointiyhteiskuntaa, joka toivottavasti saadaan pidettyä sillä tolalla, että jatkossakin on syytä juhlia.

Kannattaa myös klikata tuolta sivubannerista auki Nörttitytöt ja lukea tämänpäiväinen kirjoitus itsenäisyysteemasta.

Oktohälyytys

Ovathan kaikki pienten Oktonauttien ystävien vanhemmat huomanneet, että Oktonautit palaavat Kakkosen ohjelmistoon joulukuussa kerran viikossa näytettävillä erikoisjaksoilla?

Huomenna tulee jo aikaisemmin intoilemani  Oktonautit ja vesiläisten joulu, mutta tämän lisäksi Oktonautit näyttävät tulevan kylään myös muina viikonloppuina mitä vuotta on jäljellä.

Ensi viikon lauantaina Oktonautit tulevat Pikku kakkosessa klo 8.25 Pingviinikisa-jaksolla. Ostimme tarinan kirjana viime kevään Lontoonreissulta ja se on yksi pojan suosikeista. Joulun alla 21. päivä tulee niin ikään lauantaiaamun Pikku kakkosessa Joulun pelastuspartio eli sama jakso joka nähtiin viime joulunkin alla. Vuoden viimeisenä lauantaina Oktonautit reissaavat Amazonille klo 8.10. Seikkailu Amazonilla on jo toisen tuotantokauden teemoja joten toivottavasti pian saataisiin koko kakkokausi näkymään Ylellä. Nyt jo muutamaankin kertaan uusitut ensimmäisen tuotantokauden jaksot kun meillä ainakin katsottu niin moneen kertaan että varmaan kissakin osaa ne ulkoa.

Yle on muuten kiitettävästi kunnostautunut yhteistyössä brittiläisen sisarensa kanssa, mutta nämä Oktonautit ovat myös jääneet vähän lapsipuolen asemaan. Ylen sivuilta ei mitenkään helposti löydy tietoa aiheesta ja mekin nämä bongattiin vain siksi, että mies tapaa säännöllisesti tsekkaamaan Iltapulusta tulevat Pikku kakkosen ohjelma-ajat kun tallennamme pojalle lempisarjoja digiboksille.

Kuva: BBC

Kaupunkilomalle ilman rattaita

Minä menin loppukesästä myymään meidän matkarattaamme pois kun eihän meidän pitänyt olla lähdössä minnekään ahtaisiin miljoonakaupunkeihin vaan pyöriä vaan korkeintaan Tukholmassa, jonne meidän Ponytkin kelpaavat. Sitten menimme ja bookkasimme perheellemme ensi kevättalveen matkan Lontooseen.

Viimereissulta muistan miten hienosti paikalliset lapset kulkivat potkulaudoillaan ja potkulauta lähtee meilläkin matkaan. Pelkkä potkulauta tuntuu kuitenkin vähän arveluttaa. Meillä on kaupunkilomilla ollut tapana lähteä aamiaisen jälkeen liikkeelle ja palata takaisin hotellille iltapalaksi eli päivät ovat pitkiä ja tyypiltä saattaa puhti loppua kesken vaikka reippaasti potkulaudallaan kruisaileekin.

Aloin selvittää mitä mahdollisuuksia tarjolla olisi tuollaisen rapian metrin mittaisen ja 16-kiloisen tyypin kantamiseen. Kotimaisissa verkkokaupoissa vaihtoehdoiksi löytyivät Ipanaisen myymä Tula ja Liinalapsen myymä Wompat.

Sekä Tulan taaperokoko että Wompatin eskarikoko lupaavat kilorajoja pariinkymmeneen kiloon ja kantamisesta itselleen työn tehnyt opiskelukaverini molempia suositteli vielä tälle meidänkin hujopille.

