Lapsen jäätyä loiventamaan mummi-ikäväänsä Turkuun muutamaksi yöksi tarjoutui meille miehen kanssa mahdollisuus katsoa elokuvissa pitkästä aikaa jotain sellaista, joka ei ole dubattu suomeksi. Teattereissa pyörisi parhaillaan useampikin hyvä elokuva, mutta Finnkinon näytöaikataulut tekivät valinnasta helppoa, koska työt estivät aikaset näytökset ja huomiset työmatkalle lähdöt pitivät huolta, että illakin pitää aikaisin päästä tutimaan. Katsottavaksi valittu The Imitation Game oli kuitenkin loistava valinta kahdelle insinöörille.
Parhaat elokuvat herättävät halun etsiä lisää tietoa ja The Imitation Game oli juuri sellainen elokuva, jonka jälkeen kotimatka junassa meni googlatessa kahden kännykän voimin lisää faktoja keskusteluun. Tarinaa oli kyllä taivutettu draaman kaaren vuoksi, mutta kerronta toimi uskomattoman hyvin. Vähäeleinen tarinankerronta useammassa eri aikatasossa avasi hyvin sekä Turingin persoonaa että koko isoa kuvaa. Tosin tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että saatan katsella tarinaa aika vahvojen fanityttölasien läpi. Minun maailmassani kuin ei montaa siistimpää asiaa ole kuin huippuälykkäät luonnontieteissä lahjakkaat ihmiset.
Jotenkin tällaiselle keskinkertaisella ällillä varustetulle tuntuu niin käsittämättömältä miten helppoa uusien rakenteiden hahmottaminen on joillekin. Vaikka todellisuudessahan tutkimus vaatii valtavasti pitkää pintaa ja kykyä hakata päätään seinään. On kuitenkin uskomatonta miten joku pystyy kuvittelemaan asioita, joita ei edes ole olemassa ja etsimään ratkaisut joilla tavoitteeseen päästään. Ei voi kuin ihailla ja sillä välin nauttia nerojen kätten jäljistä sekä olla iloinen että yhä useammin populaarikulttuurissakin sankariksi nostetaan joku joka käyttää kynää miekan asemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!