En tiedä missä aivoni olivat tänäaamuna kun tein lähtöä töihin, mutta ainakaan ne eivät olleet toiminnassa. Puolessa välissä päiväkotimatkaa tajusin jättäneeni lapsen kurahousut kotiin ja sain juosta hakemaan niitä (eli kiersin talon kulman ja juoksin portaat toiseen kerrokseen). Siinä kohtaa tuntui, että jotain muutakin oli jäänyt, mutta koska en keksinyt mitä se olisi toimitin lapsen päiväkotiin. Siellä keskustelin hetken asiantuntevasti metrinmittaisten kanssa Turtleseista sekä yhden sisarusparin vanhempien eron aiheuttamista asumiskuvioiden muutoksista. Päiväkodilta kiiruhdin töihin vain tajutakseni, että ne unohtuneet asiat olivat kestokuppini ja evässalaattini.
Normaalina työpäivänä tuo nyt ei olisi haitannut, mutta tietenkin tänään minulla oli iltapäivällä luento Tampereella niin, että lounas piti syödä junassa. Tupperiin pakattujen eväiden ja teekupin asemasta valloitin työskentelyhyttipaikkani lopulta pahvikupin, vesipullon ja Pasilan aseman muovitörppöön pakatun salaatin kanssa. Ja koska paluu osui näppärästi päivällisaikaan palasi toiseen suuntaan kanssani samaisessa työskentelyvaunussa muovipurkkiin pakatut sushit ja soijalatte pahvikääreessään. Eli meni tosi vahvasti, mutta ainakin tuli tuettua roskakuskien (vai pitääkö niitä nykyään kutsua materiaalinkerääjiksi?) työllisyyttä ja kotimaisen työn tukeminenhan on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Eikä ne ruokailutkaan menneet täysin putkeen. Menomatkalla näppäränä naisena jemmin juomapulloni suoraan patterin viereen ja se ei nyt varsinaisesti parantanut lounaan makuelämystä vaikka Pasilan aseman K-kaupan salaattitiskin uusi värikäs salaattpohja tekeeksin salaatista entistä mainiomman. Ja paluumatkalla Tampereen aseman uudesta ruokabasaarista ostettu sushi oli muuten ihan mainiota, mutta työskentelypisteen pienen pöydän ja heiluvan junan kanssa taiteillessani onnistuin lähinnä tiputtamaan soijaa rintojeni väliin sen asemasta, että olisin saanut ne sushin mukana suuhuni. Eikä paikalla edes ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa huonoja Soijaa pukkaa -vitsejä, koska mikäpä olisi hauskempaa kuin viljellä takavuosien Putous-hokemia.
Sentään luento onneksi meni putkeen. Tai no en ainakaan unohtanut siellä mitään vaatekappaleita tai tiputellut asioita kaula-aukostani sisälle, joten voidaan ainakin teeskennellä, että olin varmasti rautainen asiantuntija. Onnistumiseksi kai voitaneen laskea myös se, että ehdin syömään lapsen kanssa iltapalaa ja laulamaan unilaulun. Jälkeläinen myös esitti toiveen, että voitaisiinko huomenaamulla unohtaa vaikka hänen hanskansa, jotta minä joutuisin taas juoksemaan. Kun se oli kuulemma niin hassua ja hän ehti sillä aikaa kaivaa lumikasaa talon kulmalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!