Kantorepun ostaminen pelkästään yhtä Lontoonkeikkaa varten ei kuitenkaan ole mielekästä, joten hyvä olisi jos repun saisi vuokrattua. Kantoreppulainaamo sijaitsisi näppärästi viereisessä kaupunginosassa, mutta on nyt jäänyt mammalomailemaan yli vuodenvaihteen. Tulaa saisi vuokrattua myös Ipanaisen-verkkokaupasta. Eli tuo voisi olla yksi näppärä tapa varmistaa, että lapsi pääsee kyytiin jos väsy iskee kesken kaupunkikiertelyn. Reppu kulkisi näppärästi tyhjänä viikattuna esim. repussa ja niitä meillä reissuun kuitenkin lähtisi käsimatkatavaroina kaksi.

Onneksi tässä on vielä aikaa pohtia ratkaisuja. Reissu on ajankohtainen vasta kahden kuukauden kuluttua, joten tässä voidaan hyvin tämä pitkä viikonloppu tehdä vielä lisäkartoituksia aiheen tiimoilta. Kantaminen tuntuisi kuitenkin hyvältä ajatukselta. Kannoin vielä keväällä ja loppukesästä aika paljonkin poikaa meidän vanhalla Manducallamme ja sekään ei tuntunut huonolta vaikka reppu on mitoiltaan paljon näitä nyt harkinnassa olevia pienempi. Omalle repulle meillä tuskin silti on tarvetta. Toppavermeissä kantaminen ei tunnu mielekkäältä ja kesäkeleillä potkupyörä ja -lauta sekä ensi vuonna toivottavasti myös polkupyörä ovat aivan verrattomat kulkupelit lapselle.

Kuvat: Liinalapsi ja Ipanainen

 

Soppaa sielulle

Tänään oli sellainen päivä, jolloin sielu vaati soppaa. Onneksi jääkaapista löytyi sopivasti perunoita, porkkanoita ja yksi keskikokoinen bataatti. Sekaan nakattiin vielä pari desiä vihreitä linssejä tuomaan ruokaan proteiinia ja koko komeus sai porista rauhassa hellalla samalla kun paahdoin siemensekotusta ja valmistin krutonkeja. Sauvasekoitinkäsittelyn jälkeen sopan sekaan hämmennettiin vielä yrittituorejuustoa ja sitten koko komeuden saikin pistellä ääntä kohti.

Sosekeitto on meidän vanhempiemme lempikeittoja, mutta tähän asti soppa on uponnut vähän heikommin lapseen. Edellisellä kerralla keksimme laittaa krutonkeja tarjolle ja leivän mukana keitto kummasti upposi myös pojalla.

Tähän astihan meillä on ollut varsin moniruokainen jälkeläinen, joka on ennakkoluulottomasti syönyt jos vaikka ja mitä. Nyt kuitenkin lapsi on alkanut nirsoamaan ruokia, jotka ennen upposivat ilman mitään ongelmia. Myös kaikki vähänkään vieraammat ruoat herättävät välitöntä yököttelyä. Kaipa tuo on joku evoluution varmistama keino, jolla lapset pidetään erossa myrkkysienistä. Syöminen myös taitaa olla niitä harvoja asioita joihin tuo uhmaikäinen ihmisen taimi pystyy itse vaikkuttamaan. Silti se verenpaine kummasti alkaa tykyttää ohimoissa, kun lapsi esittää kuolevansa saatuaan uunilohen mukana pienen palan pestoa tai itkee ravintolassa kuin häntä pieksettäisiin kun vanhemmat kehtasivat tilata nuudeleihin teraykikastiketta.

Itseasiassa jos lapsi saisi päättää meillä syötäisiin pelkkää makaroonia ketsupilla ja maustamanta uunilohta perunamuussilla. Nirsoilun tultua kuvioihin mukaan meillä on tullut entistä tiukemmaksi se sääntö, että kaikkea ruokaa pitää maistaa vähintään kaksi kertaa, jotta harvemminkin lautasella esiintyvät maut tulevat tutuksi. Nirsoilussa ei myöskään ole juurikaan mitään logiikkaa. Useat ruoatjoutuvst hyllylle epäilyttävän koostumuksen vuoksi, mutta tänään päiväkodissa lapsi oli päätynyt santsaamaan silakkapihvejä, vaikka niissä jos jossain on epäilyttävä koostumus ainakin allekirjoittaneen mielestä. Jotenkin ne pienet piikit jäävät minulla aina kurkkuun enkä saa silakkaa alas vaikka se nenään tuoksuukin hyvältä.

