tiistai 21. lokakuuta 2014

Juttua Joulupukista

Joulu selvästi alkaa puskea päälle muutenkin kuin joulukortteina. Tällä viikolla tapetille nousi kysymys punanuttuisesta partaniekasta ja tämän stalkkeriduunareista. Lapsen ollessa vauva teimme miehen kanssa tietoisen ratkaisun siinä, että meidän lapsellemme ei joulupukista puhuta, koska se ei ainakaan uskonasiana istu meidän arvomaailmaamme. En sitten tiedä oliko asiasta puhuttu päiväkodissa aikuisten toimesta vai saiko lapsi mallia isommista lapsista, mutta vuosi sitten meille kotiutui lapsi, joka oli yhtäkkiä hurahtanut täysin joulupukkikulttiin.


Tänä vuonna päätettiin sitten, että kokeillaan kepillä jäätä pukkikysymyksen kanssa hyvissä ajoin, koska poika on jo ensimmäisiä joululahjatoiveita alkanut esittää. Varovaisiin tiedusteluihin siitä, että kukas ne joululahjat oikein sitten kaupasta ostavat tuli ainakin nyt vastaukseksi äiti ja isä, mutta saapa nähdä käykö tässä näin, että usko pukkiin vahvistuu sitä mukaa mitä lähemmäs joulu tulee.

Hioimme miehen kanssa kuitenkin lähestymiskulmaa pukkikysymykseen. Jonkun sortin kompromissiratkaisua, jonka avulla saataisiin vahvistettua sitä, että joulu ja anteliaisuus eivät olisi ulkoistettu pelkästään punanutulle Korvatunturilla. Tuotua vahvemmin esiin sitä, että Joulupukki tonttuineen on satua, jota on kiva leikkiä, koska samalla voi tuoda hyvää mieltä omille rakkaille antamalle heille ajatuksella lahjoja. Ja, että joulun henkeen kuuluu myös auttaminen.

Kuitenkin perinteisimmässä kaupallisessa muodossaan eli rajattomana joululahja-automaattina Pukki ei ole meille tervetullut, koska totuuden ollessa mikä on Pukki olisi valtavan epätasa-arvoinen enkä näe mitään iloa uskosta kaveriin joka tuo yhdelle lapselle kaksi lelua ja samassa paikassa juhliville serkuille koko BR-lelujen katalogin. Varsinkin jos tarinaan yhdistetään elementti siitä, että hyveellinen lapsi saa enemmän paketteja kuin tuhma jälkeläinen.

Oman perheen kesken Joulupukkikysymys on helppo pitää linjassa. Ainoalle lapselle, joka juhlii joulua vanhempiensa ohella lähinnä teini-ikäisten serkkujensa kanssa, ei kukaan tule kertomaan muita totuuksia.  Päiväkoti tekee tilanteesta sitten jo monin puolin vaikeampaa. Varsinkin kun emme nyt kuitenkaan niin vakaumuksellisia antipukkeilijoita ole, että haluaisimme nuijia lapseen niin tiukasta pukitonta maailmankuvaa ja johtaa tilanteen siihen, että osat kääntyvätkin vuodentakaisesta ympäri ja meidän lapsemme kertoo muille ettei pukkia ole olemassa.

1 kommentti:

  1. Voi ihana, että on muitakin joulupukki-inhoajia kuin me! :) Meille (tai mulle, Mies on joutunut taipumaan tässä asiassa) on ollut aina itsestään selvä, että lapsille ei uskotella joulupukin olevan totta. Monestakin syystä. Ensinnäkin juuri siksi, että joulupukki on tosi epätasa-arvoinen tuodessaan jollekin (oletettavasti tuhmalle) köyhälle/tiedostavien vanhempien/tms lapselle yhden lahjan ja toiselle (nähtävästi superkiltille) rikkaalle/suuren suvun omistavalle/tms lapselle lahjoja hirveän läjän. Toisekseen mä en ylipäätään kannata lapselle valehtelua, ja valehtelua se on, että joulupukki olisi totta. Kolmanneksi mulle on tärkeää, että lapsi tietää, ketä lahjoistaan kiittää ja että myös saa kokea antamisen ilon (joka on jo pienelle lapselle iso ilo!). Ja neljänneksi mulle on tärkeää, että meidän joulun päähenkilö on Jeesus.

    Ollaan ratkaistu joulupukkipulma niin, että ollaan lapsille kerrottu, että joulupukki on aikuisten ja lasten yhteinen leikki. Kyllähän ne siihen silti puolittain uskoo, niin kun nyt johonkin muumeihin ja muihin, vaikka tietää satuolennoksi. Joulupukki voi meillä tulla käymään, jos lapset haluaa. Se voi tuoda lahjoja, ja sitten yhdessä katsotaan keneltä joulupukki on ne lahjat meille tuonut. Mulle on moni tuttu väittänyt, että me "pilataan lapsen jouluilo" tms toimimalla näin, mutta aika köyhä joulu on, jos jouluilo on jostain joulupukista kiinni. Mun lapsuudenkodissa on toimittu samoin, ja mä olen tän toimintatavan hyväksi kokenut.

    VastaaPoista

Jätä ihmeessä viestiä!