Rooleja ja roolimalleja päiväkodissa

Tänään oli päiväkodin vanhempainilta. Ei mitenkään yllättäen saimme kuulla, että joulun jälkeen on tiedossa taas uusi muutos päiväkotiryhmän aikuisissa. Ja ei mitenkään yllättäen alan olla kohtalaisen varma, että olen päiväkodin johtajan inhokkivanhempi. Kun vaikka miten on totta se, että ihmiset ovat vapaita vaihtamaan työpaikkaa, niin pitäisin itse vähän huonona, jos näiden ihmisten esimies olisin, että ihmiset eivät halua minun alaisuuteeni sitoutua. Saattaisin jopa ehkä katsoa peiliin. Tai sitten jos voisin olla varma että vika ei ainakaan ole lähiesimiehessä, niin puhua lasten vanhemmille, että nämä ottaisivat yhteyttä kuntaan, jotta voitaisiin vaatia muutosta yleiseen tilanteeseen.

Itse olen ollut tyytyväinen pojan ryhmän toimintaan ja vanhempainillassa kumpikin ryhmän aikuisista myös vaikutti tyytyväiseltä. Heillä on kuulemma käynyt tuuri kun ovat saaneet ryhmällisen kivoja ja fiksuja lapsia. Onneksi nyt tuleva muutos on pieni. Toinen aikuinen lähtee seinän taakse ja tilalle tulee aikuinen, joka on jo pidempään tehnyt sijaisuuksia päiväkodissa. Ja kaipa sitä vaan pitää sopeutua ajatukseen, että vain muutos on pysyvää vaikka juhlapuheet toisin sanovatkin.

Se kuitenkin mikä vanhempainillassa oli mahtavaa, oli mahdollisuus päästä keskustelemaan oman ryhmän työntekijöiden ja vanhempien kesken toiminnasta. Vaikka olen kärttyinen päiväkodin johtajalle, tämän esimiehille ja koko kaupungille heidän tavastaan toimia, en voi kuin kehua itse pienryhmän toimintaa ja sitä miten monenkirjavasta porukasta on saatu parissa kuukaudessa hitsattua uskomattoman hyvin toimiva porukka kasaan. Upeaa on myös se miten lapsia on saatu rikkomaan rajojaan ja kokeilemaan monipuolisesti erilaisia rooleja. Meidän hitaasti lämpiävästä tyypistäkin oli saatu kuorittua esiin valokuviin sitä persoonaa, jonka näemme kotona kun vielä puoli vuotta sitten päiväkodin kuvissa näkyi sulkeutuneen näköinen lapsi, jonka tunnisti omakseen lähinnä vaatteista.

Ryhmässä on tietoisesti pyritty rikkomaan ensisijaisia kaveripareja ja se on tehnyt ihmeitä varsinkin näille nelivuotiaiaille, joilla alkoi jo näkyä vähän klikkiytymistä. Nyt tilalle on tullut koko porukan yhteiset kotileikit, majanrakentelut sekä paperista taitellut valosapelit, joilla voi yhtä hyvin leikkiä Star Warsia kuin taikoa ystävyyssydämiä ympärilleen.

Paitsi eri rooleja leikissä niin lapset ovat myös päässeet harjoittelemaan erilaisia sosiaalisia rooleja. Varsinkin tälle meidän ainokaiselle on tehnyt ihmeitä kun hän on päässyt ns ison pojan rooliin ja lapsi onkin omaksunut todella kivan ja huomioivan roolin ryhmän pienimmille. Mikäpä onkaan mukavampaa kuin saada palautetta siitä, että oma lapsi on toiset huomioiva, auttavainen ja reilu. Sellainen, joka nostaa pienemmän kaverin pystyyn tämän kaaduttua metsäretkellä ja sellainen, joka leikkii mielellään kaikkien kanssa.

Sen lisäksi, että lapsi yhtenä ryhmänsä vanhimpia itse toimii roolimallina on lapselle myös päiväkodista löytynyt omia roolimalleja, joista ottaa mallia. Meidän omien vanhempien lisäksi lapsi peilaa omaa käytöstään päiväkodin aikuisiin. Onkin ollut ihana seurata miten aikuisten johdolla tehnyt tutkimusretket lähiympäristöön, kirjastoreissut sekä ihan arkisetkin kohtaamiset päivien aikana ovat antaneet lapselle valtavasti. Eikä myöskään saa vähätellä päiväkodin isompien lasten merkitystä. Isompien lasten perässä painaessaan tuntuu, että lapsi oppii jatkuvasti uusia motorisia taitoja. Viikottain myös kotileikkeihib kulkeutuu erilaisia pelejä ja uusia sääntöleikkejä.

Eli vaikka olen useampaan kertaan täällä blogissakin arvostellut Helsingin varhaiskasvatusta niin vika ei missään nimessä ole heissä, jotka sen päivittäisen päiväkotiarjen tekevät. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä ja onneksi meidän kyläämme on osunut näinkin skarppeja ja hyväsydämisiä yksilöitä tukemaan lapsen kasvua fiksuksi ja reiluksi pieneksi ihmiseksi.

Nenäkannu ja Notebook

Virus tuli, näki ja lopulta voitti vaikka sinnikkäästi yritin käydä töissä niiskuttamassa (anteeksi työkaverit). Nyt sitä on sitten pakko ottaa hieman hitaammin.

Nenäkannu ja Notebook sekä villasukat ja velourpöksyt ovat tämän päivän voittoisat parit.

Nenäkannun kanssa tosin saan aina kipattua suolavedet nieluuni kun en vain tajua miten sitä päätä pitäisi kenottaa. Tästäkin muuten löytyi Youtubesta videoita ja joku on myös tehnyt vuoden bisnesidean keksiessään että voi myydä yksittäispakattuja suolapusseja nenähuuhtelijoille. No, ehkä minä tästä vielä jyvälle pääsen. Ja ehkä pääsen myös joskus vielä sisälle siihen miksi Notebook on maineensa kerännyt. Olihan se ihan symppis, mutta ei se nyt jalkoja pyyhkinyt alta. Onneksi sentään maailman härskeimmän väriset villasukat ja velourpöksyt eivät petä potijaa ja Netflixistäkin sai pyörimään Kultahatun.

Eläinkoe

Olihan sitä nyt pakko heti päästä kokeilemaan kun törmäsin NYT:n verkkosivuilla tietoon ympyränvalloitushaluisista kissoista.

Pitäkää rinkulanne.

Ympyrän asemasta kissa kyllä kernaasti makaa jokaisen lattialle tippuneen muovikassin, kuorihousujen, käsilaukun, kaulahuivin tai jopa villasukan päällä. Tai kuten nyt. Ruman sinisen torkkupeiton päällä kainalossaan lapsen unilelu.

Mutta ympyrät eivät ole hänen juttunsa. Paitsi jos niiden sisälle laitetaan vaikka se muovipussi. Sitten sitä ehkä voisi jopa harkita.

Silmäkarkkia

Taannoisilla Hulluilla päivillä heittäydyin vallan hurjaksi shoppailijaksi. Lapsi sai toppahousut ja äiti kynttilälyhdyn.

Valtavan kaunis esine, joka ilahduttaa olemassaolollaan. Valtavan epäkäytännöllinenhän tuo on, mutta kaipa sitä joskus insinöörikin saa irrotella. Varsinkin kun tuo kuitenkin on siitä näppärä, ettei liekkiin kovin helposti pääse käsiksi sen paremmin lapsi kuin kissakaan.

Kaverinkin lyhty sai pöydälle. Yhtälailla monitahoisen oloinen tyyppi tämä toinenkin, mutta huomattavasti vaatimattomamman oloinen tyyppi.

