Hyvä- vai huono-osainen sohvaperuna

Sari Helin nosti tänään Ylen sivuilla julkaistussa blogikirjoituksessa esiin kohtalaisen kuuman puheenaiheen siitä, että kasvatatko sinä kotonasi sohvaperunaa vaiko et? Lasten liikkumiseen käytettyjen tuntien määrä on laskenut ja on tärkeää nostaa esiin sitä, että liikuntaa pitää mahduttaa kalenteriin. Kuitenkin sillä, että liikutaan tai ei liikuta ei ole mitään tekemistä ruutuaikojen kanssa. Eikä varsinkaan siinä näkökulmassa mitä Helin alla olevassa lainauksessa esittää.

Peliaikojen rajattomuus tai rajoittaminen jakaa tulevaisuudessa lapset hyvä- ja huono-osaisiin. Hyväosaisia lapsia valvotaan, kytätään, kannustetaan ja ohjataan pois koneelta. Tämän sivuvaikutuksena hyväosaiset lapset myös pysyvät hoikempina ja tätä kautta terveempinä, koska automaattisesti liikkuvat enemmän. Huono-osaiset lapset elävät rajatonta peliaikaa koneillaan lihoen.

 Hyväosaista lasta valvotaan. Siitä me olemme samaa mieltä, mutta lasta ei tosiaankaan kytätä, tai häädetä pois koneelta. Tietokone tulee olemaan lastemme elämässä vielä tiiviimmin läsnä mitä se tänä päivänä on ja metsään mennään jo siinä, että koneen tai ylipäätään median ja elektroniikan käytto nähdään ongelmallisena jo lähtökohtaisesti. Tärkeämpää olisi lähteä opettelemaan lapsen kanssa sitä, että millä käyttö pysyy tasapainossa ja mitä kaikkia muita asioita elämässä olisi hyvä olla. Tuossa tapauksessa, aivan kuten kaikkien muidenkin käytösmallien kohdalla, esimerkki ja positiivinen kannustus kuulostaa huomattavasti järkevämältä.

Ruutuaika ainoana käytön valvonnan välineenä on jo minusta aivan käsittämätön. Toki on vanhemman velvollisuus katsoa miten pitkään lapsi ruudun ääressä aikaa viettää, mutta aikaraja ei voi olla täysin mielivaltainen ja siinä pitää olla joustoa niin, että kokonaisuus pysyy hallussa. Aika rajaa tärkeämpää on myös se, että vanhempi on aidosti tietoinen millaisella sisällöllä varustettuja pelejä lapsi pelaa tai millä sivuilla netissä notkutaan. Tiukinkaan mahdollinen aikaraja ei ole riittävän lyhyt jos sen aikana käytetty materiaali on sopimatonta ja kun puhutaan tietotekniikan käytöstä niin aikaa ei voi irrottaa sisällöstä ilman ettei keskustelu jää vailinaiseksi.

Ruutuaika käsitteenä myös tuo ikävästi mieleen omasta lapsuudesta kuullut lukemiseen liittyvät epäilyt. Normaali lapsihan ei lue, tiedettiin kylillä kertoa, mutta enpä nyt vielä tähän ikään mennessä ole keksinyt miten lukeminen on ollut este liikunnalle ja samaa logiikkaa haluan käyttää myös oman lapseni kohdalla. Yksi parhaita asioita maailmassa jota tiedän on asioihin uppoutuminen. Oli kyseessä sitten elokuva, tv-sarja, kirja, peli, käsityö tai askartelujuttu niin välillä on vain ihana uppoutua tekemään juuri sitä juttua mikä tuntuu hyvältä. Ja tämän myös sallin lapselleni.

Voin rehellisesti kertoa, että meillä tapaninpäivä maattiin koko päivä niin, että  porukalla oli pyjamat päällä. Rakennettiin joululahjalegoja, katsottiin leffoja ja luettiin kirjoja. Eikä vahingossakaan pistetty nenäämme ovesta ulos. Toisaalta edellispäivänä lapsi ei katsonut minuuttiakaan minkäännäköistä näyttöä, mutta käveli Tukholmassa kymmenen kilometriä. Valittamatta ja ehdotti vielä laivalle päästyään, että mentäisiin leikkihuoneen kiipeilyseinälle. Yksittäisen päivän asemasta tärkeämpää onkin katsoa kokonaisuutta ja siinä kokonaisuudessakin on välillä hyvä myöntää, että marraskuun mustassa sateessa on välillä ihan hyväksyttävää kiskoa villasukat jalkaan ja ottaa koko perheen Kimbleturnaus tai katsoa maratonina puolet Netflixiin tulleista My Little Ponyjen kolmannesta tuotantokaudesta sen asemasta, että mentäisiin lauantaina lillumaan Mäkelänrinteen uimahallin ruuhkaan, jossa saa uida suunnilleen vieraan ihmisen varpaat suussaan.

Hyväosaisen lapsen vanhemmat ovat aidosti läsnä lapsen arjessa. He tuntevat lapsensa mielenkiinnon kohteet ja aktiivisesti myös itse pysyvät kartalla mitä siellä lapsen maailmassa tapahtuu. Oli sitten kyse isosilmäisistä muovieläimistä, roboteiksi muuttuvista autoista, videoblogaajista tai konsolipeleistä on aikuisen tehtävä  pysyä lapsen maailmassa selvillä. Toki teini-ikäiset eivät yleensä ole aina innokkaimpia mahdollisia keskustelijoita, mutta yleensä ihmiset mielellään avaavat kiinnostuksenkohteitaan kun niistä kysellään aidosti kiinnostuneina ja ilman mitään negatiivisesti latautunutta ennakkoasetelmaa. Ei varmaan itsesikään tekisi mieli lähteä kertomaan koneella tekemistäsi asioista jos jatkuvasti törmäisit vähättelyyn ja pilkkaamiseen tai mielivaltaisiin sääntöihin, joissa kerrotaan muunmuassa miten pitkään saat keskustella vaikkapa ystäviesi kanssa. Sosiaalinen verkostoituminen on pitkälti jo siirtynyt nettiin. Siinä missä 30 vuotta sitten oli tosi ankeaa olla asuinpaikan erilainen nuori on netti pienentänyt maailmaa ja samanhenkiset ihmiset ovat sinusta vain parin klikkauksen päässä.

Maailma muuttuu ja pahin karhunpalvelus jota vanhempi lapselleen voi tarjota on kieltäytyä hyväksymästä sitä muutosta. Varmasti ongelmakäyttäytymistä pelaamisen ympärillä löytyy, mutta silloin vika on jossain muualla kuin peleissä, ruutuajassa tai lapsen tekemissä valinnoissa. Ei sitä toimintaa muuteta pakottamalla lapsi seisomaan pihalle. Muutos saadaan aikaan vain kun teoille tarjotaan järkevä merkitys ja toimitaan myös lapsen tukena hahmottamaan miten sen pelaamisen, netissänotkumisen ja muun pystyy järkevästi linkittämään osaksi arkipäiväistä elämää. Pelko on aina huono motiivi toiminnalle. Jos tietokoneet ja pelaaminen pelottaa niin järkevämpää olisi itse ensin tutustua ilmiöön. Ja vasta sen jälkeen miettiä miten ne linjavedot omassa perheessä tehdään