Salaisuuden pitäminen ei ole kovin helppoa. Poika malttoi eilen jopa neljä minuuttia pitää salaisuuden ja sitten sen oli pakko saada kertoa, että minä saan äitienpäivälahjaksi punaisen kukan. Kuulemma siksi, että hän ajatteli minun pitävän punaisesta koska hänkin tykkää.
Tänään osansa äitienpäivämuistamisista sai anoppi. Sillä välin kun minä vietin töissä aikaa kokouksessa, päättivät mies ja poika askarrella.
Poika oli valinnut tekniikaksi tuollaisen maalin valuttelun. Nyt sitten toivotaan että työ ehtii kuivua ennen postitusta. Ja toivotaan ettei nelijalkainen assistentti tuunaa työtä enempää. Kiukkuisena vähäisestä huomiosta nimittäin kissa iski etukäpälänsä tuohon isoimpaan pinkkiin maaliläikkään. Siinä kohtaa kun minä saavuin kotiin mies ja poika olivat saanet maalitahraisen kissan kylvetettyä ja olohuoneen maton pelastettua ja asunnossa vallitsi kylmä sota. Taidan vahingosta viisastuneena huomenna oman äitini korttiin keksiä jotain vähemmän tahraavaa tekniikkaa.
Maalitahrainen kissa ja asunto ja närkästynyt lapsi tekivät kuitenkin hyvää. Ne palauttivat naurun. Muuten ei tänään ole hirveästi nimittäin tehnyt mieli nauraa. Eilinen välikohtaus on jäänyt alitajuntaan painamaan. Rehellisesti sanottuna tuntuu kuin minua olisi lyöty. Hyökkäys pääsi yllättämään minut tyystin ja se päälle valutettu viha oli pelottavaa. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään herkkänä ihmisenä, mutta välikohtaus selvästi meni minulla ihon alle. Koen, että minun lastani uhattiin, koen, että minun persoonaani halveerattiin ja noin yleisesti koen, että koko kohtaus oli täysin kaikkien soveliaisuuden rajojen ulkopuolella.
Onni onnettomuudessa huomisesta eteenpäin pyöritän yksin arkea miehen lähtiessä työmatkalle. Luotan, että kiire karkoittaa ahdistuneet ajatukset ja kun sängyssäkin on paremmin tilaa saan napata pojan jo heti alkuillasta kainalooni nukkumaan. Koska jos jotain nyt haluan, niin ainakin pitää lapsen itseni lähellä. Piilossa pahalta maailmalta.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!