Tikulla paakelsia

En oikeastaan ole kovin hyvä puhumaan puhelimessa. Ainoa kenen kanssa säännöllisesti soittelen on veljeni ja perjantaina iltasatujuttuja sivutessamme tuli mieleen, että pitäisi katsoa löytyisikö lapsuudenkodistamme vielä joku niistä vanhoista c-kaseteista, joille isäni luki minulle tarinoita. Kumpikaan meistä ei nimittäin enää muista miltä isä kuulosti. Ja itseasiassa myös isän kasvot tulevat mieleen oikeastaan enää vain valokuvattujen tilanteiden kanssa. Kuollut ihminen tulee mieleen kuitenkin välillä oudoistakin asioista. Kirjastossa viereeni osuneella miehellä oli isän partavettä ja tuoksumuisti toimi heti, veli oli nähnyt kaupungilla miehen jonka kävelytyyli oli kuin isällä ja äitini huomasi vasta isän kuoltua että jos huolettomasti potkaisen kengät jalastani jäävät ne lattialle juuri samaan asentoon kuin isälläkin.

Näitä pieniä irrallisia muistoja tulee mieleen myös muista kuolleista läheisistä. Olin yhdentoista kun isoäitini kuoli ja edelleen joka kerta kun leivon mamma tulee minun mieleeni.

Paakelsia cocktailtikulla tökkiessani muistan nimittäin aina miten mammalla oli todella hieno kuorittu varpu, jolla testattiin kuivakakkujen kypsyyttä. Samaisen mamman oppien mukaan myös koputtelen leipien pohjia kypsyyden tsekkaamiseksi. En tosiaankaan enää aktiivisesti muista miltä mamma näytti tai kuulosti, mutta leivonnaisten tikulla tökkiminen ei taida ihan äkkiä unohtua.

Itseassa kuvassa taustalla näkyvä maatuskanukkekin menee samaan sarjaan. Se jäi keittiön tasolle apukokiksi tulleen pojan toimesta, mutta nuken alkuperäinen tarina liittyy toiseen isoäitiini. Mummoni toi tuon ison maatuskanuken ensimmäiseltä matkaltaan kotiin Karjalaan. Tuolloin oli vielä Neuvostoliitto voimissaan ja edellisen kerran mummo oli vanhan kotinsa nähnyt evakkoon lähtiessään. Jotenkin lohduttavaa, että poikakin tuota kautta saa kappaleen isoisoäidistään. Kuvittelisin, että mummo ja poika olisivat pitäneet kovastikin toisistaan, mutta käy se tutustuminen näinkin. Ja enköhän minä saa pojallekin siirrettyä tuon tikuilla leivonnaisten tökkimisen eteenpäin. Sehän se kai on paras tapa muistella kuolleita. Siirtää eteenpäin kaikkia niitä hyviä asioita, muistoja ja tarinoita, joita itse on heiltä saanut.