Pro Krääsälelut

 

Puutalobabyn tontilla Krista julisti käyntiin kaameimman krääsälelun metsästyskauden. Varmaan jokaisella vanhemmilla on mielikuva jostain itselle käsittämättömästä ja täysin tarpeettomaksi mieltämästä lelusta, joka luonnollisesti on lapselle suunnilleen tärkeämpi kuin lapsen omat isovanhemmat. Joku hampurilaisaterian kylkiäinen, ylläripussin löytä tai kokonainen lelusarja omituisuuksia. Se mikä itseä kuitenkin jäi harmittamaan noita kommentteja lukiessa sekä myös ihan vain vaikka leluhyllyillä käytyjä keskusteluja kuunnellessa on se miten vanhemmat leluihin suhtautuvat ja miten he mielipiteensä niistä tuovat julki. Turhan usein kuulee, että lapsen himoitsema lelu on vanhemmasta typerä ja turha ja että mitä tuollakin muka tekee. Viimeeksi kuitenkin kun tarkistin niin ne leikkimisen asiantuntijat ovat lapsia, joten on vähän paksua perustella lapselle tavaran hankkimattomuutta sillä, että minä aikuisena muka tietäisin paremmin että miten tai mitä hän leikkii.

Kun miettii lapsen maailmaa niin sehän täynnä hetkiä, jolloin hänen pitää sopeutua siihen, että asiat tehdään jonkun muun mielen mukaan. Päiväkotiin pitää lähteä tietyllä kellonlyömällä jotta vanhempi ehtii töihin, ulos on pakko pistää talvihaalari vaikka uimahousut olisivat kivemmat, koska nyt onkin talvi, ruokana ei voi syödä vain lempiruokia ja jos vaikka jotakin muuta. Jos vanhemmat vielä leluhyllylläkin sanelevat sen millä leikitään ja miten leikitään niin mitä valintoja lapselle jää sitten itse tehtäväksi?

En ehkä itse olisi leluhyllystä osannut napata noita kuvan otuksia, mutta lapsi niitä pyysi ja ne myös hänelle ostettiin. Tokikaan joka kerta leluhyllyltä ei lelua kopata matkaan, mutta silloinkin perusteluna käytetään sitä, että joka kerta ei voi saada uutta lelua koska sinulla on jo kotona kivoja leluja joilla leikkiä, mutta sitten kun seuraavan kerran ollaan leluja ostamassa niin voidaan tuotakin miettiä.

Nuo kuvan krääsälelut, joista uskoakseni mursu ja ukkeli ovat Zomlingseja ja purnukka TrashPack, ovat nimittäin meillä hyvinkin aktiivisessa leikissä ja silloinhan ne täyttävät tehtävänsä. Varmasti lapsi saisi leikit pystyyn käpylehmilläkin, mutta jos nuo miellyttävät enemmän lapsen esteettistä silmää ja ruokkivat mielikuvistusta niin mikä minä olen väittämään vastaan. Kyllähän se nelivuotias on juuri tässä se asiantuntija. Ja koska haluan myös kunnioittaa lapsen omaa makua ja mielipidettä tällaisessa asiassa, jossa sillä ei ole niin suurta merkitystä. En lapsen toiveesta tapetoisi huonetta supersankarikuosilla, mutta en näe mitään syytä kieltää häneltä sellaisen kuvalla varustetun paidan hankkimista pihaleikkeihin. Lapsi on kuitenkin oma yksilönsä eikä minun erinomaisen makuni jatke.

Varmaan osin omien kokemuksieni vuoksi olen itse aika tarkka siitä, että vaikka itse en ymmärtäisi jonkun makua en kuitenkaan kerro sitä päin naamaa tai en ainakaan kerro sitä taivastellen. Ei kaikkien tarvitse elää elämäänsä minun laillani, mutta pitäisi suotavana ettei kukaan myöskään tulisi meille kertomaan että kirjakaapillinen sarjakuvia on lapsellista tai että äidiltäni ennakkoperinät 60-luvun Arabian kupit ovat räikeän rumat. Minulla sentään on aikuisena kyky käsitellä asiaa ja pistää muiden mielipiteet yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta lapsella ei näitä kykyjä vielä ole. Erityisen kamalaa minusta on se jos mielipide tulee vielä omalta vanhemmalta. Ei kovin hyvät lähtökohdat terveeseen luottamukseen perustuvalle vuorovaikutussuhteelle. Toisaalta ainakin sitten aikanaan on helppo kapinoida teini-iässä kun vanhemmat tarjoavat riittävästi materiaalia jo elon alkumetreillä.

Krääsäleluja enemmän minä vihaan leluja joilla ei voi leluja. Eli leluja jotka eivät kestä tai joiden käyttämiseen tarvitaan kolme korkeakoulututkinnon suorittanutta, kuten jouluaattona kävi pojan Transformersin käyttöönoton kanssa. Vihaan lelujen kertakäyttöisyyttä. Siinä missä lapsi sujuvasti leikkii minun ja miehen vanhoilla leluilla ei pojan leluista monikaan taida päästä kiertoon tuleville leikkijöille. Kuitenkin monet niin sanotuista krääsäleluista ovat osoittuneet aika kestäviksi. Esimerkiksi suuri osa hampurilaisateriakylkiäisistä kestää leikeissä vuodesta toiseen ja esimerkiksi nestetäytteisistä Smash'emseistä ainoa meillä hajonnut yksilö sattui jäämään autoon ja jäätymään. Tuntuu, että leluissa kestävin osasto löytyy parin euron ylläripusseista verrattuna viidenkympin tuotteisiin.

Ja tärkeintä ehkä tässä on se, että lapselle nuo eivät ole turhaa ja tarpeetonta krääsää. Ne ovat tärkeitä leluja joista jokainen muistetaan ja laatikkoon laittaessa pidetään huoli, että koko jengi on kasassa. Päiväkodin lelupäivässäkään nuo eivät ole onnistuneet katoamaan. Ja parasta niissä kuulemma on se, että niiden kanssa voi leikkiä niin monia leikkejä. Oman havaintoni mukaan esimerkiksi nuo ovat toimineet Oktonauttileikin merisaasteina, Olipa kerran elämä -leikin bakteereina ja viruksina sekä jonkun käsittämättömän avaruusleikin avaruusolentoina (joita hallitsi Kaikkien nukkumattien herra eli pojan vauva-aikainen nallesoittorasia). Pikkuotustensa parissa lapsi saattaa hyvinkin viettää parikin tuntia putkeen viritellessään niille leikkejä ja sepittäessään tarinoita.

Toki se ongelma krääsäleluissa ja varsinkin näissä noiden Trash Packien kaltaisissa leluissa on se premissi, että leluista tuupataan koko ajan uutta sarjaa markkinoille ja niitä pitäisi ostaa koko ajan lisää. Tosin tuokin on lähinnä vain ikävää meille vanhemmille, jotka joutuvat käymään keskustelun siitä ettei aina voi ostaa uutta. Yksittäisestä lelusta se ei silti tee yhtään huonompaa leikittävyydeltään. Mutta muuten annetaan lasten leikkiä leluilla, jos ne heistä ovat mielekkäitä ja jos jostain syystä tietyt lelut halutaan kieltää niin perustellaan se sitten jollain muulla kuin sillä, että ne ovat meistä typeriä. Meillähän esimerkiksi näitä keskusteluja käydään säännöllisesti aidon näköisten aselelujen kohdalla. Ja pakko sanoa, että niitä perusteluja on saanut aika kauan sorvata jotta ne edes jollain tasolla kuulostavat uskottavilta omaan korvaan.