Kuva: DreamWorks
Öystilän viikingit ja lohikäärmeet olivat lapselle tuttuja Ylen näyttämästä Pikku Kakkosesta. Sarjan ensimmäisen elokuvan ikäraja on muistaakseni 11, joten se on ollut meillä poissa laskuista, mutta toisaalta kakkososaan oli helppo lähteä liikkeelle Lohikäärmeratsastajien perusteella. Vaikka leffa on K7 eli nelivuotiaat pääsevät leffan näkemään vanhempien seurassa en kuitenkaan leffaa suosittele vähänkään herkemmille lapsille, koska elokuva oli paikotellen erittäin jännittävä. Rohkeammille lohikäärmeiden ystäville elokuvaa voin suositella kuitenkin lämpimästi. Animaatio oli kauniisti toteutettu varsinkin lohikäärmeiden osalta ja hahmot olivat kivasti aikuistuneet sitten ensimmäisen elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva tarjosi riittävästi tarttumapintaa sekä äidille että pojalle tarinallaan siitä miten Hikotus kasvaa täyttämään hänelle annetun vastuun. Elokuvan tärkein opetus myös siitä, että tärkeintä ei ole fyysinen voima vaan sankaruus löytyy sisältä on piirretyistä tylsyyteen asti tuttu, mutta kuitenkin tarpeellinen viesti kerrottavaksi näille pienille ihmisille.
Meidän lapsen kohdalla oma ja elokuvan nähneen ystävän arvio sopivasta katsomisiästä osui kohdilleen ja elokuva oli juuri sitä mitä lapsi oli odottanut ja elokuvan jälkeen kun kävimme lapsen kanssa syömässä keskustelimme vielä läpi muutaman pojan mielen päälle jääneen kohtauksen. Lähijunalle vastaan kävellyt mieskin sai yllättävän tarkan kuvauksen Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailuista sekä elokuvan selkeästi surullisimmasta kohtauksesta.
Leffa ja safkaa -konseptilla järjestetyt treffit tulivat selvästi tarpeeseen sekä minulle että pojalle. Vaikka takana on pitkä kesäloma, josta ensimmäiset kaksi viikkoa humputtelimme kahdestaan taisimme kumpikin kaivata pientä seikkailua arjesta. Lapsi tilaili jo seuraavia treffejä leffaan, mutta äitiä polttelisi enemmän taidenäyttely. Meillä olisi edelleen Tove Jansson ja Hilma af Klint tsekaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!