Päätös, joka oli tehty rikottavaksi

Näin kankeaksi ihmiseksi toisinaan olen käsittämättömän selkärangaton. Viime viikonloppuna puhuimme tälle viikolle ostetuista Disney On Ice -lipuista ja uhosin miehelle, että minähän en sitten osta lapselle sellaista pyörivää härpätintä kun ne ovat täysin turhakkeita.

Niin. No.

Terveisiä näytöksestä!

Että ei riittänyt, että minä sen mikättimen vielä ostin vaan myös iloisesti virnuillen poseerasin sen kanssa samassa kuvassa jälkeäisen ottaessa kuvia. Huomioikaa myös kuvan alalaidassa pilkottava take away -kupin kansi. Kuinka monta lattemammapistettä tästä saa jos ulkoistaa blogin kuvien tuottamisen kolmevuotiaalle ja itse keskittyy siemailemaan lämpimiä juomia.

Tämä oli meillä jo toinen kerta kun näytöksessä oltiin. Vuosi sitten menimme paikalle Mikki Hiiren vetäminä, nyt poikaa houkutti Autot ja Buzz Lightyear. Näytöksen jälkeen kivoimmiksi äänestettiin kuitenkin Pieni merenneito ja Buzzkin oli menettänyt sankariäänestyisessä ykköspallin Woodylle. Kiistatta ankein osuus oli Helinä Keiju ja oli sääli, että ensimmäisenä näytöksessä esiintyneet Autot eivät enää tulleet lopussa lavalle. Muutenkin poika jäi kaipaamaan esityksen loppuun osuutta, jossa lavalle olisivat tulleet yhtä aikaa kaikki keskeiset hahmot. Parituntinen näytös on myös aika pitkä ja moni perhe joutui lähtemään paikalta kesken kun kello alkoi paukkumaan kasiin. Iltanäytökset olisi ninusta ihan hyvin voinut aloittaa näin arkena jo viideltä.

Rahastaahan tuo organisaatio myös osaa. Krääsää on jos vaikka minkä sorttista ja katteet varmasti kohdillaan. Viime vuodesta miinusta tuli siitä, ettei poppareita saanut ostaa enää hauskassa Mikki tarjoilukulhossa vaan myynnissä oli tylsiä kertakäyttöisiä pahvipakkauksia sekä kuitukankainen pikkukassi. Se tarjoiluämpäri on ollut todella pätevä kapistus ja olisimme mielellään ostaneet toisenkin, mutta ei väkisin. On meillä nyt sentää tuo pyörivä vilkkuva härpätin, jonka kanssa lapsi suuntasi nukkumaan. Onneksi seiraavaan päiväkodin lelupäivään on vielä melkein viikko niin saadaan taivuteltua lapsi uskomaan se miksi ei ole järkevää viedä tuollaista härpätintä paikalle.

 

My mad fat diary

Kun on nukkunut puoli viikkoa huonosti kipeän lapsen kanssa voi joutua aamujunassa varsin absurdilta tuntuviin tilanteisiin. Silmät ristissä laitoin Spotifysta soimaan My Mad Fat Diaryn soittolistan. Lähijunaan asti soittolistasta tuli sävyisästi Placeboa ja Bluria, mutta junan lähdettyä liikkeelle korviin alkoi tulvia Whitney Houstonia. En tiedä oliko se univelka vai mikä, mutta teki tiukkaa olla nauramatta kun Pasilan lähestyessä ihmiset seisoivet junan eteisessä kuin sillit suolassa tuijottaen lamautuneena eteenpäin ja samaan aikaan Houston pääsee I Will Alweys Love Youssa siihen kitapurjeet lepattaen laulettavaan kohtaan, johon valitettavan usein ihmiset myös kuvittelevat ylätävänsä karaokebaarissa 1,5 promillen humalan suodessa ihmiselle 1,5-vuotiaan lapsen rajattoman uskon omiin kykyihinsä.

Loistavan soittolistan lisäksi suosittelen katsomaan myös tämän loistavan sarjan nyt kun se Yle Areenasta löytyy. Kuusiosainen Chanel 4:n sarja uppoaa todennäköisesti jokaiseen, joka joskus aikanaan rakasti palavasti My So Called Lifea.

