perjantai 10. lokakuuta 2014

Terveen itsetunnon jäljillä

Ihminen perii vanhemmiltaan monenlaisia asioita. Itse olen perinyt toiselta vanhemmaltani yhden sellaisen asian, jota toivon etten ainakaan siirrä eteenpäin omalle lapselle. Minulla on nimittäin säälittävän huono itsetunto. Huono itsetuntoni on hyvin ristiriitainen asia. En pelkää huomiota, olen rohkea esiintyjä ja jos tiedän olevani oikealla asialla sanon myös mielipiteeni ääneen. En ole ikinä kokenut myöskään tarvetta muuttaa itseäni sopiakseni paremmin porukkaan. Se huono itsetunto nostaa kuitenkin päätään siinä suhteessa, että kaipaan valtavasti hyväksyntää ja minun vaikea uskoa, että minusta aidosti pidetään.

Miten se huono itsetunto sitten on saanut napattua niin suuren roolin? 

Ensimmäinen ja suuri tekijä on se, että taidan olla vähän synnynnäinen alisuoriutuja. Pelkään riskejä enkä luota, että tipun jaloilleni. Ja osasin myös jo lapsena sujuvasti perustella itselleni miksi ei tarvitse. Lopetin aikanaan satujumpan, koska vetäjät lupasivat, että jokainen spagaatin tehnyt saa tikkarin. Itsehän olin kankea kuin rautakanki jo lapsena, joten tulin siihen tulokseen, että en edes yritä ja ilmoitin vanhemmilleni että jumppa loppuu tähän, koska koen tyhmänä että liikkunnasta palkitaan karkeilla. Leirikoulussa vetosin pitkiin helmoihin ja jätin melonnan väliin. Oikea totuushan oli se, että en tiennyt että osaisin varmasti meloa itseni kunnialla perille. Voin kertoa, että ärsytän usein itseänikin. Haluan olla hyvä, mutta en halua edes yrittää, koska olen varma etten osaa.

Mistä se käsitys sitten siitä omasta kyvyttömyydestä tulevat? 

Sanoisin, että minun kohdallani toistuvasta viestistä siitä, että olen vääränlainen enkä kelpaa sellaisena mitä olen. Tuota viestiä en saanut perheeltäni. Vanhemmilleni kelpasin vallan mainiosti omaperäisesti pukeutuvana lukutoukkana, mutta ympäristölleni en kelvannut. Alakoulussa luokallani ja naapurustossamme vallitsi hyvin kapea-alainen käsitys siitä mikä oli normaalia ja mikä ei. Ja hyvin selväksi tehtiin se, että minä,bestikseni ja naapurinpoikamme emme normaaleja olleet. Otanta ehkä oli vähän vääristynyt, koska aikuisen silmin katsottuna me kolme oltiin ne normaalit. Kivasti koulussa pärjääviä, ystävällisiä ja fiksuja lapsia. Meidät oli vain ympäröity ikäisillämme, jotka olivat saaneet aika näköalattoman kasvatuksen ja jotka eivät nyt varsinaisesti olleet mitään aikaisia omaksujia minkään muun uuden asian suhteen kuin alkoholin ja tupakan. Kolmikkomme elämä helpottui, sinäänsä surullisesti, vasta siinä kohtaa kun alueellemme muutti maahanmuuttajia, joiden sorsimiseen porukka pääsi käyttämään energiaansa. 

Mutta siis itsetunnosta. 

Vaikka jo lapsena tajusin, että minä en ole väärässä vaan nuo muut ovat vaatiessaan että minun pitäisi olla jotain muuta kuin mitä olen, niin ne vaatimukset saivat juurrutettua valmiiksi hedelmälliseen maaperään vankan uskomuksen siitä, että en kelpaa tällaisenaan suurimmalle osalle ihmiskuntaa.

Valitettavasti myös huomaan lapsessani tiettyjä itselleni tuttuja toimintamalleja ja ne ovat saaneetkin pohtimaan, että mitenkäs tämä paskan itsetunnon kierre saadaan katkaistua? 