Nirsoilijasta huolimatta tällä hetkellä mietintämyssyn alla on Itsenäisyyspäivän ruokailut. Brunssille pääsemme valmiiseen pöytään, mutta illaksi tekisi mieli kokkailla jotain pitkäänhaudutettua pataruokaa. Kerrankin kun olisi aikaa sellaisen valmistamiseen ja ne sopivat talveen vähintään yhtä hyvin mitä tämä tämänpäiväinen soppakin.

 

Pojasta polvi pahenee

Jotenkin veikkaan, että tämän sanonnan lanseeranut vääräleuka vain halusi päivitellä jälkipolvien rappioelämää, mutta tämän päiväisen lääkärireissun jälkeen kävi selväksi, että meillä sanonta voidaan ottaa hyvinkin kirjaimellisesti.Poika on jo kuukauden valitellut polviaan ja sunnuntaina polvi petti pojan alta. Kunnon luulotautisena ehdin jo vakuuttua, että lapsella on reuma, mutta paljastuikin, että lapsi on geneettisessä lottoarvonssa saanut riviinsä osuma ainakin minun huonoista polvistani.

Varsinkin tuo kuvan yksilö on kuulemma harvinaisen heiluvaista sorttia.

Pituuskasvu voi vielä korjata asiaa, mutta koska lapsella on kaikki edellytykset kasvaa lähemmäs kaksimetriseksi pitänee tätä nivelasiaa miettiä jatkossa hieman tarkemmin. Avainasemaan nousee hyvät kengät, jotka varmistavat sen, että polveen ei tule rasitusta. Tärkeää on myös säännöllinen liikunta eli jo nyt käytössä ollut potkupyöräily, pyöräily, kävely yms. saavat edelleen jatkua. Uiminen tekee myös hyvää ja muutenkin periaattessa mitään esteitä eri lajien kokeilulle ei pitäisi olla. Jos yliliikkuvuus ei kuitenkaan häviä kasvamisen myötä niin laskettelu ja muut polveen vääntöä aiheuttavat lajit pitänee jättää väliin.

Seuraavaksi voidaan sitten keskittyä jännäämään mitä muita osumia poika geenilotosta saa. Minun karsastavat silmät ja miehen distaalipurenta olisivat vielä tarjolla. Molemmathan on aikanaan hoidettu leikkauksella. Jos me oltaisiin koiria niin meitä ei olisi niin päästetty lisääntymään.... Tai sitten toivotaan, että jossain kohdissa päästään alkuperäisen sanalaskun merkeissä siihen, että pojasta polvi paranee.

Isoksi pojaksi

Lapsella on kiire kasvaa. Joka päivä hän kysyy, koska hänestä tulee iso poika. Isot pojat osaavat luistella. Isot pojat skeittaavat ja niiden potkulaudoissa on vain kaksi rengasta. Isot pojat eivät tarvitse äitiä tai isää lukemaan satua ääneen ja he osaavat kuoria itse satsumansa. Isot pojat kokoavat itse legonsa ja saavat käydä yksin kaupassa ostamassa asioita omalla radalla. Päiväkodissa isot pojat kiipeävät kiipeilytelineen huipulle. Isojen poikien lisäksi yhtä hieno juttu olisi olla iso tyttö, mutta se ei onnistu koska lapsi on poika.

Ja mikä parasta. Sitten kun on oikein iso poika niin sitten kasvaa ihmiseksi. Ei aikuiseksi ja ei mieheksi vaan ihmiseksi. Isäkin on kuulemma ihminen. Äiti on aikuinen. Päiväkodissakin kuulemma tädit on aikuisia ja se ainoa setä ihminen. Mutta kuulemma täditkin voi olla ihmisiä, mutta ei se kannata kun aikuiset on parempia kuin ihmiset. Ja ettei homma nyt mene ihan sekavaksi niin on syytä muistuttaa, että perheemme karvainen perheenjäsen on kissa ja kissoista ei tule koskaan aikuisia eikä ihmisiä.