Kummasti noita hedelmiä tulee nyt syötyä enemmän kun ne ovat kädenulottuvilla kulhossa. Jokavuotiseen tapaan onkin hyvä hakea tasapainoa sille, että onko se päivän kuudes vai seitsemäs satsuma, jonka syöminen koituu suupielien kohtaloksi.

Kurpitsajuhlaa kerrakseen

Parhaimmillaan työn ja muun elämän yhteensovittaminen tarjoaa viikonloppuja kuten tämä. Sillä välin kun minä inspiroiduin ja toivottavasti myös inspiroin kouluttajana perheen miehet viettivät laatuaikaa isovanhempien kanssa. Illalla nautittiin perheen kiireettömästä yhdessäolosta, aamulla syötiin rauhassa aamupala kolmen sukupolven kesken ja pöydästä noustiin vain siirtyäksemme toiseen osoitteeseen, toisen pöydän ääreen juomaan vielä hieman lisää kahvia ja teetä koko laajennetun perheen voimin. Ja reissun vielä kruunasi upea kurpitsajuhla parhaiden ystävien seurassa.

Kerran vuodessa luvan kanssa kiskotaan hassut hatut ja naamiaisasut päälle, syödään hyvin, nairetaan ja leikitään. Perinne alkoi jo ennen lapsia ja meno on onneksi jälkeläisten myötä vain parantunut. Ja järkkärikin pääsi pitkästä aikaa menoon mukaan. Otteet on täysin hukassa, mutta jospa sitä nyt taas jaksaisi harjoitella ja etsiä rutiinia.

Revolution -toinen yritys

Revolutionin ensimmäisen kauden jälkeen olin vielä varovaisen optimistinen toisen kauden suhteen. Asetelma oli kutkuttava ja tyypeillä olisi ollut kaikki eväät käsissään tehdä oivaa dystopiaa. No jostain syystä ne eivät kuitenkaan ilmeisesti halunneet noita eväitä käyttää...

Kuva: NBC

Tai ehkä vika on vaan minussa ja miehessä.

Kävin torstaina luennolla, jossa viitattiin tiettyyn ihmistyyppiin kuvauksella "ne jotka tekevät autonostopäätöksen excelin avustamana ja päätyvät Kiaan". Oli pakko käydä koulutuksrn jälkeen kertomassa, että itseasiassa tuo ihmistyyppi myös potee suurta ahdistusta siitä kun ei löydä netistä riittävän hyvin tietoa auton tavaratilan tilavuudesta. Tuon lisäksi ahdistusta aiheuttaa täysin epäsuhtainen tapa liikkua. Maailmassa, jossa suurin osa etenee hevosella tai jalkapatikalla ja hyväosaisetkin höyryveturilla ei vain pompata Washingtonista jonnekin Texasin perukoille kahdessa päivässä (silmänräpäyksestä puhumattakaan).

Ei se ollut pelkästään nuo aika-aukot juonessa. Osa hahmoista alkoi muuttua kakkoskaudella aivan päättömiksi. Toki niillä myös oli yksi sympaattisimpia paskiaisia Bass Monroen muodossa, mutta ei yksi kusipää tee kautta muiden jäädessä yksiulotteisiksi. Niin ja sitten ne käsikirjoittajat menivät lisäämään sarjaan niin överin tieteisseikkailun, että sen rinnalla Lostkin alkoi vaikuttaa luontodokumentilta.

No onnistuko sarja toisella kaudella missään?

Kyllä. Sarjan dialogi oli muutamien hahmojen kohdalla hyppnnyt reilusti eteenpäin. Sarjaan oli myös upettu mainioita populaarikulttuuriviitauksia. Kukapa nyt ei haluaisi nähdä Baldwinin veljesten Battle Royal-matsia tai kuulla iltasatuna kertomuksia teksasilaisesta suurmiehestä Walkerista. Pelkät nokkelat viitaukset eivät kuitenkaan yksin saaneet sarjaa lentämään ja tämän kohdalla ei jäänyt yhtään harmittamaan tieto siitä, ettei kolmatta kautta enää sarjaan tule. Tosin olisivat voineet tehdä päätöksen vähän aikaisemmin. Nyt kauden loppu meni melkoiseksi poukkoiluksi kun kaikkia avoimia langanpäitä yritettiin päätellä ja pakettia kursia muutenkin kasaan.

Ulos kaapista

Vuosi sitten talvella mies alkoi pohtia, että laskettelulasit olisivat aika näppärä varuste talvipyöräilyssä. Niitä lähdettiin kaivamaan makuuhuoneen kaapista. Ensimmäisellä etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme kassillisen jääkiekkoja. Toisellakaan etsintäkerralla ei löytynyt laskettelulaseja, mutta sensijaan löysimme minun kasibittisen Nintendoni. Vähän samoissa tunnelmissa eilen avasin eteisen kaappimme oven. Etsin lapsen talvikenkiä. Raivattuani tieltä ensin liian pienen toppahaalarin, liian pienen villahaalarin, oman ulkoilutakkini ja miehen lenkkarit, joiden pohjassa oli reikä, paikallistin pojan uudet saappaat komeron takaseinän ja iskuporakoneen välistä. Työkaverille asiaa tilittäessäni työkaveri tuumi, että näitä meidän etsintöjä kuunnellessa hän epäilee, että joku kerta vain löydämme kaapista reitin Narniaan.

Eilen illalla sitten ottauduimme katsomaan mitä kaikkea eteisen tuplaovinen kaappi oli niellyt sisäänsä. Raivasimme eteisen lattialle pinoihin takkeja ja kenkiä, mutta vedimme myös ulos pölyimurin, kaksi 10 litran maalipurkkia, lattialistojen jiiriinsahausapuvälineen, työkaluboksin sekä bonussektorina Ikean metallisen roskakorin, jossa oli häissämme tarjoillusta boolista ylijääneitä vodka- ja likööripulloja.

Eli itseasiassa alan itsekin kallistua työkaverini epäilyn kannalle. Joku päivä luultavasti joku meistä sadekamppeita etsiessä vain mätkähtää Narniaan.

Tarvitaanko me sitten kaikkea kaapista löytynytta tavaraa? 

No emme. Jiiriboksi odottaa sitä ihmettä, että saisimme listat paikoilleen, mutta esimerkiksi viisi vuotta vanhat maalitynnyrit voisi viedä kierrätykseen. Niin ja joku voisi epäillä, että jos emme seitsemässä vuodessa ole saaneet edes viinoja korkattua niin tuskinpa me niitä saadaan jatkossakaan. Ja sitten oli vielä ne kaappiin oletettavasti kuuluvat jutut. Vaatteet ja kengät. Keräsimme muovikassillisen lapsen pieneksijääneitä kenkiä ja toisen pieneksi jääneitä ulkovaatteita odottamaan sitä, että ne pääsisivät jatkamaan elämäänsä muissa perheissä. Kävimme läpi myös meidän vanhempien kamat. Loppuunkävellyt lenkkarit ja minun suunnilleen läpinäkyväksi kulunut villatakki joutivat roskikseen, mutta löytyi sieltä myös jätesäkillinen kierrätykseen lähteviäkin tavaroita. Olin optimistina säilyttänyt liudan korkokenkiä vaikka raskauden aikana levinnyt jalkani ei niihin enää suosiolla sopinut. Olimme hautoneet kaapin perällä kuoritakkeja, joita emme olleet käyttäneet aikoihin, koska olemme ostaneet tilalle paremmin käyttöömme sopivat pyöräilytakit. Sovitin kaikki takit läpi ja poistin nyt vihdoin kaikki sellaiset, jotka eivät enää istuneet kunnolla kolme vuotta sitten tehdyn rintojen pienennyksen jäljiltä. Ajattelimme, että parempi nuo meille tarpeettomat asiat on pistää kiertoon, koska kaappi olisi paljon helpommin hallittavissa ilman käyttämättä jääneitä tavaroita ja jollekin muulle nuo meidän turhakkeet olisivatkin aarteita. Puhuimme vielä miehen kanssa siitä, pitäisi useammin käydä kaappeja läpi ettei noita hamsterimaisia jemmoja pääsisi syntymään.

