Ponijuttu

Meillä on pojan kanssa yhteinen harrastus. Pojan ollessa vauva harrastimme synkronoitua kuvioköllöttelyä (eli joku voisi kutsua laiskottellua), mutta pojan innostuttua liikkumisesta sain haudata haaveeni meidän synkronoidun kuvioköllöttelyduomme menestykselle. Nyt meillä kuitenkin on uusi yhteinen harrastus.

Me katsotaan My Little Ponyja. Netflixin Friendship is Magic on koukuttanut meidät molemmat ja kun miehelle tuli perjantaille korruptioreissu töiden merkeissä oli iltaohjelma selvä. Tulimme kaupan kautta kotiin matkassamme mansikkalitra, pillimehu ja tölkki Cola Zeroa ja köllähdimme sohvalle katsomaan poneja.

Kuva: Hasbro

Poika pitkään Netflixissä My Little Ponyja kiersi ja kyseli, että voiko pojatkin katsoa niitä. Ensimmäisen jakson jälkeen poika oli koukussa ja mummin varastoista tilattiin jo kaikki minun vanhat ponini. Paitsi, että kuulemma minulla on ollut onneton lapsuus kun en omistanut Rainbow Dashia. Päiväkodissa muut pojat olivat pojan yllättävän poni-innostuksen myötä yrittäneet vihjailla ponien olevan tyttöjen juttu, mutta sekään ei pojan ihastusta himmentänyt.

Isompien lasten piirretykstä Friendship is Magic on yllättävän vähän välkkyvä. Onhan tämä kaikilla tavoin stimuloivempi mitä esim. Pikku Kakkosen piirretyt, mutta rauhallisempi mitä enemmän ehkä pojille suunnatut Turtlesit ja muut. Ja tärkeintä on se, että poika tykkää. Kyllä tuosta vielä hyvä nörtti kasvatetaan.