Itse katsoin sarjan viime vuoden puolella Youtubesta Kolun Eevan hehkutettua sarjaa blogissaan ja taidan nyt Areenan myötä ottaa uusintaotoksen sarjaan. Musiikki, vaatteet ja nuhjuiset unelmat palauttavat suloisesti teinivuosiin ja itseasiassa siihen samaan kesään, jolloin itse kävin ensimmäisillä festareillani ja näin Blurin livenä. Itseasiassa pitäisiköhän tallentaa tuo ja käyttää oppimateriaalina aikanaan pojalle siitä miten populaarikulttuurissa kaikki varmasti oli paremmin meidän vanhempien nuoruudessa.

Kuva: Chanel 4

 

Miss Procrastination

Pojan salaisiin sivupersooniin te olettekin jo ehtineet tutustua joten on vain oikeus ja kohtuus että esittelen myös sen synkän salaisuuden, jota varjelen asiantuntijaulkokuoreni alla.

Jos jonkun voi jättää tekemättä tai jättää asian viime tinkaan niin se olen minä. Vihaan yli kaiken myöhästelijöitä joten tämän taipumukseni kanssa olen aiheuttanut itselleni useamman kerran hivenen virtsalta lemahtavat paikat. Lukiossa koeviikolla iskin päätäni MAOL:n kanteen yrittäen oppia illassa fysiikan kurssin sisältöä. Insinöörintutkinto vei minulla viisi vuotta, yhdeksän kuukautta ja kaksi viikkoa. Päivälleen sen verran mitä tutkintoaika antoi myöden. Niin ja koska opinnäytetyö piti palauttaa 2.5. klo 8 mennessä vietin minä iloisen vappuaaton viimeistellen opinnäytetyötä, jonka kokeellisen osuuden olin suorittanut kaksi vuotta aikaisemmin. Ja onnistuin tässä lajissa vielä synnytyksessäkin jälkeläisen nähdessä loisteputkien valon ensimmäistä kertaa raskausviikkojen ollessa ruhtinaalliset 43+3. Ja voin ihan suoraan kertoa, että että kaikissa yllämainituissa tilanteissa keljutus on ollut melkoinen, mutta silti en vaan tunnu oppivan.

Työtä ja perhettä yhdistettäessä tämä tilanne ei tosiaankaan ole optimaalinen. Varsinkin kun turhan usein onnistun saamaan itseni tilanteeseen, jossa huomaan käyttäneeni työpäivästä ison osan johonkin näennäisesti tarpeelliseen ja kunnolla tunnun pääsevän kiinni töihin iltapäiväkahvitauon jälkeen ja sitten kun se tekemisen meininki löytyy pitää tiputtaa hanskat ja lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Nyt sitten pitäisi löytää joku viisasten kivi, jolla saisin työpäivät tehokkaammin käyntiin jo heti aamusta sen asemasta, että vuorokauteni tehokkaimmat tunnit sijoittuva klo 14 ja 19 välille. Onneksi tässäkin tilanteessa pakko on paras muusa. Mies lähtee taas ensi viikoksi Saksaan, joten minun on vaan pakko olla tehokas, jotta arki pyörii ja en stressaa hiuksia päästäni. Eli ihmenä kasvamishaasteeni puitteissa haastan itseni helmikuussa opettelemaan tehokkuutta, priorisointia ja tuloksellisuutta kasvattavia työtapoja.

Mainio sarjakuva Natalie Deeltä.

 

Dinon kakkaa ja muuta tarpeellista nippelitietoa

Kolmas vuorokausi kuumeessa. Eilen katsottiin läpi kutakuinkin jokainen Suomessa esitetty Oktonauttijakso ja tänään vaihdettiin Dinojunaan. Lastenohjelmat ovat yllättävän opettavaisia, mutta silti olisin voinut keskustella aamupalapöydässä ihan mistä tahansa muusta kuin dinosaurusten kakasta, kakasta ylipäätään ja siitä onko kasvissyöjäihmisillä erillainen kakka kuin niillä, jotta syövät lihaa. Ilolla odotan, että avaako poika aiheesta keskustelun myös päiväkodissa ja millaista palautetta sieltä sitten tulee.