Tänään aamulle Hesaria lukiessa minulle selvisi kuitenkin, että olemme naurettavia.

Ymmärrän Roosan kritiikin sille, että kierrätyksellä ostetaan hyvä omatunto ja oikeutetaan se, että mennään ostamaan lisää kamaa, jotka viedään sitten vuotta myöhemmin kirpputorille. Pahimmassa tapauksessa laput edelleen kiinnitettynä tuotteisiin. Muusta emme sitten juurikaan ole samaa mieltä. Suorastaan naurettavana pidin taivastelua siitä, että jo pienet lapset opetetaan käymään lelunsa säännöllisesti läpi. Ilmeisesti nuori toimittaja ei hoksannut, että lapset kasvavat ja tarpeet muuttuvat. Näiden neljän vuoden aikana meille on saapunut ja meiltä on lähtenyt uusiin koteihin paitsi lukuisa määrä lapsen kenkiä, vaatteita ja asusteita niin myös aika paljon muutakin. Lapsen kasvun ja kehityksen myötä tarpeet ovat muuttuneet neljän vuoden aikana melkoisesti enkä ymmärrä miksi tavaroiden säännöllinen perkaaminen olisi noloa. Ei nelivuotias enää leiki nuppipalapeleillä, vauvalegoilla, helistimellä tai katselukirjalla. Nelivuotias ei tarvitse Manducaa, syöttötuolin turvakaarta, lastenvaunuja, kestovaippoja tai hoitopöydän vaipanvaihtoalustaa. Emmekä me tai nelivuotias kaipaa niitä tavaroita tänne nurkkiin täyttämään kaappeja, joista jo valmiiksi löytyy suunnilleen kaikki mahdollinen ja mahdoton maan ja taivaan väliltä.

Ihmisillä myös elämäntilanteet vaihtuvat. En enää vuosiin ole työtehtävissäni pukeutunut jakkupukuihin, joten en näe tarvetta niiden jemmimiselle. Varsinkin kun rintojen piennyksen jälkeen ne eivät edes istuisi päälle. Raskaus levensi paitsi jalkaa myös muutti lantion mallia, joten osaa raskautta edeltävistä vaatteista on turha kiskoa päälle. Sekä minä että mieheni ehdimme asua omillamme ennen hynttyiden lyömistä yhteen joten ennen takavuosien kirppiskeikkaa keittiönkaappimme pullisteli eriparisista astioista, liinavaatekaappi eriparisista lakanoista suoraan 80- ja 90-luvuilta ja kirjahyllystä löytyi tuplapainoksia paitsi  Tammertekniikan taulukkokirjoista myös lukuisista nörttikirjallisuuden klassikkoteoksista.

Ja kaiken naurettavuuden uhalla ajattelin seuraavaksi sukeltaa vielä asuntomme viimeiseen kartoittamattomaan komeroon (eli jos yhtäkkiä siis katoan olen varmaankin löytänyt tien Narniaan. Tai vaihtoehtoisest kuristunut niihin edelleen kateissaoleviin laskettelulaseihin). Ja pitää kiinni siitä ajatuksesta, että sen lisäksi että olisi hyvä ostaa vain tarpeeseen olisi myös hyvä muistaa toisinaan käydä läpi sitä ovatko tarpeet omistaa asioita mahdollisesti muuttuneet ja voisiko joku muu hyötyä niistä tavaroista enemmän kuin me. Niin ja oppia vihdoinkin sen, että kaikkia asioita (kuten niitä maalipönttöjä) ei tarvitse välivarastoida, koska ne eivät tosiaankaan parane vanhetessaan.

Juttua Joulupukista

Joulu selvästi alkaa puskea päälle muutenkin kuin joulukortteina. Tällä viikolla tapetille nousi kysymys punanuttuisesta partaniekasta ja tämän stalkkeriduunareista. Lapsen ollessa vauva teimme miehen kanssa tietoisen ratkaisun siinä, että meidän lapsellemme ei joulupukista puhuta, koska se ei ainakaan uskonasiana istu meidän arvomaailmaamme. En sitten tiedä oliko asiasta puhuttu päiväkodissa aikuisten toimesta vai saiko lapsi mallia isommista lapsista, mutta vuosi sitten meille kotiutui lapsi, joka oli yhtäkkiä hurahtanut täysin joulupukkikulttiin.

Tänä vuonna päätettiin sitten, että kokeillaan kepillä jäätä pukkikysymyksen kanssa hyvissä ajoin, koska poika on jo ensimmäisiä joululahjatoiveita alkanut esittää. Varovaisiin tiedusteluihin siitä, että kukas ne joululahjat oikein sitten kaupasta ostavat tuli ainakin nyt vastaukseksi äiti ja isä, mutta saapa nähdä käykö tässä näin, että usko pukkiin vahvistuu sitä mukaa mitä lähemmäs joulu tulee.

Hioimme miehen kanssa kuitenkin lähestymiskulmaa pukkikysymykseen. Jonkun sortin kompromissiratkaisua, jonka avulla saataisiin vahvistettua sitä, että joulu ja anteliaisuus eivät olisi ulkoistettu pelkästään punanutulle Korvatunturilla. Tuotua vahvemmin esiin sitä, että Joulupukki tonttuineen on satua, jota on kiva leikkiä, koska samalla voi tuoda hyvää mieltä omille rakkaille antamalle heille ajatuksella lahjoja. Ja, että joulun henkeen kuuluu myös auttaminen.

Kuitenkin perinteisimmässä kaupallisessa muodossaan eli rajattomana joululahja-automaattina Pukki ei ole meille tervetullut, koska totuuden ollessa mikä on Pukki olisi valtavan epätasa-arvoinen enkä näe mitään iloa uskosta kaveriin joka tuo yhdelle lapselle kaksi lelua ja samassa paikassa juhliville serkuille koko BR-lelujen katalogin. Varsinkin jos tarinaan yhdistetään elementti siitä, että hyveellinen lapsi saa enemmän paketteja kuin tuhma jälkeläinen.

Oman perheen kesken Joulupukkikysymys on helppo pitää linjassa. Ainoalle lapselle, joka juhlii joulua vanhempiensa ohella lähinnä teini-ikäisten serkkujensa kanssa, ei kukaan tule kertomaan muita totuuksia.  Päiväkoti tekee tilanteesta sitten jo monin puolin vaikeampaa. Varsinkin kun emme nyt kuitenkaan niin vakaumuksellisia antipukkeilijoita ole, että haluaisimme nuijia lapseen niin tiukasta pukitonta maailmankuvaa ja johtaa tilanteen siihen, että osat kääntyvätkin vuodentakaisesta ympäri ja meidän lapsemme kertoo muille ettei pukkia ole olemassa.

Sokeri lapsen tiellä pitää

Silläkin uhalla, että joudumme ammutuksi sosiaalisessa mediassa tulen nyt kaapista ulos. Toisin kuin tiedostavissa perheissä meillä lapsi syö sokerisia lapsille suunnattuja jogurtteja. Normaali iltapalasetti näyttää meillä kutakuinkin tältä.

Hapankorppua kalkkunaleikkeellä, juustolla ja kurkkuvuorella sekä paheellinen sokeripommijogurtti.

12 grammaa sokeria sadassa grammassa eli yhteensä viitisen palaa sokeria. Tuohon purkkiin suhteutettuna sokeria löytyy siis nelisen palaa sokeria, joka on kyllä rehellisesti sanottuna ihan helvetin paljon, mutta joka takaa sen, että se se jogurtti tulee varmasti syödyksi.

