perjantai 2. toukokuuta 2014

Rohkeasti epämukavuusaluella

Jos minulta kysyttäisiin mikä on minulle vanhemmuudessa haastavinta olisi vastaus aika ilmiselvä. Miten saisin vahvistettua lapsen itseluottamusta ja saada lapsi uskomaan, että on hyväksyttävää joskus myös epäonnistua. Ja että itseasiassa ilman epäonnistumisia ei ikinä tule tulosta.

Meillä nimittäin asuu yksi äärettömän sinnikkäästi mukavuusalueellaan pysyttelevä jälkeläinen, joka pelkää valtavasti epäonnistumista. Lapsi jättää ennemmin kivatkin jutut tekemättä jos ei voi olla aivan varma siitä, että osaa toimia oikealla tavalla. Varsinkin vielä lapsi on pieni olisi äärettömän helppo lähteä lapsen mukaan. Pääsisihän siinä itsekin helpommalla jos kaikki pysyisimme siellä mukavuusalueella. Koska kuitenkin tunnistan tuon alisuoriutuja piirteen myös itsestäni päätin tarttua härkää sarvista. Kyllä se yksi alisuoriutuja saa luvan riittää meidän taloudessa. Alisuoriutuminen ei nimittäin ole kovin kiva fiilis ja voin suoraan myöntää, että aika monta asiaa olisi elämässä mennyt helpommin jos en olisi epäonnistumisen pelossani nynnyillyt valintojen hetkellä.

Toisaalta koska tuo alisuoriutuminen tuntuu olevan lapsessa aika myötäsyntyistä pitää sitä myös tietyllä määrin ymmärtää. Lapsi tarvitsee valtavasti tukea ja rohkaisua sekä ajatustasolla työstämistä. Puoli vuotta lapsi työsti ajatusta yhdestä isosta asiasta ja vappuaattona lempeästi painostamalla kannustamalla se vihdoin siirtyi sanoista tekoihin.

Bestiksen synttärikorttiin ilmestyi ensimmäinen sana. Sanelusta ja mallista jäljennettynä, mutta kyllä tuota silti kauan työstettiinkin. Tosin sitten nosti päätään se toinen ei niin hyvä luonteenpiirre. Perfektionismi. Ei kuulemma tullut riittävän kaunista. Ja kun eihän vajaa neljävuotiaalla mikään kiire näiden asioiden kanssa ole, mutta täydellisyydentavoittelijan sielun päälle otti se kun yksi viskareista oli lällättänyt siitä ettei kolmevuotias osannut kirjoittaa omaa nimeään eikä lukea. Sisulla se kirjaimet opetteli Lola Pandan avustamana ja tutustui kirjaimien muotoon, mutta kynään tarttuminen oli aikamoisen henkisen ponnistuksen takana. Mutta kyllä se lopulta olikin polleana. Kunhan me vanhemmat taas oltiin vakuuteltu, että se käsiala kyllä kaunistuu vuosien saatossa (tosin jos se raukka isäänsä tulee niin ei kyllä paljoa).

 

2 kommenttia:

  1. Kuvaillut just meidän pojan..
    Välillä tosi turhauttavaa tökkiä toista eteenpäin vaikka ymmärtääkin. Ite oon aika samanlainen.
    Ehkäpä just siks ärsyttää kun näkee lapsessa itsensä vähemmän parhaat puolet..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se omien huonojen puolien näkeminen on todella ärsyttävää ja se myös aiheuttaa tämän nuoralla tasapainottelun kun aina pitää punnita toimiiko nyt lapsen parhaaksi vai yrittääkö tässä nyt toteuttaa omaa agendaansa.

      Poista

Jätä ihmeessä viestiä!