maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kohti uutta aikaa vai eikö sittenkään?

Vuosi sitten elokuussa kun lapsi aloitti päiväkodissa kadun toisella puolella kodistamme jäivät rattaat pitkälti pölyttymään taloyhtiömme vaunuvarastoon. Arjessa kuljimme luonnollisesti päiväkotireissut ja visiitit lähikauppaan jalan. Muskariin mentiin bussiin ja käveltiin loppumatka. Lumien sulattua alkoi perhepyöräilykausi eli lapsi reissasi peräkärryssä tai tarakalla olevassa istuimessaan. Lontoonreissulla meillä oli matkarattaa lainassa, mutta muuten tänä keväänä rattaiden kanssa käytiin vesirokkopotilaan kanssa lääkärissä, kertaalleen kaupassa ja nyt pitkän tauon jälkeen kaivoin ne esiin kellarista kun lähdimme kävellen käymään kaupassa, joka sijaitsee meiltä vajaan kolmen kilometrin päässä.

Leikkipuistossa aamupäivällä naapurille jo tilitin, että jotenkin tuollaisen pitkän kohta nelivuotiaan kanssa en vaan kehtaa mennä enää bussiin rattaiden kanssa. Jotenkin tulee sellainen fiilis, että ihmiset ajattelevat minun kärkkyvän ilmaista bussimatkaa. Arjessa myöskään kun rattaita ei enää tarvita päivittäin tai edes viikottain tulee mieleen, että miksi meillä ne kärryt ylipäätään ovat. Tänään se kuitenkin taas tuli mieleen kun puskin Pakilasta kotia kohti yhtä nukkuvaa lasta ja kahta kassillista ruokaostoksia.

Se kohta nelivuotias on kuitenkin vielä niin pieni ja helposti väsyvä.

Loppukesään olemme suunnitelleen reissua Tukholmaan ja kyllä me kärryt otetaan mukaan. Lontoossa lapsi nukkui matkarattaissa jokaikinen päivä pienet unet ja ylipäätään kaupunkilomilla me vanhemmat halutaan kävellä paljon. Päivän aikana askelmittariin kertyy helposti lähemmäs 40 000 askelta. Se olisi aika paljon tuollaiselle rapian metrin hukkapätkälle.

Monessa perheessähän nämä noin nelivuotiaat ovat rataspaikkansa menettäneet jo aikoja sitten pienemmille sisaruksille, mutta meillä kun ei edes ole sitä seisomalautaoptiota, mitä useimmilla näillä on käytössä. Toki me käytetään jonkun verran potkulautaa, mutta en minä pelkällä potkulaudalla vielä esim. Tukholmaan lähtisi, jos oikeasti haluaisimme ehtiä päivässä näkemään haluamamme. Itseasiassa minua surettaa joka kerta kun laivalla ollaan Tukholmaan menty ne pojan ikätoverit, jotka itkevät jo ennen kuin Viikkarin terminaali on ohitettu. Siinä ei kyllä lomailusta taida jäädä hyvä fiilis kenellekään.

Ostoskasseja nukkuvan lapsen lisäksi kärrätessäni kiittelin itseäni rattaiden kauppareissulle mukaan ottamisesta. Itseasiassa olemme miehen kanssa jo puhuneet, että sitten kun lapsi ei enää rattaisiin taivu niin meidän pitää ostaa katu-uskottava mummojen perässälaahattava ostoskassi, jotta kauppareissut jatkossakin voi tehdä rauhassa kävellen. Viikon ruokaostoksia kun ei nyt kuitenkaan ihan kahteen reppuun saa mahtumaan.

Eli vaikka meillä tavallaan yksi vaihe elämästä onkin nyt jäänyt taakse niin ei me kyllä vielä noista rattaista luovuta. Kyllä niillekin on aikansa ja paikkansa ja lapsi kuitenkin mielellään menee kärryjensä kyytiin silloin kun tarve niin vaatii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä ihmeessä viestiä!