Nämä sairastamispäivät ovat muutenkin pääsääntöisesti syvältä suolesta ja poikittain. Aamulla lapsen kuume huiteli taas 39 asteen tuntumassa, mutta Burana-Panadol-combon jälkeen meillä on sähköjänis, joka haluaisi päästä ulos heittämään frisbeetä ja jonka tämän päivän supersankarisivupersoona on avaruussankari. Asun runkona toimii taas tuttuun tapaan hämisasu, joka tällä kertaa varustettiin muovisella pesäpallomailalla (kuplapyssy) ja pehmofrisbeellä (avaruusaluksen ratti). Vaikka lasta miten houkuttelisi pysymään paikoillaan virtaa riittää niin kauan mitä lääkkeissäkin riittää potkua. Sen jälkeen salaman iskusta lapsi muuttaa surkeaksi pikku pupuksi, joka haluaa mahdollisimman laajaan pinta-alakontaktiin jomman kumman vanhempansa kanssa.

Mahan päällä torkkuvan lapsen kanssa ei oikein saa tehtyä mitään järkevää, mutta olen ainakin saanut urakoitua rästilukemisia pois Kindleltä ja selvittänyt sen, että tänään julkaistava ja odottamani kirja ilmestyy Suomen aikaa ilmeisestikin kymmeneltä ladattavaksi, koska silloin vuorokausi vaihtuu Yhdysvalloissa länsirannikkolla. Eilen tosin oli pakko laittaa kirja syrjään kun troppien virkistämä lapsi halusi siivota.

Mies epäili, että lapsi tavoittelee paikkaa mumminsa lempilapsenlapsena kun omien lelujensa järjestelyn jälkeen lapsi komensi meidät vanhemmat meidän makuuhuoneeseen saatesanoilla "siellä olisi vähän siivottavaa ja sänkykin pitää pedata". Ehkä se on ihan hyvä, että joku meidän perheessämme on intohimoinen siivoaja. Ja lapsen huoneessa myös tulee hyvin se esiin, että tila on paljon helpompi pitää siistinä kun tavaroille on paikkansa. Poika erityisesti tykkää järjestellä kaikki lempparilelunsa hyllyille näkyviin, joten ehkä meidän vanhempienkin pitäisi vain tarttua haasteeseen ja järjestää kotimme muutkin huoneet niin, että kaikille tavaroille löytyy omat paikkansa.

Tämän kirjoittamisen aikana kakkajutut vaihtuivat ketjun toiseen päähän ja nyt pohditaan mitä lintuliskot syövät ja sitä onko ötököiden syöminen ällöä vai ei? Ja sitä miksi kutsutaan muussin ja kalan syöjiä, koska lapsi on kuulemma sellainen.

 

Liukkailla jäillä

Viikonloppu ei ihan mennyt putkeen. Pakkaset ja risat keuhkot aiheuttivat ensin minulla lauantainvastaisen yönä pihinää ja sunnuntain vastaisena yönä kainalooni kipitti yksi tukalan kuuma jälkeläinen. Sinnikäs kuume ja yskä kiusaavat lasta edelleen ja tämä päivä näyttää menevän lähinnä sohvalla köllötellen ja Oktonautteja katsellen. Siitä tietää, että tilanne on huono kun lapsi valitsee potemismuodoksi makaamisen. Saa nähdä pitääkö lähteä huomenna lääkäriin, jos tuntuu ettei vointi käänny paremmaksi.

Lauantaina kuitenkin ehdittiin päästä nauttimaan vähän lauhtuneista pakkasista ja lähdimme luistelemaan. Meillä on kohtalaisen mukavassa jäässä oleva luonnonjääkenttä muutaman sadan metrin päässä, joten keliolosuhteiden ollessa otolliset luistelu on juuri sopiva talviurheilulaji meidän perheelle, jossa vanhempien luontainen kiinnostuksen kohde talvikuukausina on sohvannurkka.

