Hesarissa oli valtavan mielenkiintoinen kirjoitus nuoresta naisesta, joka oli perheensä ainoa jäsen, joka selvisi hengissä tsunamista ja siitä miten nainen selvisi asiasta eteenpäin. Naisen tarina toimi esittelynä resilienteistä ihmisistä. Resilientti ihminen pärjää stressin ja paineen alaisena keskivertoa paremmin. Osin asia on selitettävissä geenien kautta, mutta asia on myös opittavissa kun opettelee uusia ajatuksia ja toimintamalleja.
Itse tunnistin kuvauksesta isoäitini. Naisen, joka lähti evakkoon kahdesti ja hautasi miehensä lisäksi molemmat lapsensa. En muista kertaakaan isoäitini puhuneen katkerana. Sen sijaan muistan mummon useampaan otteeseen kertoneen, että vaikka kaikki meni niin muistot jäi. Se miten resilientti itse olen on kuitenkin toinen asia. Resilientti ihminen kykenee näkemään asioista positiiviset asiat ja epätoivoisessakin tilanteesssa lähtee sinnikkäästi kulkemaan kohti ratkaisua.
Itse en ole mitenkään päin tyyni ja rauhallinen. Itseasiassa olen pirun herkästi provosoituva, mutta siinä suhteessa olen tunnistan itsessäni resilienssiä, että silloin kun paska lävähtää tuulettimeen on ensimmäinen reaktioni lähteä etsimään ratkaisua. Tiedän olevani ratkaisukeskeisyydessäni äärimmäisyyteen asti rasittava toisinaan, varsinkin jos keskustelukumppani haluaisi rauhassa vatvoa tilannetta, niin minä olen jo googlannut selville miten ruokavaliolla ratkaistaan vatsavaivat tai miten erotilanteessa lapsi voi jäädä hoitoon vanhan asuinkunnan puolelle.
En kuitenkaan allekirjoita Hesarin kommenteissa näkyviä väitteitä siitä, että resilientit ihmiset olisivat tekopirteitä tai että kirjoituksessa väheksytään masentuneita. Toki resilientti ihminen proaktiivisena toimijana on aika lailla masentuneen ihmisen vastakohta, mutta jotenkin tässä kohtaa haluaisin sanoa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Tai no ylipäätään pitäisi päästä siihen, ettei nähdä, että tietyt piirteet ole automaattisesti positiivisia ja toiset negatiivisia. Ja että masennus nyt kuitenkin on sairaus, johon pitäisi saada hoitoa.
Resilienssissä parasta on kuitenkin se, että tämä on asia jota voi oppia. Syksyllä kävin muutovalmennuksessa töideni kautta ja sieltä mukaan tarttui kiitollisuuspäiväkirja. Itse tosin en kiitoksiani kirjoittele, mutta illalla viimeiseksi kiitän kaikesta siitä mikä päivässä kiitoksen ansaitsee. Kasvattajana haluaisin myös miettiä miten pystyisin olemaan lapselleni se turvallinen aikuinen jonka olemassaolo tukee lapsen kasvua resilientiksi. Koska olen kohtalaisen vakuuttunut siitä, että tässä maailmassa, jossa nyt elämme resilientit perivät maan. Nyt jos koskaan tarvitaan sitä jengiä, jotka osaavat poimia ne kultareunukset talteen ja pyrkiä muuttamaan olemassaolevaa tilannetta paremmaksi.
Mä olen samanlainen, sellainen ongelmat on tehty ratkaistaviksi -tyyppi. Itse asiassa vieläpä niin paljon, että en meinaa millään jaksaa tsempata läheisiä siinä vaiheessa, kun joku heistä vatvoo ties monettako kertaa/vuotta. Huomaan ajattelevani, että mikäli et edes aio yrittää ratkaista asiaa, niin oma vikasi ja vello sitten siinä. Tässä minulla on kehitettävää. Jotkut eivät edes halua aktiivisesti ratkaisua, ainoastaan avautua mieltä painavasta asiasta ja tukea siihen.
VastaaPoista