Emme me suinkaan aina ole syöneet noita. Aluksi lapsi popsi hyvällä ruokahalulla omatekoista sekoitusta mansikkamurskasta ja maustamattomasta jogurtista. Sitten yksi yö talouteemme kylään saapui epätoivottuna vieraana noro ja lapsi teki täyden stopin kaikkiin hapanmaitotuotteisiin. Riittävän kauan kun oltiin kipattu viemäriin (tai syöty itse) omatekoisia sekoituksia löysimme tien kaupan jogurttihyllylle ja sieltä noita riemunkirjavia sokeripläjäyksiä sitten kulkeutuu kotiin. Toki ratkaisu olisi luopua kokonaan jogrutista, mutta meillä asuu varmaankin maan ainoa lapsi joka dissaa maidon juomista ja inhoaa kalkkitabletteja. Iltapalan juustolla ja jogurtilla saadaan lapsi pidettyä kiinni luuston normaalissa kehityksessä.

En minä kuitenkaan pahakseni pistäisi jos lapsien jogurteissa lisätyn sokerin määrää saataisiin vähän matalammaksi. Ihan myös vanhojen pakkaustekniikan opintojen muistoksi tykkäisin myös, että sokerit eroteltaisiin lisättyihin sokereihin sekä marjojen ja hedelmien omiksi sokereiksi.

Tai sitten pitäisi vaan palata takaisin iltapuuroihin. Ne kun uppoavat tyyppin tuotesisältönään kaurahiuteleet, maito ja pakastemarjat ilman lisättyä sokeria. Tosin siinä taas sitten kipattaisiin puuron jämiä biojätteeseen kun kummasti lapsi ei sitäkään jaksa syödä n:tä vuotta putkeen. Tai sitten me vaan syötetään jatkossakin lapselle noita sokeripommeja ja yritetään pitää huoli siitä, että muuten ruokavalion lisätyt sokerit pysyvät kurissa. Tuon nykyisen vakkari-iltapalan myötä kun kaikki kannettu ruoka katoaa ilman patisteluja, tyyppi nukkuu yönsä tyytyväisenä eikä ole aamulla herätessään nälän vuoksi perseeseen ammuttu karhu.

Jouluhan on jo melkein ovella

Sähköpostiin tipahti tänään muistutus, että että joulukorttien ennakkotilausalennus päättyy huomenna, joten sisäinen Itara-Iitani kaivoi heti järkkärin kaapista esiin ja lahjoi lapsen kuvauspuuhiin. Päätettiin vielä lisätä haastekerrointa kissalla ja nyt sitten odotellaan saadaanko lastensuojelu oven taakse kun katti ponkaisi vaihdilla tyypin sylistä pois.

Ja yritti se lapsikin karkuun.

Lopulta kuitenkin päästiin valitsemaan useammastakin suloisesta kuvasta. Tai ainakin minusta suloisesta vaikka tiedänkin olevani vähän jäävi tuon kaksikon suhteen.

Muutenkin ajatukset ovat jo karanneet jouluun. Tilasin mummipalveluilta päiväkodin aikuisille joulumuistamiseksi villasukat. Haluamme jotenkin kiittää aikuisia, jotka kanssamme lasta kasvattavat ja olemme pitäneet periaatteena, että paketista löytyy aina jotain sellaista jonkaa saa tuhottua tai joista voisi kuvitella olevan hyötyä päiväkotityöläisen arjessa. Tähän asti paketeista onkin löytynyt muunmuassa neulotut kämmekkäät, itsekoristellut kynttilät sekä lapsen kasvattamat chilipensaat. Tällä kertaa pakettiin päätyy sitten villasukkia, koska löysin kaupasta sopivasti ryhmän nimeen liittyvää sukkalankaa ja kuvittelisin, että ihminen, joka viettää kelissä kuin kelissä tunteja pihalla voisi arvostaa lämpimiä sukkia. Ja jos itselle ei tule käyttöä niin saa ne sitten laitettua kiertoon vaikka Pelastusarmeijan joulupataan.

Lapsi on myös jo virittäytynyt jouluun toivomalla joululahjoja ja niitäkin pitäisi pikkuhiljaa haalia kasaan. Lisäksi pukinkonttiin olisi päätymässä omatekoisia juttuja muillekin kuin päiväkodinväelle, joten niidenkin kanssa voisi tarttua pikkuhiljaa tuumasta toimeen.

Tänävuonna joulu tulee meillä toivottavasti olemaan rentoa aikaa. Minä ja poika saamme lomailla melkein kolme viikkoa ja mieskin saa pidettyä kahteen otteeseen noin viikon lomat. Itse pyhiksi reissaamme Turkuun, koska joulu ei vain tule ilman sukulaisia, mutta toiveissa myös olisi kiireetöntä aikaa kotona. Pyjamat päällä, sohvalla maaten. Ja luonnollisesti suklaata, glögiä ja hyvä kirja kädenulottuvilla.

Tärisee ja suhisee

Kävimme eilen lapsen kanssa puheterapeutilla konsultaatiossa. Lapsen puheeseen ensimmäisen kerran kiinnitettiin huomiota jo kaksi vuotta sitten syksyllä. Päiväkodin aikuiset eivät saaneet puheesta selvää ja meitä vanhempia usustettiin ottamaan asia puheeksi kaksivuotisneuvolassa. Neuvolan terkka ei puheessa ongelmaa nähnyt, mutta lapsen seuraavana keväänä vaihtaessa päiväkotia lähetettiin vanhasta päiväkodista uuteen terveisiä, että lapsi ei osaa puhua.

Uudessa päiväkodissa pojan puhetta ei kuitenkaan koettu ongelmaksi ja nyt syksyllä käyty nelivuotisneuvolan yhteydessä käytyyn keskusteluun merkittiin, että s ja r eivät kunnolla kuulu, mutta muuten puhe on ok. Neuvolassa uusi terveydenhoitaja lisäsi listaan vielä d:n, mutta kolme päivää myöhemmin lääkäri kuuli kaikki äänteet. Nyt sitten mentiin terapeutille ja nyt lukittiin vastaukseksi puuttuva r, kohtalainen s ja väärästä paikasta lausuttu l. Puheterapeutin mielestä tässä ei nyt tosiaankaan ole mitään hätää, mutta koska lapsella näyttäisi olevan valmiudet niin lähdetään kieltä jumppaamaan.

Nyt kotona sitten odottavat lapsen mökiltäpaluuta kissapeli, kielijumppaohjeet sekä sanaleikkiehdotuksia. Taitaa tehdä hyvää meille vanhemmillekin käännellä kieliä ja suurin osa leikkiohjeista on tosiaankin leikkiä ja hauskanpitoa. Käynti puheterapiassa oli vanhemmallekin aika avartava kokemus. Tähän asti olin ajatellut lähinnä resurssikysymyksenä sen ettei pieniä lapsia oteta terapiaan, koska luotetaan ajan korjaavan virheet kuitenkin. Nyt vasta tajusin, että puuttuvien äänteiden metsästys vaatiikin myös lapselta tiettyjä valmiuksia. Oikeastaan samoja mitä mitä lukemiseenkin. Eli pitää osata erotella äänteet, kuulla äänteet sanoissa ja löytää niille ne oikeat paikat suussa. Oikein äänteiden etsimisestä ja siihen liittyvästä leikistä lapsi heti innostuikin. Mökkimatkalla ehdittiin jo maistella, että tärisevätkö vai suhisevatko sanat.

