maanantai 21. huhtikuuta 2014

Jos sul uhma on

Ja tiedät sen, niin varmaan myöskin näytät sen. Jos sulla uhma on niin huuda missä vaan.

Tai eihän sitä pitäisi puhua uhmasta vaan tahdosta. Tai oikeastaan vielä enemmän pitäisi puhua temperamentista, joka tuolla meidän jälkeläisellä sattuu olemaan hurmaavaa kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin -tyyppiä. Herää vaan kysymys, että miksi tuo lapsi ei voinut tulla lehmänhermoiseen isäänsä? Eikö se riitä, että perheessä on yksi kiukkuperse?

Nyt taas tuntuu, että tänä pääsiäisenä ei ole yhdestäkään siirtymästä selvitty ilman huutoa, itkua ja hampaidenkiristelyä. Me vanhemmat olemme saaneet harjoitella paitsi sataan laskemista myös sitä, että ei naurettaisi tyypille päin naamaa. Sille kun se maailman tuska siitä, että hän ei mystisesti ole venynyt kaksimetriseksi koripalloilijaksi on totisinta totta ja maansa myyneenä naapurikoulun pihan poikki taapertanut itkevä jälkeläinen aiheutti vähän vaikeuksia pitää pokkaa.

Vastapuolena taas saamme kuulla olevamme epäreiluja, typeriä ja niitä on myös lelut, kissa ja ties vaikka mitkä. Kamelin selkä katkeaa yleensä niinkin vaativien tekojen kohdalla kuin käsien peseminen vessareissun jälkeen tai ilmoitus siitä, että pihalle pitää laittaa myös muut housut leggingsien päälle. Pojalla itsellä olisi ratkaisu. Kuulemma häntä ei kiukuttaisi yhtään jos mummi muuttaisi meille asumaan. No äitiä voisi se kiukuttaa, mutta toisaalta tuo auttaa ymmärtämään vähän mistä nämä viimeaikaiset kiukkupuuskat ovat peräisin. Lapsi on alkanut ymmärtää rajallisuuksia. Hän ikävöi mummia ja muita läheisiä. Hän pelkää kissan kuolemaa. Häntä huolestuttaa muutokset. Hän yhtä aikaa haluaa kasvaa isoksi ja olla pieni.

Silti ei kyllä yhtään harmittaisi jos pian taas päästäisiin elämään vähän tasaisempien tunnetilojen arkea. On jotenkin äärimmäisen kuluttavaa aloittaa päivä raivolla ja lopettaa se itkulla. Lapsesta itsestäkin huomaa, että se kärsii noista tunteiden heittelyistä. Pienempänä se lapsen tunteiden sanottaminen vaan oli meille vanhemmille helpompaa. Nyt heittelyt tuntuvat niin sattumanvaraisilta paikottain, että sanottaminen on vaikeaa. Tosin kaipa tämäkin vaan on vaihe.

Mutta pakko silti sanoa, että vaikka tämä vaihe nyt on mitä on niin en minä silti tässäkään hetkessä tunnista Hesarin kolumnissakin esiteltyä neljän vuoden kuolemanlaaksoa. Ei tämä herkkua ole, mutta ei tämä myöskään vaikuta radikaalisti onnellisuuteeni tai siihen miten tyytyväinen olen elämääni. Onhan se kai uskottava kun tutkimukset kertovat mitä kertovat, mutta oman lähipiirin otannalla rankkuudestakin huolimatta vanhemmat sanovat olevansa onnellisempia ja tyytyväisempiä kuin ennen lapsia (enkä usko, että heillä on tarvetta kaunistella totuutta). Toki näihin vaikuttaa monikin asia. Me olemme kaikki Suomessa asuvia eikä lapsiperheen taloudelliset paineet esim. lasten koulutuksen osalta ole arkipäivää, meillä on kunnallinen päivähoitojärjestelmä, jolloin kukaan vanhemmista ei ole joutunut jäämään kotiin vastentahtoisesti ja monella on tukiverkot edes kohtalaisella tolalla. Toki onnellisuustutkimuksissa on myös se ongelma, että onnellisuus on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja ei ole mitään universaaleja tekijöitä sille mikä onnellisuutta nostaa tai laskee. Jollekin vähäiset yöunet ovat onnellisuutta laskeva tekijä, toisilla se ei vaikuta onnellisuuskokemukseen.

Varsinkin nyt kun lapsi alkaa lähestyä neljän vuoden ikää olen edelleen sitä mieltä, että ainoa mikä meillä oli vaikeaa oli vauvavuoden ensimmäinen puolikas ja sekin johtui enimmäkseen minun pääkopastani ja siitä että hormonit olivat vähän vinossa. Sitten kun lapsi lähti liikkeelle ja alkoi ottaa kontaktia maailmaan ja oma pääkoppakin pääsi tilanteen tasalle muuttui vanhemmuus heti paljon minunmakuisemmaksi elämäksi. Tosin kyökkipsykologina olen huomannut, että ne joilla on helppo vauva on taaperovuosi ylensä tuntunut rankemmalta kuin niillä joilla joilla oli joko työläämpi vauva tai kuutamolla oleva äiti. Ja sekin vaikuttaa miten pitkään siellä kotona ollaan ja kuinka monen aikuisen projekti jälkeläisen kasvstus on.

Niin ja veikkaan, että siellä ruudun toisella puolella on vielä aika monta erilaista onnellisuuskokemusta. Ehkä nämäkin ovat niitä temperamenttiriippuvaisia kokemuksia siinä missä uhmakin.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!