Vuosi sitten lapsi hoksasi polkemisen, mutta kieltäytyi kokonaan meidän vanhempien yrityksistä poistaa apupyörät vaikka samaan aikaan lasketteli potkupyörällä jalat suunnilleen niskan taakse nostettuna. Lopulta me annettiin asian olla ja päätettiin, että nyt tämän vuoden keväällä apupyörät lähtevät ja niin ne lähtivätkin. Kahden kuukauden kesäloma poissa kotoa vain aiheutti sen, että polkeminen ei lähtenyt kunnolla luistamaan, koska lapsi oli jotenkin päättänyt, että hän ei osaa eikä uskalla vaikka meistä vanhemmista polkeminen oli ihan hyvin sujuvaa.
Tänään sitten joku vain napsahti päässä paikoilleen.
Tunnin verran tuo tyyppi polki ympyrää läheisen koulun pihalla, soitti kelloa ja hihkui riemusta.
Tuo serkulta meille tullut pyörävanhus, jonka serkku oli perinyt aikanaan serkulta on pojalle aivan liian pieni, mutta toisin kuin pyörävalmistajat me olemme sitä mieltä, että niin kauan kun liikkeellelähtö on vielä huteraa ja jarrutukseenkin käytetään kengänkärkiä asfaltissa on parempi, että pyöräiljä saa kunnolla jalan maahan. Varastossa odottaa jo 16 tuumainen menopeli, jossa itseasiassa ei ole lainkaan jalkajarruja. Päädyimme tilaamaan pojalle käsijarrullisen sinkulan, koska jalkajarrut ovat lopulta aika tehoton tapa jarruttaa pyörällä ja lapsi on jo potkupyörän kanssa opetellut käsijarrun käyttöä.
Saapa nähdä koska tuon hurjapään kanssa uskalletaan lähteä liikenteeseen polkupyörän kanssa. Onneksi meidän kodiltamme pääsee suhteellisen helposti mukavan tasaisen ulkoilupolun varteen, joten enköhän minä vielä tälle syksylle saa pojasta itselleni pätevän juoksulenkkikirittäjän.
Tosi hienoa! Voin kuvitella, kuinka onnelinen pieni mies on ollut :)
VastaaPoista