Tämän leikin avuksi ajattelinkin askarrella pojan toivomat lorukortit, joissa on hyvin ärräätärisyttäviä ja ässää suhisuttavia sanoja. Ja koska joukkoistaminen on tätä päivää niin heitänkin pallon nyt teille. Mitä mainioita loruja tai laulunpätkiä tiedätte, joissa seikkailee robotteja, sammakoita, aurinko, jänöjussi tai mikä nyt vaan sattuukin suhisemaan tai tärisemään.

Syksy yllätti

Lapsella alkoi tänään syysloma ja työpäivän päätteeksi suuntasimme koko perheen voimin mökille. Menomatka meni mainiosti ja mökillä odotti uunikalaa suppilovahversoosin kera sekä mummi. Lattialla oli jopa uudet äitini tekemät matot ja elämä oli oikeinkin suloista. Ja suloinen oli itse mökkikin, joka on perinteisesti parhaimmillaan hämärässä, jolloin kukaan ei erota sitä, että talo itseasiassa olisi kipeästi maalin tarpeessa.

Kotimatka olikin sitten kaikkea muuta kuin suloinen. Emme ole taas liikkuneet pimeään aikaan autolla ja pakko sanoa, että en muistanut läheskään miten epämiellyttävää se on. Ensimmäiset kolme peuraa kohdattiin jo parin kilometrin jälkeen ja neljäs rohkelikko yritti tielle kymmenen kilometriä myöhemmin. Ja motarillakin pistivät vielä ajamaan vastaantulijoiden kaistalla, koska huoltotöiden vuoksi kaikki liikenne oli ohjattu Turun suuntaan menevälle kaistaparille.

Eli syksy yllätti pahemman kerran autoilijat pakko sanoa, että kyllä nostan hattua niille, jotka päivittäin tuota samaa reittiä suhaavat. Mäkinen, mutkainen ja pimeä maantie kun ei tosiaan ole minun juttuni. Nyt pidetään huoli, että perjantaina suunnataan takaisin valoisaan aikaan ja sunnuntain sateissakin lähdetään kotimatkalle ihmisten aikaan. Tosin eipä siellä sateissa juuri tee mieli pihatöitä tehdä eli emmeköhän me yritä lauantaina paketoida trampoliinin, kärrätä grillin varastoon ja kantaa myös kuvassa näkyvät valkoset veljeni nikkaroimat puutarhatuolit siojaan. Niin ja ohjelmassa olisi myös räystäiden tyhjennystä. Mummon viimeisenä syksynä putsasimme niitä vasta ensilumen tultua ja sen jälkeen on kummasti muistettu kiivetä katolle kirjaimellisesti hyvän sään aikaan.

Matikkapäätä

Ei sinäänsä varmaan pitäisi olla yllätys, että kahden ihmisen yhdessä tekemä lapsi on tullut tietyissä asioissa vanhempiinsa. Yksi tällainen asia on matematiikka. Sekä minun että mieheni lempiaine koulussa oli matematiikka ja lapsi näyttäisi kulkevan samoja jalanjälkiä.

Viimeiset kuukaudet lapsi on pyytänyt päivittäin laskuharjoituksia. Luemme mainoita Lisää leikiten ja Vähennä vähäsen -läppäkirjoja ja lapsi myös tekee itselleen pieniä laskutehtäviä lelujen, ruoan ja jos vaikka minkä kanssa. Tällä hetkellä lapsi näyttäisi hallitsevan sujuvasti päässälaskuna yhteen ja vähennyslaskut alle kympissä liikuttaessa ja esittikin tänään toiveen, että haluaisi oppia laskemaan vaikeampia laskuja. Ongelma vaan on se, että lapsi ei hallitse kovinkaan hyvin numeroita. Siis symbooleja, määrät lukujen taustallahan lapsi kyllä hallitsee ja laskee sujuvasti esim. kuvien avulla. Nyt ensin pitäisi kuitenkin ottaa haltuun nuo symboolit ja kokeilla kymmenen ylittämistä. Avuksi tähän kaivettiin esiin vanha tuttu.

Lola Panda ja matikkajuna, toivottavasti selkeyttävät lapselle linjaa ja toisaalta aakkoshankkeessa ajattelin myös kuvat lapsen kanssa luvuille omat kuvat. Tai voihan se olla, että innostus matematiikkaan on ohi jo ensi viikolla.

Siltä varalta kuitenkin että näin ei käy taidamme tutustua kertomisen ja jakamisen ideaan kuvajoukkojen avulla. Netti näyttäisi muutenkin olevan puolillaan erilaisia kotikoulujuttuja, mutta otamme kyllä mielellämme vinkkejä vastaan miten pientä matematiikkaintoilijaa voisi tukea.

Sano se palikoilla

Kun aamupalapöydässä croisantin muruja suupielistäni pyyhkien aloin houkutella perheen miehiä lähtemään PiiPoon Vantaan energia areenalla järjestämään Legorakentelutilaisuuteen oli ehdotuksen kannatus suorastaan minimaalista. Mies haaveili siivoavansa ja poika nyt vaan yleisesti on aina ensin sitä mieltä, että ei ole lähdössä mihinkään. Sinnikkäästi lobbasin kuitenkin tilaisuutta ja tuntia myöhemmin olikin jo auton nokka käännettynä kohti Vantaata.

Paikan päällä mieskin joutui myöntämään, että kannatti lähteä. Se oli ilmeisesti nähnyt sielunsa silmin, jonkun jumppasalin, jossa oli muutama yksinäinen Legotönö pystyssä, mutta totuus oli jotain aivan muuta. Poika oli myyty heti kun pääsi kohtaamaan suurimman sankarinsa tällä hetkellä eli Ninjagon Kain. Uskomattomalla pikkutarkkuudella rakennetut miljöötkin vangitsivat tyypin heti tutustumaan yksityiskohtiin ja osallistujien rakentaman Legokaupungin kohdalla tuli jo pyyntö, että voitaisiinko ensi vuonna mekin tulla rakentamaan talo.

Onneksi paikan päälläkin oli mahdollisuus osallistua rakentamiseen. Kokonaan valkoisista palikoista kasvava torni, jota valaistiin värivaloin oli jo nyt vaikuttavan näköinen.

Kokonaan yksivärisessä rakentelussa oli jotain muutenkin koukuttavaa. Muoto tuli selkeämmin esiin kuin pelatessa väriloistolla. Silti parhaiten näyttelystä jäi mieleen suunnilleen olohuoneemme kokoinen satumaailma.

Aivan uskomattomalla tarkkuudella tuo oli rakennettu ja harmitti, ettei mukaan ollut tullut järkkäriä, jolla olisi saanut aivan toisen tarkkuusluokan kuvia.

Jotenkin vasta tuolla lapselle kunnolla tuntui aukeavan, että mihin kaikkeen Legoista onkaan. Iltapäivä menikin sitten iloisesti rakennellessa ja veikkaan, että rakentelu nousee taas ihan eri tavalla pinnalle kun lapsi myös huomaa, että rakentelu on kerrankin asia, johon muuten vähän leikkimään laiskan vanhemmatkin innostuvat.

Juomia, joista ei passaa puhua

Enpä olisi uskonut, että joskus tulee eteen päivä, jolloin kirjoitan iloisesti rinnakkain äidinmaidon korvikkeesta sekä viskistä, mutta nyt sitten sekin hetki nähdään.