Viime aikana olen lukenut aika paljon koulukiusaamisesta ja siinä kohtaa on kirkastunut ainakin yksi havainto. Nimittäin se, että lapseni ei ole minä. Minun pitää tehdä rauha oman kiusaamiskokemukseni kanssa, jotta en siirrä valmiiksi lapselle kiusatun ihmisen ajatusmaailmaa ja sen itsetuntoa lahottavaa vaikutusta. Enkä tällä tarkoita sitä, että huomaamattani kasvattaisin lapsestani henkilöä, joka tulee kiusatuksi vaan sitä, että siirtäisin hänelle tiettyjä toimintamalleja, jotka itse olen oppinut kiusatuksi tulemisen kautta. On myös kestettävä, että lapsen täytyy sosiaalisia taitoja oppiakseen myös toisinaan kohdattava tilanteista, jotka aiheuttavat pahan mielen. En voi kääriä lasta kuplamuoviin ja selvittää kaikkia asioita hänen puolestaan vaan minun täytyy antaa hänen oppia myös itse yrityksen ja erehdyksen kautta.

Sen sijaan voin itse olla enemmän tuntosarvet pystyssä mitä vanhempani olivat. Koska itsehän pitkälti pimitin vanhemmilta kaikki nuo vertaisryhmän sanomiset ja uskoisin ettei myöskään ala-asteen opettaja missään vaiheessa kunnolla tajunnut miten normiin mahtumattomia lapsia työnnettiin ulkokehälle. Voin opettaa lapselleni, että niin kauan kun hän tietää itse mikä on oikein ja väärin ja toimii sen mukaisesti ei kukaan voi kutsua häntä vääränlaiseksi. Ja voin myös opettaa, että vaikka miten itsellä olisi pieni ja epävarma olo niin oikea lääke siihen ei ole vaatia muita muuttumaan vaan ymmärtää, että ihmisiä on erilaisia.

Huono itsetuntoni ei oikeastaan vaikuta elämääni enää päivittäin. Ammatillisen asiantuntijuuden kasvaessa minulle on kasvanut hyvinkin vahva ammatillinen itsetunto, joka ponnistaa jo lapsuusaikaisesta  tunteesta, että tiedän mitä olen tekemässä. Se huono itsetunto heijastuu lähinnä sosiaalisissa suhteissa. En kovin rohkeasti usko uusien ihmisten pitävän minusta ja usein teen valinnan, jossa ennemmin  laistan kokonaan tilanteesta, jossa pitäisi pistää se oma siviilipersoona likoon. Eli jos minua lapsena piti pystyssä kympin tytön näennäisen kova kuori, niin nyt olen vaihtanut sen kympin tytön työpersoonaani,jonka suojissa hellin pientä rusinamaiseksi kuivunutta siviili-Anun itsetuntoa suojassa pahalta maailmalta.

Sinäänsä koomisesti omalla kohdallani pitää tässä kohtaa myös paikkaansa se, että ne jotka osaa tekevät mitä vaan ja ne jotka ei, ryhtyvät opettamaan. Huomenna astun taas kokoustilan eteen ja valmennan muita löytämään vahvuutensa. Kehotan heitä kysymään tilaisuuden jälkeen viideltä heidät hyvin tuntevalta ihmiseltä mistä asioista he pitävät kysyjässä. Tarkemmin ajateltuna tuo ei välttämättä tekisi huonoa itsellekään. Saattaisin vaikka löytää jotain uusia näkökulmia siihen rusinamaiseksi kuivahtaneen itsetunnon elvyttämiseksi. Ei minusta varmaan koskaa menestyvää viiniköynöstä tule, mutta jos nyt pääsisin edes sellaiselle vähän nahistuneen tasolle.

1 kommentti:

  1. Kuulostipa valitettavan tutulta. Ollaan selvästi melko samanlaisia ainakin tuolta osin.

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!