Tyypilliseen tapaan lapsi oli täynnä kysymyksiä. Miltä se mamma nyt sitten näyttää? Voinko nähdä mamman? Otetaanko mamma pois arkusta sitten kun mennään haudalle? Miksi isä kanssa arkkua ja miksi meidän pitää odottaa? Miksi minun pitää kantaa tyhmää ruusua?
Eli kun vertaa serkun kesäiseen konfirmaatioon juttu pysyi hyvin kuosissa ja musiikille herkkä tyyppi tajusi alkusoittona kuullusta Adagiosta, että mikä on jutun juoni. Kuitenkaan se, että kysymykset olivat aiheellisia ei se tehnyt niihin vastaamista yhtään helpommaksi. Kuoleman edessä toivoin, että olisimme edes jossain määrin hengellisiä jotta pystyisi tarjoamaan vähän lohdullisempaa käsitystä. Nyt oli vaina pakko selittää, että mamma näyttää nukkuvalta, mutta arkkua ei nyt kyllä enää voi avata ja että vanhalle ja sairaalle ihmiselle kuolema on jo odotettu vieras kun on ehtinyt elää pitkän elämän. Ja, että hautajaisiin kuuluu tiettyjä tapoja kuten se, että isä menee kantamaan arkkua ja sitten se tyhmä ruusukin heitetään sinne hautaan perään.
Kirkon ja arkun vierautta onneksi helpotti se, että lapsi on kuitenkin ikäisekseen kokenut hautausmaakävijä ja suvun innokkain haudanhoitaja heti isoäitinsä jälkeen ja haudat olivat lapselle jo valmiiksi tuttu käsite. Lapselle tuotti myös selvästi iloa ajatus siitä, että jatkossa voi käydä haudalla nyt kun ei enää päästä kylään mamman luokse ja hän jo toivoi, että saisi kesällä tuoda haudalle kukkia. Veikkaan kuitenkin että muutaman nukutun yön jälkeen saattaa vielä tulla kysymyksiä, joista osa on varmasti vielä vaikeampia. Oletettavasti kuitenkin tästä se elämän rajallisuuden pohtiminen käynnistyy ihan eri tavalla mitä tähän asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!