Reilut neljä vuotta sitten ennen lapsen syntymää halusin perehtyä korvikkeisiin. Ihan vain, koska olin pessimiesti ei pety -asenteella vakuuttunut, että jumppapallon kokoisilla rinnoilla ei imetyksestä tule mitään tai vähintäänkin saan syytteen lapsen tukehduttamisesta. Tiesin jo etukäteen, että säännösten vuoksi korvikkeita ei saa mainostaa, mutta se mikä minut yllätti on se, että niistä ei edes saa puhua. Kun yritin etsiä tietoa netistä eri korvikevalmistajista vedin täyden vesiperän. Siinä missä vaippaostoksille lähdettäessä löytyy kotisohvalta helposti tieto Muumi-vaippojen kotimaisuudesta joutui huolestunut kuluttaja lyllertämään jättikokoisen mahansa kanssa Prisman korvikehyllylle ja purkkeja tavaamalla selvittää missä maissa ja minkä firman tehtaissa korvikkeet valmistetaan. Tulin siinä myös pohtineeksi, että onneksi en opiskeluaikana ikinä innostunut ikinä millään prosessitekniikan kurssilla ottamaan harjoitustyön aiheeksi vastikkeita. Kun en varmaan vieläkään olisi valmistunut insinööriksi kun vieläkin tietoja metsästäisin.

Sen sijaan, että olisin kirjoittanut vastikkeista päädyin kyllä yhdessä prosessitekniikan tentissä kirjoittamaan irlantilaisista oluista ja viskeitä kun kysyttiin raaka-aineiden vaikutuksesta prosessin lopputuotteelle. Olin nimittäin viettänyt tentin lukuun tarkoitetun ajan kohtalaisen onnistuneella minilomalla Dublinissa. Onneksi myös kurssin vetäjältä löytyi harrastuneisuutta aiheeseen ja hieman epätyypillinen esimerkkini toi tentistä iloisen viitosen.

Tässä kohtaa matkailu siis tosiaan avarsi myös prosessiteollisuuden ymmärtämisen näkökulmasta. Kotisohvalta nimittäin tämäkään asia ei niin helposti selviäisi. Vähänkään viskejä enemmän tuntevat tietävät, että viskejähän valmistetaan muutamalla eri menetelmällä ja prosesseissa merkittävimmät erot tulevat siitä miten monta kertaa juoma tislataan ja miten pitkään sitä kypsytellään. Jos nyt sitten haluaisin irkkuviskitietämykseni rinnalle laajentaa tietämystäni skottiviskien prosesseihin tuli pieni vaikeus heti vastaan. Varsinkin oman suosikkini Glenmorangien sivuilla.

Terms & Conditions -sivun saa auki ja sieltä kyllä pääsee valikkoihin käsiksi, mutta heti kun sieltä klikkaa auki valmistusprosessiin liittyvän sivun tulee nenän eteen tämä tieto. Että varo nyt vaan. Nyt puhutaan kuitenkin äidinmaidonkorvikkeiden rinnalla todella pahoista aineista.

Tämäkin kirjoitus sai motivaationsa eilen sosiaalisessa mediassa kuohahtaneeseen keskusteluun Olut & Viski exposta, joka AVI:n päätöksellä pitäisi jatkossa tuntea nimellä Olutexpo, koska viski-sanalla ei saa mainostaa. Vielä paksummaksi homma meni siinä kohtaa kun AVI:n näkemyksen mukaan viskistä ja tapahtumasta ei myöskään saisi blogata, koska sekin on mainostamista. Nyt kun tämäkin on selvitetty niin suosittelen kaikkia sikariharrastajia kaivautumaan poteroihin, koska etteköhän te ole seuraavaksi linjalla.

Keskustelu tuo muutenkin kokonaan uuden ja absurdin tason blogimainontakeskusteluun, jos jatkossa viranomaiset eivät hahmota mikä on arviointia ja mikä mainostusta. Tai mikä ylipäätään on epäkaupallista toimintaa. Voiko ruokablogaaja jatkossa kertoa minkä merkin riisi parhaiten hänestä sopii sushin valmistamiseen vai onko se mainostusta? Tai jos neuleblogaaja kertoo, että kotimaisen Novitan valmistamasta Nallesta tulee heidän kokemuksella parhaiten kulutusta kestävät villasukat päiväkotilaisen kumisaappaisiin, niin mainostetaanko siinä vai kerrotaanko omia kuvauksia?

Sinäänsä kuitenkin olen ihan tyytyväinen, että alkoholimainontaan puututaan, mutta kokonaiskieltojen asemasta sanoisin, että syytä olisi puuttua siihen mikä on ongelmallista alkoholimainontaa. Olut ja viski expo mainoskielellään ei kiinnosta yhtään lukutaidotonta lasta ja lukutaitoisellakin kiinnostus loppunee otsikon lukemisen jälkeen ja jos ei loppuisikaan niin sitten voidaan selittää että se on aikuisten tapahtuma, jossa tutustutaan eri olut- ja viskilaatuihin. Vähän samaan tapaan kuin sitä joutuu selittämään, että ne pornomessut eivät ole mikään kiva Batmanin Kissanaisten kokoontunisajot vaan sellainen aikuisten juttu. Sen sijaan en jää kyllä kaipaamaan yhtä ainoaa Samba Lonkero-mainosta. Tai mikä sen nimi nyt onkaan. Pitäisi varmaan kysyä pojalta, koska poika meidän perheessämme oli ainoa joka kirkkaissa väreissä Kampin ostoskeskuksen seinässä välkkyvän mainoksen bongasi ja sen jälkeen ehdotti puolen kesää aina ruokakaupassa lonkeron ostamista. Mökkikaupassa kun vielä kivasti mehut ja lonkerot löytyivät viereisistä hyllyistä.

Eli ehkä viestini tässä on nyt se, että järkeä saisi käyttää. Ei ole mitään järkeä ampua kärpäsiä singolla ja pitää myös oppia käyttämään harkintaa siitä mikä on mainostamista ja mikä on vain kuluttajalle tai muuten vain asiaan perehtymishaluiselle tarpeellista tietoa.

Viirun ja Pesosen kanssa leffassa

Tai no jos rehellisiä ollaan niin lapsen, ystävän ja tämän lasten kanssa leffassa, mutta ei nyt puutua muodollisuuksiin, koska uusinta Viiru ja Pesonen-leffaa on paiskattu harvinaisen epäystävällisen pitkällä nimellä.

Kuva: Tradewind Pictures

En ole ikinä itse ollut mitenkään suuri Viirun ja Pesosen fani. Toki olen televisiossa nähnyt pätkiä ja varmaan joskus jollekin lapselle paasannut ääneen tarinoitakin, mutta muuten tuo kaksikko oli kohtuullisen vieraita sekä minulle että pojalle. Itseasiassa poika vähän epäili, että mahtaako edes pitää mokomasta elokuvasta, mutta päivitti välittömästi mielipiteensä kun kerroin että ystäväni ekaluokkalainenkin on tulossa. Tuo meidän tyyppimme kun hyppäisi varmaan katolta jos isompi poika puolella sanallaankaan ilmaisisi, että sellainen olisi hienoa.

Viiru ja Pesonen - Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä oli hurmaavasti toteutettu episodimaisesti edennyt elokuva. Suoraviivaiseen Disney-etenemiseen tottuneet lapset vähän hämmästelivätkin kun elokuva ei loppunutkaan heti suureen huipennukseen vaan tarina jatkuikin vaikka suuri kettutilanne oli saatu selvitettyä. Elokuvan visuaalinen ilme miellytti kovasti omaa silmääni ja puhuva kissa, Viiru, oli oikein toimivasti animoitu. Elokuvan kesto, 1,5 tuntia, oli hyvinkin passeli ja tässä voi mainostaa olevan juurikin sellaista hurmaavaa kokoperheen elokuvan henkeä, jossa ei ole mitään kätkettyjä härskejä taka-ajatuksia. Elokuvaa voikin hyvin suositella lapsen ensimmäiseksi elokuvakäynniksi, mikäli sellainen on ajankohtainen.

Lapsi innostui elokuvan myötä enemmänkin Viirun ja Pesosen maailmasta ja se etteivät tyypit aikaisennin olleet tuttuja ei haitannut pätkääkään. Seuraavalla Ruotsinreissullakin onkin kivaa kun lapselle on alkanut tulla nuo ruotsalaiset suosikkihahmot tutuksi. Voitaisiin jopa nyt vihdoin harkita käyntiä Junibackenissa kun puitteista saisi hieman enemmän irti.

