perjantai 29. toukokuuta 2015

Onko älykkyys oikeaa lahjakkuutta?

Lajin säilymiseen liittyy vahvasti tarve kehittymisestä ja niinpä ajattelin tällä kertaa jättää koulujen kevätjuhlien Suvivirret rauhaan ja siirtyä pohtimaan toista tähän vuodenaikaan liittyvää kysymystä. Nimittäin todistuksia ja ihmisten reaktioita niihin.

Jos lapsi pärjää koulun juoksukilpailuissa ja saa mitallin onnitellaan häntä yleensä vilpittömästi paitsi omien niin myös kavereiden ja näiden vanhempien osalta. Kuitenkin jos lapsi pärjää koulussa hyvin ja Saa stipendin koulumenestyksestään ei onnitteluja tipu. Siinä missä on luontevaa hehkuttaa sosiaalisessa mediassa jälkeläisen pärjäämistä musiikkiopiston kokeessa on vähintäänkin mautonta tuuletta lapsen ysin keskiarvoa päivityksessään. Kysymys kuuluukin miksi on sosiaalisesti hyväksyttävää pärjätä urheilussa tai taide- ja taitolajeissa, mutta hyvää koulumenestystä täytyy pitää vakan alla?

Samaa teemaa sivuaa julkisuudessakin palstatilaa saanut päätös siitä, että varusmiespalveluksessa urheilijoille ei anneta enää erivapauksia. Uutista ei otettu hyvin vastaan ja vastustajaleirissä kaikki argumentit kiistivät, että armeijasta olisi mitään haitaa vaikkapa tieteellisen uran suorittamiselle. Urheilu koetaan arvokkaammaksi asiaksi vaikka loppujen lopuksi sillä, että joku osaa luistella kovaa kumilätkän perässä on vain viihteellistä arvoa. Keskittyminen tutkimustyöhön sen sijaan voisi auttaa löytämään innovaation, joka toisi työpaikkoja, lisäisi hyvinvointia tai auttaisi meitä ymmärtämään jotain uutta meitä ympäröivästä maailmasta.

Älykkyydestä puhuttaessa tuntuu pintaa nousevan helpommin tunne huonoudesta, joka on tavallaan käsittämätöntä, koska harvapa vaikkapa omia juoksuaikojansakaan vertailee vaikkapa kansallisiin huippuaikoihin. Jotenkin ei kuitenkaan hahmoteta sitä, että samalla tavalla missä sillä huippujuoksijalla on harjoittelun ja oikean fysiikan kautta mahdollisuus menestyä niin yhtä lailla vaikkapa matemaattisesti lahjakkaalla ihmisellä on vain jostain syystä edellytykset hahmottaa asioita eri tavalla kuin isolla osalla muita ihmisiä. Jotenkin koetaan, että sosiaalisesti täysin hyväksyttävää kysyä hyvin koulussa pärjänneeltä, että onko tämä ollut hikipinko vaikka kukaan ei kysy samaa kysymykstä urheilijalta. Ja siinä missä urheilullisen lapsen kohdalla voidaan vain todeta, että hän on todella lahjakas ja pärjää hyvin olisi vähintäänkin outoa selittää jälkeläisen hyvää koulumenestystä sillä, että se nyt sattuu olemaan fiksu. Tyhmäksi sen sijaan olisi välillä jopa melkein suotavaa lastaan kehua.

Tarvitseeko sitä älykästä lasta sitten kehua? Tai antaa tunnustusta lahjakkuudesta? Kun eikö se lapsi muka itsekin tiedä olevansa fiksu? Toki lapsi varmasti tietää, mutta varmasti myös jokainen tietää miten hyvältä se tuntuu kun joku kehuu. Ja itse jotenkin ajattelen, että on se lapsi sitten tosi lahjakas tai ei niin jos parhaansa yrittää niin siitä sietää saada tunnustusta. Me vanhemmat voitaisiin päästä eteenpäin Vauva-lehden keskustelupalstan keskustelutyylistä, jossa oma lapsi on vähintään parempi kuin muiden ja jos ei ole niin ei sitä ainakaan ääneen sanota. Jos se lapsen kaveri, serkku, naapuri sattuu olemaan fiksumpaa sorttia niin ei siitä kannata hermostua vaan kehaista vaikka sitä lasta hyvästä koulusuorituksesta. Ei se kehu ole keneltäkään pois, aivan kuten ei ole se toisen lapsen koulumenestyskään. Jokaisella meillä on omat vahvuutemme ja niitä tukemalla ja ne tunnustamalla päästään paljon pidemmällä kuin toista dissaamalla. Otetaan mallia vaikkapa lapsista. Ne ovat jotenkin ihanan luonnollisia tässäkin lajissa. Siinä missä kaveri porukassa yleensä on se joku muita nopeampi, joka juoksee ekana maaliin, on porukassa yleensä myös se joku muita fiksumpi jolta voi kysyä asioita. Ei siitä tarvitse numeroa tehdä ja loppujen lopuksi erilaisuudesta syntyy paljon mielenkiintoisempi kokonaisuus kuin toistensa klooneista.

1 kommentti:

  1. Tämä on ihan mun lempiaiheita. Myös lahjakasta, fiksua ja esimerkiksi opinnoissaan pärjäävää lasta/nuorta pitää kehua. Aivan samoin kuin keskinkertainen oppilas, myös se lahjakkaampi tarvitsee vähättelyn (no ei se nyt niin kummallisen hyvin osaa, ihan tavallinen se on) tai ignoorauksen sijaan tukea ja tunteen siitä, että hänen ponnistelujaan arvostetaan yhtä paljon kuin sen urheilijaserkun. Valitettavasti vaan koulussa kutosella suoriutuvaa, mutta kovaa juoksevaa urheilijaserkkua sukujuhlissa paljon useammin taputellaan olalle siinä missä koulussa loistavaa naureskellaan muka leikkimielisesti pinkoksi. Ihan kuin se koulumenestys tulisi yhtään sen helpommin kuin urheilumenestys. Minua on aina kehuttu paljon ja olen kasvanut siinä kulttuurissa. Se ei tarkoita, että luulisin olevani yli-ihminen, mutta hyvän itsetunnon se on tuonut monessa asiassa. Meillä on kaksi fiksua ja lahjakasta lasta, joita kehun kovasti. Jos kirjoitan sen fbookiin, saan vastaukseksi kuinka sen ja senkin lapset ovat tosi hyviä. Niin varmasti ovat, sillä yhden kehu ei ole toiselta pois, vaikka vauva-palstaa lukemalla niin tosiaan voisi kuvitella.

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!