Päiväkoti on mahtava paikka. Lapsi on oppinut siellä pukemaan päälleen, nostamaan käden suojaksi yskiessään ja aivastaessaa, huolehtimaan tavaroistaan ja jonottamaan vuoronaa. Mutta lapsi on oppinut siellä myös yököttelemään ruokaa, erottelemaan asiat tyttöjen ja poikein juttuihin sekä vaihtamaan kirjaimen ä kirjaimeen i.
Isä ja poika tai päiväkodin oppien mukaan isi ja poika.
Silloin kun poika syntyi oli itsestään selvää, että meillä pojalla on isä. Se vaan sopi parhaiten sekä miehen että minun suuhun. Vähän myöhemmin isän rinnalle tuli iskä ja pitkään poika sanoikin aina itä tai ikkä. Sitten tuli uusi päiväkoti ja meille muutti isi. Vaikka miten me päiväkodin väen kuullen käytetään isää niin ne sanovat isi ja sehän on nyt sitten tarttunut kuin täi tervaan. Ei siinä muuten mitään, mutta isi on ehkä suomenkielen rumin sana. Isissä kaikuu minun korvaani pastellisävyiset pikeepaidat, kalapuikkoviikset ja sukat sandaaleissa. Isi lässyttää siinä missä isä puhuu asiaa. Isille lapsi ei kasva aikuiseksi, isän lapset ponnistavat omilla jaloilla maailmaan. Ei varmaan tarvitse kertoa, että omassa lapsuudenperheessänikään ei ollut isiä.
Olen kyllä tuohon isiin joutunut tottumaan, koska useampi ystäväni edelleenkin käyttää tuota nimitystä isästään (ja vastoin mielikuviani heillä on vallan normaalit suhteet sukupolvien välillä). Ja itseasiassa yksi kaveripiirin nuorista isistä taas oli hämmentynyt meidän isä-koulukunnasta pitäen isää turhan vanhanaikaisena ja kankeana. Eli kaipa se tässäkin on kauneus on kuulijan korvassa. Tosin mitä muuta voi olettaa ihmiseltä, joka on lapsesta asti myös tottunut puhumaan isoisästään äijänä. Ei tänne olla mitään pehmoisia puhumaan tultu. Mies tosin lohdutti minua tämän tuskailun aikana, että ehkä tämä vaan joku muoti-ilmiö. Sentään yöllä herättyään lapsi huutaa isää eikä isiä.
Posted with Blogsy
Ha, my pet peeve - isi! Mutta meilläpä kaikesta huolimatta asustaa semmoinen, on asunut jo reilu kuusi vuotta. Iskä on mun isä, isä on miehen isä, joten meidän lasten isä on isi. Mä en kyllä kestä, jos lapset ala-asteiän jälkeen vielä käyttävät tuota kammottavaa nimitystä, joten jotain on kohta tehtävä. Asuinmaamme on ranskankielinen, joten ehkä papa olisi paikallaan ( en ole tosissani, vaikka lapset mua usein mamaksi kutsuvatkin). Ehkä mä vaan alan itse puhua lapsille isästä. Vai onkohan vahinko jo tapahtunut, voi kääk!
VastaaPoista- nonni
Jännää: tapoja on niin erilaisia. En voi sille mitään, mutta kun kuulen vieraiden lasten/niiden lasten äitien käyttävän nimitystä "isä", hätkähdän että onpas virallisia ja ulkokoreita ihmisiä. Teidän käyttämänä olen siihen jo tottunut, mutta vieraiden kanssa reaktio on aina vaan tuo sama. Itse taas pidän kovasti juurikin "isi"-nimityksestä. Ja sitten kun lapsi ei enää ole ihan pieni (eli kuten esimerkiksi minä) voi käyttää "iskä"-nimitystä :)
VastaaPoistaC
Meillä on isä tai iskä, isi ei vaan tunnu hyvältä. Joskus sitä tulee käyttäneeksi muun höpöttelyn lomassa, mutta aika oudon ilmeen saan silloin sekä isältä että pojalta.
VastaaPoistaMä myös puhun kaikkien isistä isänä, Ja C:n lapsille ihan sekaisin isistä ja isästä kun en vaan saa aivojani taipumaan siihen sanaan kuin kulloinkin pitäisi.
Isi kuulostaa mun korvaan väkisin väännetyn lässyttävältä, sellaiselta "meidän isi on ihana mies ja rakastaa lapsiaan" -ylikorostamiselta. En tiedä miksi, enkä siihen tuolla tavoin reagoi kun lapset muissa perheissä sitä käyttää. Teoria ja käytäntö on siis isin kohdalla mulla erillään.
Se on hyvä huomata, että en ole ainoa, jolla on outo suhtautuminen tähän isä/isi-vaihteluun. Uskomattoman paljon latausta yksi kolmikirjaiminen sana voikin pitää sisällään.
VastaaPoista