Terveen itsetunnon jäljillä

Ihminen perii vanhemmiltaan monenlaisia asioita. Itse olen perinyt toiselta vanhemmaltani yhden sellaisen asian, jota toivon etten ainakaan siirrä eteenpäin omalle lapselle. Minulla on nimittäin säälittävän huono itsetunto. Huono itsetuntoni on hyvin ristiriitainen asia. En pelkää huomiota, olen rohkea esiintyjä ja jos tiedän olevani oikealla asialla sanon myös mielipiteeni ääneen. En ole ikinä kokenut myöskään tarvetta muuttaa itseäni sopiakseni paremmin porukkaan. Se huono itsetunto nostaa kuitenkin päätään siinä suhteessa, että kaipaan valtavasti hyväksyntää ja minun vaikea uskoa, että minusta aidosti pidetään.

Miten se huono itsetunto sitten on saanut napattua niin suuren roolin? 

Ensimmäinen ja suuri tekijä on se, että taidan olla vähän synnynnäinen alisuoriutuja. Pelkään riskejä enkä luota, että tipun jaloilleni. Ja osasin myös jo lapsena sujuvasti perustella itselleni miksi ei tarvitse. Lopetin aikanaan satujumpan, koska vetäjät lupasivat, että jokainen spagaatin tehnyt saa tikkarin. Itsehän olin kankea kuin rautakanki jo lapsena, joten tulin siihen tulokseen, että en edes yritä ja ilmoitin vanhemmilleni että jumppa loppuu tähän, koska koen tyhmänä että liikkunnasta palkitaan karkeilla. Leirikoulussa vetosin pitkiin helmoihin ja jätin melonnan väliin. Oikea totuushan oli se, että en tiennyt että osaisin varmasti meloa itseni kunnialla perille. Voin kertoa, että ärsytän usein itseänikin. Haluan olla hyvä, mutta en halua edes yrittää, koska olen varma etten osaa.

Mistä se käsitys sitten siitä omasta kyvyttömyydestä tulevat? 

Sanoisin, että minun kohdallani toistuvasta viestistä siitä, että olen vääränlainen enkä kelpaa sellaisena mitä olen. Tuota viestiä en saanut perheeltäni. Vanhemmilleni kelpasin vallan mainiosti omaperäisesti pukeutuvana lukutoukkana, mutta ympäristölleni en kelvannut. Alakoulussa luokallani ja naapurustossamme vallitsi hyvin kapea-alainen käsitys siitä mikä oli normaalia ja mikä ei. Ja hyvin selväksi tehtiin se, että minä,bestikseni ja naapurinpoikamme emme normaaleja olleet. Otanta ehkä oli vähän vääristynyt, koska aikuisen silmin katsottuna me kolme oltiin ne normaalit. Kivasti koulussa pärjääviä, ystävällisiä ja fiksuja lapsia. Meidät oli vain ympäröity ikäisillämme, jotka olivat saaneet aika näköalattoman kasvatuksen ja jotka eivät nyt varsinaisesti olleet mitään aikaisia omaksujia minkään muun uuden asian suhteen kuin alkoholin ja tupakan. Kolmikkomme elämä helpottui, sinäänsä surullisesti, vasta siinä kohtaa kun alueellemme muutti maahanmuuttajia, joiden sorsimiseen porukka pääsi käyttämään energiaansa. 

Mutta siis itsetunnosta. 

Vaikka jo lapsena tajusin, että minä en ole väärässä vaan nuo muut ovat vaatiessaan että minun pitäisi olla jotain muuta kuin mitä olen, niin ne vaatimukset saivat juurrutettua valmiiksi hedelmälliseen maaperään vankan uskomuksen siitä, että en kelpaa tällaisenaan suurimmalle osalle ihmiskuntaa.

Valitettavasti myös huomaan lapsessani tiettyjä itselleni tuttuja toimintamalleja ja ne ovat saaneetkin pohtimaan, että mitenkäs tämä paskan itsetunnon kierre saadaan katkaistua? 

Viime aikana olen lukenut aika paljon koulukiusaamisesta ja siinä kohtaa on kirkastunut ainakin yksi havainto. Nimittäin se, että lapseni ei ole minä. Minun pitää tehdä rauha oman kiusaamiskokemukseni kanssa, jotta en siirrä valmiiksi lapselle kiusatun ihmisen ajatusmaailmaa ja sen itsetuntoa lahottavaa vaikutusta. Enkä tällä tarkoita sitä, että huomaamattani kasvattaisin lapsestani henkilöä, joka tulee kiusatuksi vaan sitä, että siirtäisin hänelle tiettyjä toimintamalleja, jotka itse olen oppinut kiusatuksi tulemisen kautta. On myös kestettävä, että lapsen täytyy sosiaalisia taitoja oppiakseen myös toisinaan kohdattava tilanteista, jotka aiheuttavat pahan mielen. En voi kääriä lasta kuplamuoviin ja selvittää kaikkia asioita hänen puolestaan vaan minun täytyy antaa hänen oppia myös itse yrityksen ja erehdyksen kautta.

Sen sijaan voin itse olla enemmän tuntosarvet pystyssä mitä vanhempani olivat. Koska itsehän pitkälti pimitin vanhemmilta kaikki nuo vertaisryhmän sanomiset ja uskoisin ettei myöskään ala-asteen opettaja missään vaiheessa kunnolla tajunnut miten normiin mahtumattomia lapsia työnnettiin ulkokehälle. Voin opettaa lapselleni, että niin kauan kun hän tietää itse mikä on oikein ja väärin ja toimii sen mukaisesti ei kukaan voi kutsua häntä vääränlaiseksi. Ja voin myös opettaa, että vaikka miten itsellä olisi pieni ja epävarma olo niin oikea lääke siihen ei ole vaatia muita muuttumaan vaan ymmärtää, että ihmisiä on erilaisia.

Huono itsetuntoni ei oikeastaan vaikuta elämääni enää päivittäin. Ammatillisen asiantuntijuuden kasvaessa minulle on kasvanut hyvinkin vahva ammatillinen itsetunto, joka ponnistaa jo lapsuusaikaisesta  tunteesta, että tiedän mitä olen tekemässä. Se huono itsetunto heijastuu lähinnä sosiaalisissa suhteissa. En kovin rohkeasti usko uusien ihmisten pitävän minusta ja usein teen valinnan, jossa ennemmin  laistan kokonaan tilanteesta, jossa pitäisi pistää se oma siviilipersoona likoon. Eli jos minua lapsena piti pystyssä kympin tytön näennäisen kova kuori, niin nyt olen vaihtanut sen kympin tytön työpersoonaani,jonka suojissa hellin pientä rusinamaiseksi kuivunutta siviili-Anun itsetuntoa suojassa pahalta maailmalta.

Sinäänsä koomisesti omalla kohdallani pitää tässä kohtaa myös paikkaansa se, että ne jotka osaa tekevät mitä vaan ja ne jotka ei, ryhtyvät opettamaan. Huomenna astun taas kokoustilan eteen ja valmennan muita löytämään vahvuutensa. Kehotan heitä kysymään tilaisuuden jälkeen viideltä heidät hyvin tuntevalta ihmiseltä mistä asioista he pitävät kysyjässä. Tarkemmin ajateltuna tuo ei välttämättä tekisi huonoa itsellekään. Saattaisin vaikka löytää jotain uusia näkökulmia siihen rusinamaiseksi kuivahtaneen itsetunnon elvyttämiseksi. Ei minusta varmaan koskaa menestyvää viiniköynöstä tule, mutta jos nyt pääsisin edes sellaiselle vähän nahistuneen tasolle.

