Kaikki on varmaankin kuulleet sanonnan suutarin lapsen kengistä ja tähän asti minä olen ollut melkoinen kengätön suutarin lapsi. Valmistuin 2007 insinööriksi, mutta en valmistumisen jälkeen ole tehnyt päivääkään koulutustani vastaavaa työtä. Päädyin töihin järjestöön ja vuosien saatossa olen tehnyt kaikkea markkinoinnista kouluttamiseen ja someviestintään päätyen lopulta hyvinkin spesifille osaamisalueelle asiantuntijatehtäviin. Työni yksi tärkeimpiä viestejä on se, että omasta osaamisesta pitää pitää huolta, mutta rehellisesti sanottuna minä en itse ole pitänyt.
Selityksiä on helppo keksiä. Työn, perheen ja lisäopintojen yhteensovittaminen onnistuu monilta, mutta minä olen kai sitten vähän laiska, koska en vain kykene siihen, että illalla lapsen mentyä nukkumaan tarttuisin tenttikirjoihin. Vauvavuoden huonojen öiden jälkeen kun yritin työn ohessa vähän opiskellakin tulin tulokseen, että ilmeisesti aivoni karkasivat korvastani, koska harvoin olen itseäni niin tyhmäksi tuntenut mitä lukiessani kasvatussosiologian tenttikirjaa. Oli turvallista jättää tuon jälkeen edes yrittämättä, jotta sai edes säilyttää illuusion siitä, että osaa edelleen oppia.
Nyt kuitenkin kun univelat on kuitattu ja elämä monella tapaa vakiintunut tuntui hyvältä ottaa uusi askel osaamisessa. Hankkia lisäkoulutusta tukemaan niitä työtehtäviä, joissa nykyään päiväni kulutan. Yhden alemman korkeakoulututkinnon rinnalle en tarvitse toista korkeakoulututkintoa vaan lähden laajentamaan osaamistani muuta kautta. Huomenna edessä olisi paluu koulun penkille. Tällä havaa tosin vain loppuviikoksi. 1,5 vuoden päästä toivottavasti kasassa on opintokokonaisuus, jonka myötä toivottavasti saan asiantuntijuuttani syvennettyä ja myös avattua tulevaisuudessa kokonaan uusiakin ovia. Kevät on kasvun aikaa luonnossa ja tosiaan toivon, että itsekin pääsen nyt tähän samaan sykliin mukaan.
Ja tämän jälkeen lupaan itselleni jo nyt, että seuraavalla kerralla en anna mennä kahdeksaa vuotta siten, etten haasta itseäni löytämään tapoja kehittyä asiantuntijana. Tosin joku ehkä uskaltaisi sanoa, että se univelkainen vauvavuosikin opetti jotain ja ehkä olisi myös syytä olla itselle armollinen vaikka välillä tuntuukin, että on superihmisten ympäröimä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!