Versoaako lastenhuoneesta nero?

Tänään pitää kääntää telkkari kakkosella lapsen mentyä nukkumaan ja katsoa Maria Hintikka Live. Aiheena on jo ennakkoon blogeissa näkyvyyttä kerännyt "Näin kasvatat lapsesta neron" ja ääneen pääsee myös Leluteekin Emilia, jonka filosofiakahvilat ovat lapsen top 3 harrastuslistalla muskarin ja arkkitehtikoulun kanssa.

Äkkiseltään voisi siis ajatella, että meillä tosiaankin on miehen kanssa pyrkimys kasvattaa lapsestamme nero tai ainakin muuten vain vähän parempi kansalainen, mutta en minä nyt oikein tiedä. Lapsen harrastukset ovat pitkälti valikoituneet lapsen omien kiinnostuksenkohteiden perusteella. Toki me vanhemmat olemme lähtökohtaisesti yrittäneet tarjota niitä juttuja joista itse ollaan pidetty, mutta aika pienestä näki, että esimerkiksi kuvataide on lapselle luontainen ilmaisukeino ja minä vahvojen käsityöperinteen suvusta ponnistavana tykkään tuhtata lapsen kanssa tuollaisia juttuja.

Musiikki taas harrastuksena minusta menee yleissivistykseen. Työssäni koulutan aikuisia omien vahvuuksien tunnistamisessa ja kiitos perus- ja kansakoulun meillä näyttäisi olevan melkoinen lauma ihmisiä joilla on vankka rajoittava uskomus siitä etteivät he osaa laulaa tai soittaa. Itse en haluaisi lapseni liittyvän näiden ihmisten sankkaan joukkoon. Toki on luontaista musikaalista lahjakkuutta, mutta väittäisin että vähemmän löytyy täyttä luontaista musiikillista kyvyttömyyttä. Nämäkin ovat asioita, joita voi oppia ja rytmitajun kehittämisestä on hyötyä monella muullakin saralla. Lapsi itse tykkää rokkimuskaristaan ja haaveilee koululaisena käyvänsä kitaratunneilla.

Filosofiakahvilaan menimme tutustumaan oikeastaan puhtaasta uteliaisuudesta. Konsepti kuulosti minusta mahtavalta, koska juttu kuulosti siltä ettei siinä ainakaan aliarvoida lasten älykkyyttä. Ja vähän kieli poskessa todettiin, että varmistetaan lapselle ainakin hyvät edellytykset pariutumismarkkinoilla kun harvemmin ne kitaraasoittavat jotain ajatuksia suustaan ulos saavat tyypit tässä maailmassa yksin jäävät. Harrastus kuitenkin kolahti lapseen ja hitaasti lämpiävä jälkeläinen löysi monessa suhteessa oman äänensä.

Harrastuksista kuitenkin tavallaan kaikki ovat sellaisia, että vaikka emme niissä kävisi, niin tavalla tai toisella ne olisivat läsnä arjessa ja niin sen näiden lasten kohdalla pitäisi mennä. Meillä nimittäin tämä neroksi kasvattaminen tyssää siihen, että enimmäkseen me teemme asioita, jotka ovat meistä kivoja. Me luemme, askartelemme ja käymme paikoissa, jotka kiinnostavat koko perhettä.

Me pelataan aika paljon, luetaan päivittäin ja sitten ihan vain jutellaan ja ihmetellään. Mutta yksi asia mitä me emme missään nimessä tee, on opeta lasta lukemaan. Kyllä se lapsi viimeistään koulussa oppii ja jos on herkkyyskausi aikaisemmin niin sitten oppii itsestään ja kyllä lapsessa selvästi tunnistaa herkkyyskausia tämäkin suhteen. Toki me lapsen kanssa käymme läpi kirjainleikkejä ja -pelejä. Ihan vain jo puheterapiassa saatujen harjoitusten vuoksi. Lapsi tykkää myös tutkia vanhaa aapistani ja pelaa mielellään esim. Ekapeliä. En vain jotenkin usko, että lapsen aikainen lukemaan oppiminen olisi tae mistään suuremmasta älykkyydestä. Älykkyys on niin paljon muutakin ja lapsen saadessa toteuttaa itseään se luontainen uteliaisuus innostaa oppimaan. Ja toisaalta itseriittoisesti todettuna niin kyllä minä tiedän, että lapseni ainakin jollain mittareilla mitattuna on älykäs. Se ei ehkä ole sosiaalisesti taitavin tyyppi, mutta tietää jo nyt enemmän meribiologiasta kuin suurin osa tuntemistaan aikuisista ihmisistä.

Myöskin taas työni kautta olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan parasta olisi jos lapsensa voisi kasvattaa ameebaksi. Koska elämässä nyt vaan helpoimmalla pääsee ne jotka osaavat muokautua ja muuttua. Olisihan se komeaa jos lapsi löytäisi ratkaisun nälänhätään, mutta tässä ja nyt kuitekin koen jotenkin tärkemmäksi, että lapsesta tulisi luova ongelmanratkaisija.

Tämä kirjoitus ei valmistunut ennen lähetyksen alkua, koska onnistuin iltapesuajasta käyttämään ison siivun haaveiluun, mutta tässä lähetystä kuunnellessa on voinut todeta että eipä tuo keskustelu omaa ajatteluani ole muuttanut. Minun makuuni Nordinin Maria on vähän turhan hörhö, mutta en oikein pidä Jennyn lapsiaan vähättelevästä asenteesta. Parhaiten minuun kolahti Emilian kommenttipuheenvuoro. Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden oppia ajattelemaan paremmin. Ja itse jotenkin ajattelen sen ajattelun yksi suurimpia esteitä ovat vanhemmat. Olivat he sitten niitä tiikerivanhempia tai väliinpitämättömiä. Molemmilta kun tuppaa helposti jäämään huomioimatta se mistä lapsi on itse aidosti kiinnostunut. Eiköhän sen neron tai vähemmän neron kasvattaminen onnistu helpoiten kun on läsnä ja kuuntelee.