Akuutti mummipuutos

Vaikka asumme äitini kanssa eri maakunnissa olemme olleet siitä onnekkaassa asemassa, että poika on nähnyt mummiaan yleensä vähintään kerran kuussa. Kesällä ehdittiin viettää mökillä pitkät pätkät saman katon alla ja lapsi tottui, että mummi oli aina saatavilla.

Sitten tuli syksy, joka imaisi mukaansa ja yhtäkkiä huomattiin, että mummia ei oltukaan nähty kahteen kuukauteen. Ja sen huomaa. Lapsi lukee iltasaduksi valokuvakirjoja, piirtää kuvia mummista ja tilaa joka päivä reissun mökille tai mummin luo Turkuun.

Onneksi nyt vihdoin löytyi sopiva kolo sekä meidän että mummin kalentereista ja viikon päästä lapsi ja kissa lähtevät syyslomailemaan mummin kanssa. Logistisesti olisi helpompaa, jos kissa jäisi kotiin, mutta lapsi on järkkymätön sen suhteen, että karvainen sisarus kulkee hänen matkassaan. Koska kuulemma kissallakin on ikävä mummia.

Me vanhemmat seurataan perässä urakoimaan mökkiä talviteloille viikonlopuksi. Itseasiassa jo odotan haravointia ja pihapuuhastelua. Seuraava viikonloppu menee töissä koulutuspuuhissa, joten ihanaa, että seuraavana viikonloppuna saa laittaa kunnolla aivot narikkaan.

Nyt vaan pitää askarrella tarrakalenteri pienen miehen lähtöä varten. Kun viikko on yhtä aikaa uskomattoman pitkä ja lyhyt aika.

Totuus kuolleesta teinitytöstä

Viikko sitten maanantaina nappasin kirjastoreissullamme BestSeller-hyllystä matkaan kaksi kirjaa. Uusimman Ilkka Remeksen sekä blogeissa kiitettävät arvostelut saaneen järkäleen, Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Remeksestä ei jäänyt kerrottavaa tuleville polville, oikeasti saisivat pitää nämä kotimaiset dekkaristit vuoden tuumaamistauon noiden kirjojensa kanssa, mutta jälkimmäisestä löytyi juttua sitten senkin edestä.

Vähän puolenpäivän jälkeen parkkeerasin itseni sohvan nurkkaan filtin alle ja kymmenen jälkeen olin lukenut kaikki rapiat 800 sivua ja pidättänyt jo viimeiset 150 sivua kupla otsassa, koska en pystynyt keskeyttämään kirjan lukemista edes tuoksi hetkeksi. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita teoksia, joita olen ikinä lukenut.

Kirjassa tarinaa kuljetetaan aivan uskomattomalla tavalla. Yleensä teos jossa liikutaan monessa eri ajassa ja tasossa päätyvät leviämään kuin Jokisen eväät, mutta tässä tarina kulki ehjänä koko järkälemäisen tarinan läpi. Nautin sujuvasta, konstailemattomasta kerronnasta sekä inhimillisen tuntuisista hahmoista.

Vanhana Twin Peaks-fanina uskaltaisin sanoa, että Dicker on kyllä Laura Palmerinsa jossain vaiheessa selvästi katsonut, mutta tarina ei missään nimessä ole kopio vaan kertoo kauniisti tarinan hyvin rumasta tapahtumasta ja siitä miten totuuden on tapana ennemmin tai myöhemmin tulla julki.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka edes joskus ovat pitäneet dekkareista vaikka dekkariksi kirja hyvin epätyypillinen onkin. Eikä tuota järkälemäisyyttäkään kannata pelästyä. Tarina imaisee niin nopeasti mukaansta, että lopulta vain harmittaa kun kirja tulee päätökseensä ja olemme ainakin joitakin totuuksia viisaampia. Ja parin vuoden päästä meille ehkä selviää muitakin totuuksia kuolleista teinitytöistä kun Twin Peaks palaa takaisin yhdeksän jakson verran.

Ei ihan kuin Strömsössä -pipo

Perjantaina tein työpäivän päälle perheen miesten kanssa treffit Oulunkylän Lankamaailmaan. Tarkoitus oli valita langat pojan villahaalaria varten, mutta kuten perinteisesti ostoskassiin eksyi jotain muutakin kuin villalangat sateenkaariraidalliseen villapukuun.

Lapsi ihastui Schoppelin Reaggae -merinovillalankaan turkoosi-vihreäsävyisenä ja itse nappasin mukaan vielä kerän lankaa mustana. Poika toivoi pipoa ja ajattelin testata pipoon hieman myöhäisheränneisenä löytämääni Broken Seed Stitch -neuletta, joka mallikuvissa näyttää kauniilta. Ja niin se näytti omanakin tuotoksena.

Ja kissankarvathan luonnollisesti ovat tuomassa lisälämpöä ja heti alkumetreiltä.

Ainoa ongelma pipon kanssa vain oli se, että koko ei ihan mennyt nappiin. Sen asemasta, että poika olisi saanut pipon kävikin niin, että nyt ei äidin päätä palella talven tullen...

Eli taidan joutua takaisin lankakaupoille, koska lapsikin haluaa uuden pipon edelleen itselleen. Kuulemma tuolla samalla pintaneuleella, mutta onneksi tuo räjäytetty helmineule on aika kiitollista tehdä. Työ tehdään siis kahdella langalla vaihtaen lankaa joka kerroksen jälkeen.

1. Krs neulo kaikki silmukat oikein (mustalla) langalla 1.

2. Krs neulo 1oikein1nurin joustinta koko kerros (turkoosilla) langalla 2.

3. Krs neulo kaikki silmukat oikein langalla 1.

4. Krs neulo 1nurin1oikein joustinta koko kerros langalla 2.

Tosista näitä neljää kerrosta kunnes työ on halutun korkuinen.

Aikuisen pipoon ostin 50 gramman kerät kumpaakin lankaa ja mustaa kului 40 grammaa ja turkoosia 30 grammaa. Lapsen pipoon käyn hankkimassa uuden yksivärisen langan, mutta uskoisin saavani tuosta turkoosista tehtyä vielä pojankin pipon, varsinkin jos pidennän pipon resoria hieman. Oman piponi tein 90 silmpukan kerrosluvulla viitosen puikoilla (eli käsialani on löysähköä). Pojan pipoon kierrokselta saa poistaa ainakin kymmenen simukkaa, jos ei enemmänkin, koska tuo pipo on minunkin päähäni vähän löysä.

Aakkoset

Olen satunnaisesti laiskasti osallistunut Instagramissa Fat Mum Slimin Photo a Day- haasteisiin. Lokakuun haasteena oli aakkoset ja koska lapsi on innostunut aakkosista ryhdyimme kuvauspuuhiin. Neljään ensimmäiseen teemat löytyivätkin kotoisasti omista nurkista.

Haasteen puitteissa päästään aakkosissa z:aan saakka ja jatketaan numeroilla viiteen. Taidamme lapsen kanssa jatkaa omin nokin aakkoset loppuun ja lisätä luvutkin kymppiin saakka. Ajatuksena oli, että kuvat voisi sitten tilata vaikka Sticky9:lta magneeteiksi tai tehdä kuvista oman aapiskirjan. Kuvien laatuhan ei päätä huimaa, mutta ainakin ne ovat kuvaajansa näköisiä.

Kuvia pääsee seuraamaan Instan puolella tunnisteilla #lapsikuvaa ja #aakkoshaaste. Hupsuttelujen tontilla on myös otettu aakkoskuvia ja olisi kivaa jos muitakin löytäisi mukaan. Ei nåiden haasteiden kanssa asiat niin päivän päälle ole.