Harrastetaan, muttei pidetä hauskaa

Viime viikonloppuna asuinalueemma Facebookryhmään tuli mainos lasten futiskoulusta. Vuosi sitten lapsen päiväkotikaveri meni futiskouluun ja sen jälkeen kun lähikentällä pelaavia lapsia olemme nähneet poikakin alkoi puhua, että hän haluaisi kanssa mennä kokeilemaan jalkapalloa ja lupasimme, että katsotaan nyt sitten miten futiskouluja alueella on tarjolla. Ja nyt kun kerran tuli luvattua lapselle niin olihan se ilmoittautumislomake täytettävissä.

Vielä kesällä kun hövelisti lapselle futistreenit lupasin olin kuitenkin vielä jotenkin viattoman sinisilmäinen sen suhteen mitä luulin lasten futiksen olevan. Kulunut syksy ja talvi ovat kuitenkin tehokkaasti tiputtaneet suomut silmiltä kun olen kuullut tuttujen viisi-kuusivuotiaidenkin jo treenaavan vähintään kolme kertaa viikossa. Ja että jos treeneihin ei tule niin sitten myöskään pelata. Ei oikein kuulosta minun korvaani enää mitenkään päin hauskalta tai järkevältä. Tuo kerta viikossa, kymmenen kertaa kokoontuva futiskoulu kuulostaa omaan korvaani järkevältä harrastamisen tasolta ja sellaisena se saisi minun puolestani jatkuva vielä pitkäänkin. Ilmeisesti kuitenkaan tähän ei ole realistista vaihtoehtoa ja aika nopeasti homma menisi siihen, että koko perheen pitäisi sitoutua lapsen potkupallon pelaamiseen.

Harrastuksena joukkuelajit ovat minusta ihan päteviä, noin perusajatukseltaan ainakin. Opitaan sääntöjä, opitaan porukassa toimimista ja saadaan liikuntaa. En kuitenkaan hetkeäkään kuvittele, että meidän lapsemme tulevaisuus olisi urheilussa. Ei ainakaan ammattimaisessa hengessä. Se on perinyt äitinsä surkeat polvet ja molempien vanhempiensa intohimon nenä kiinni kirjoissa istumiseen. Ja ennen kaikkea lapsella on halu harrastaa myös muutakin. Lapsi haaveilee, että koululaisena hän käy kitaratunneilla ja että hän haluaisi myös mennä kuvataidekouluun tekemään yhtä hienoja töitä kuin mitä ollaan nähty Muotomaakareihin mentäessä isompien lasten tekemänä käytävillä. Ja ihanilta harrastuksilta nuo molemmat kuulostavat. Varsinkin tuo kitara verrattuna siihen, että vielä tovi sitten lapsi haaveili rummuista.

Kuitenkin yhdistelmänä soittotunnit, kuvistelu ja muutamat liikuntatreenit viikossa ovat paljon, varsinkin kun meillä isovanhemmat asuvat eri maakunnassa eli viikonloput helposti menevät sukuloidessa. Itse soitin lapsena pianoa ja muistan hyvin miten paljon aikaa soittoläksyjen harjoittelu vei. Kävin myös satunnaisesti jumpassa ja soittotuntien jäätyä aloin harrastaa tanssia. Mies pelasi futista ja vaihtoi teininä säbään, jota pelasi niin kauan kunnes polvi hajosi kymmenen vuotta sitten. Meillä on siis molemmilla ihan realistinen käsitys siitä mihin harrastavan lapsen resurssit noin keskimäärin riittävät ja minä sanoisin, että esim. soittotuntien ja/tai kuviksen rinnalle ei voida ottaa kuin yhdet liikutatreenit.

Sitten vaan ongelmaksi muodostuu se, että mistäs tuollainen laji löytyisi. Tanssi tuntuisi olevan usein helppo ratkaisu, mutta ongelmaksi muodostuu lapsen sukupuoli.  Lähellä toimiva tanssikoulu ei nimittäin suostu ottamaan poikia oppilaaksi, keskustassa poikakin saisi tanssia, mutta veikkaanpa että meidän rokkipoliisi ei suostu breikkaamaan. Joku itsepuolustuslaji nyt voisi olla ihan jees, mutta noin yleisesti pojille on tarjolla todella vähän liikuntaharrastuksia joita voisi käydä harrastamassa ihan vain kerran viikossa.

Mietimme miehen kanssa, että mikä on johtanut siihen, että lapset pakotetaan joukkuelajeissa sitoutumaan jo niin nuorena. Mediassa on kirjoiteltu siitä, että vika on ihan lajijohtotasolla, jossa strategiana on pidetty sitä, että mahdollisimman nuoreana yritetään kaivaa lahjakkuudet esiin lainkaan tajuamatta, että sillä tapetaan lopulta kaikkien motivaatio harrastaa. Meidän oma epäilys myös on se, että nykyisten junnupelaajien vanhemmat elävät nyt itse uusiksi sitä kadotettua nuoruuttaan.

Eli kun meidän aikana junnutreenaaminen ei ollut vielä niin ammattimaista kokevat jotkut että heillä on jäänyt siitä syystä mahdollisuuksia välistä ja nyt sitten seuraavan sukupolven kohdalla on tehty vähän turhankin raju korjausliike ja unohdettu että treenaamisen pitäisi olla hauskaa. Itseasiassa sen pitäisi olla aina mielekästä lapselle treenataanko sitten oikeasti tavoitteellisesti vaiko ihan vain liikunnan riemusta. Kun se tavoitteellisuuskaan ei poissulje hauskuutta. Lähipiirissämme on äärettömän lahjakas juniorurheilija, jolla iltapäiväkerhotoiminnasta syttynyt rakkaus lajiin on vienyt lapsen maailmanmestaruuskisoissa mitalleille. Lapsi treenaa aivan valtavia määriä, mutta hänellä ystävineen on hauskaa treeneissä ja harjoittelu on monipuolista. Eihän tuota voi mitenkään paheksua, mutta pitää ymmärtää, että jokaisesta meistä ei ole samaan mihin noista valmennusryhmän tytöistä ja siksi onkin järkevää, että jotkut käyvät pitämässä hauskaa kerran tai kaksi viikossa ihan vain tuntioppilaina.

Toki myös tarjolla olisi omaehtoista liikuntaa ja sitähän meillä myös on arjessa. Liikutaan jalan ja pyörällä tai lähdetään metsäretkelle vaeltamaan poluilla. Kuitenkin mietimme sitä, että riistämmekö me lapselta jotain jos liikuntaharrastusta ei ole. Onko oikein, että me teemme päätöksen lapsen puolesta jos ilmoitamme, että joukkupelaajaksi ei voi ryhtyä, koska ei ole realistinen vaihtoehto että koko perheemme harrastaa vain lapsen futista tästä teini-ikään. Jos vaan ostetaan lapselle temppuscootti ja viedään se tuohon läheiselle skeittirampille temppuilemaan. Tai hommataan seuraavaksi fillariksi BMX ja yritetään vakuuttaa lapsi siitä, että on paljon siistimpää temppuilla rampeilla. Vai pitäisikö luottaa, että tässä parissa vuodessa vielä jossain jollakin joku lamppu syttyisi päässä ja tajuttaisiin, että noita joukkuelajejakin voi harrastaa niin, että käydään kerran viikossa treenamassa ja silloin tällöin pelaamassa?