Lapsi hahmottaa maailmaa omasta vinkkelistään. Kamalasti pitäisi saada lokeroida ja luokitella asioita. Löytää asioille nimiä. Kaikilla pitää olla parit kuten aikuisilla ja ihmisillä, kissoilla ja koirilla, kesällä ja talvella. Maailmassa on monta asiaa jotka hämmästyttää ja kummastuttaa ja kuulemma sitten kun on iso niin tietää asioita. Jotenkin me vanhemmat ei olla asioista lainkaan niin vakuuttuneita. Tuntuu, että mitä pidempään sitä elää ja oppii niin sitä vähemmän sitä tietää mistään mitään. Ehkä ei kannata tätä kuitenkaan kertoa lapselle, joka on vakuuttunut, että esikoulun jälkeen hän on valmis valloittamaan maailman.

Se aika vuodesta

Joulukuun alku sai hälyytyskellot soimaan päässä. Joulukortteja jos mielii lähettää niin jotain pitäisi tehdä. Asiartelulle ei tälläkään kertaa ollut aikaa ja koska tänään paistoi aurinko lahjottiin jälkeläinen joulupipareilla valokuvaan.

Kuviin kaavailemani punainen paita oli tietysti pyykkikorissa ja itseasiassa mies vielä ensin väitti, että eihän meillä mokomaa paitaa ole ikinä ollutkaan. Kompromissina kaivettiin päälle vihreää vaakaraitaa, koska tyylitietoinen kolmevuotias kuulemma käyttää nykyään vain raitapaitoja. Jalassa lapsella oli ikityylikkäästi harmaat sukkahousut ja synnäisenä hipsterinä lapsi vielä vaati takapuolensa alle ironisen lampaantaljan.

Sadan räpsityn kuvan joukosta löytyi lopulta suosikki, joka kelpasi sekä äidille että pojalle. Ei varmaan tarvitse erikseen tähdentää, että se ei ole tuo ylläoleva.

Valokuvajoulukortit jakavat valtavasti mielipiteitä, mutta minä tykkään niistä. Siis tykkään niistä kautta linjan, en vain silloin kun tuo oma kupeitteni hedelmä niissä poseeraa. Otetaan nyt ilo irti näistä kuvista. Veikkaan, että parin vuoden päästä tonttufiilis ei ole enää herätettävissä lupauksella joulupipareista.

 

Kukkuu

Eilisen teatterin jälkeen poikaa jäi kiinnostamaan kovasti esityksessä näkynyt kurkistusnukke ja aamulla kun oltiin avattu joulukalenteriluukut alettiin toimeen. Eilen tein valmiiksi nukelle pään virkaamalla ja täytin sen Hämähäkkimiesasun lihaksista tyhjennetyillä täytteillä. Purkiksi puolitin Pringlestötsän leipäveitsellä ja mies porasi sen pohjaan aukon. Nuken vartaloksi päätyi viininpunaisen sukkahousun jalkaterä ja kepiksi lahjuksena lehden mukana tullut puinen kymmenen millin neulepuikko. Koko komeus kursittiin kasaan kuumaliimalla ja purkki vielä päällystettiin askartelukaapista löytyneellä huovalla.
Eli kukkuu vaan...

Vähänhän tuosta tuli tuollainen onnellisena hymyileva Voldemort kun emme keksineet mitään hyvää tapaa tehdä tyypille hiuksia tai hattua. Mutta kyllä tuo hommansa hoitaa ja varsinkin kun tuo saatiin toteutettua täysin nurkista löytyvillä tarvikkeilla. Näinä hetkinä kiittelen tuota laajamittaista askartelukaappiani. Kuplasilmiä muuten löytyy edullisesti Tigerista ja ne ovat mullistaneet meillä kaiken vastaavan puuhailun nykyään.