Olimme varautuneet, että tyyppi pysyy luistimilla kaksi minuuttia maksimissaan ja sen jälkeen heittää ne lepikkoon, mutta lopulta kävikin niin, että me vanhemmat jouduimme vaihtamaan luistimet pois ja lapsi sen kuin jaksoi jatkaa harjoittelua. Pojan luistimet on perinteiset pikkulasten kiertopalkinnot. Niiden kanssa on käynyt ensin jäällä seisomassa entisen työkaverini kaksi poikaa, nykyisen työkaverini poika, nyt meidän lapsemme ja tämän jälkeen luistimet palaavat vielä työkaverin tyttärelle. Omat luistimeni taas ovat 20 vuotta vanhat ja ihan pirun epämukavat. Jalkani leveni jonkun verran raskauden myötä ja nyt kun ekaa kertaa kiskoin ne jalkaan ei ollut toivoakaan että villasukka olisi mahtunut kunnolla kyytiin. Kieltämättä houkuttaisi aika paljon ajatus uusista luistimista. Nykyäänhän noissa harrastelijavarsioissa on ilmeisesti jopa jotain vuoraustakin valmiina ja olisi ihan kivaa jos itsekin pystyisi jäällä tekemään muuta kuin irvistelemään.

Nyt sitten vaan toivomaan, että lapsen kuume laskisi nopeasti ja päästään pian taas jäälle. Eilen tyyppi itki katkeria kyyneliä kun paljastui ettei pääse jäälle, tänään se ei enää raukka edes sitä jaksanut. Kiekolla ja sählymailalla on kuitenkin vielä tänäänkin pitäynyt temppuilla eteisessä. Pojan kohdalla tämä luistelu on tosiaan edullinen harrastus. Kiekkojakin nimittäin löytyi meidän kaapin perältä muovikassillinen. Jostain syystä mies on roudannut niitä kaikki muutot perässään, mutta ainakin ne nyt pääsivät hyötykäyttöön.

 

Oman elämänsä supersankari

Aamu valkeni kuuden aikaan kekäleeltä tuntuva jälkeläinen kainalossa. Lääke vei kumeen alas ja lapsen oli mahdoton ymmärtää miksi ei pääse luistelemaan vaikka ei ole yhtään kipeä olo. Onneksi tilalle kelpasi roolileikki ja pian poika olikin sukeltanut oman mielikuvitusmaailmansa uumeniin. Kolme ja puolivuotiaan kuumepotilaan asemasta meillä asuikin hurja ritari ja koska ritariasua ei varastosta löytynyt piti hieman improvisoida...

Hämähäkkimiespuku toimii pohjana asuun kuin asuun ja kun siihen lisää punaiset kerhotossut, vihreät sormikkaat ja pyöräilykypärän on ritari valmis. Seuraavassa vaiheessa kypärä ja hanskat saivat kyytiä ja tilalle kaivettiin uimalasit ja leikki vaihtui avaruussankariksi. Ja tätä kirjoittaessa lapsi on kiskonut selkäänsä lampaantaljan ja leikki olevansa Late Lammas.

Mielikuvitus siis pojalla toimii erinomaisesti, mutta silti ajattelin että voisimme vähän laajentaa kostyymivalikoimaamme. Olen jo pidempään suunnitellut tekeväni pojalle Puu fu Tom-asun ja nyt näyttäisi että myös ritariasulle voisi olla tilausta. Pitänee siis käydä kangaskaupassa kilolaariostoksilla katsomassa löytyisikö hyvää fleeceä, josta voisimme askarrella vähän uusia vermeitä. Molempii näyttää löytyvän netistä aika kivoja tutoriaaleja ja vielä niin että ne saadaan koottua ihan normaalien arkivaatteiden päälle. Tuo Hämispuku kun on ihan tolkuttoman hiostava. Ja viittateepaita settien ansiosta itseasiasta vähän vain velcroa lisäilemällä tulisi viitta-asujenkin määrä moninkertaistettua tai ainakin holehdittua, että pituuspyrähdyksen jälkeenkin löytyy paitoja joihin viitat voi kiinnittää.

Hattujakin pitäisi askarrella. Pahvista saa ainakin tehtyö velhohatun ja toivottavasit myös jonkun sortin ritarikypärän. Pitäisi vaan käydä hakemassa jostain isoja kartonkiarkkeja, joista saisi aihiot leikattua.

 

Keskivartalolihava ninjaturtle

Ninjaturtlet on nykyään meidän taloudessa kuuminta hottia. Päiväkodista ja serkkupojalta opittiin, että ne hienoja ja sen jälkeen kun me vanhemmat annoimme pojan katsoa pätkän alkuperäistä piirrossarjaa on meillä leikitty joka päivä sankarikilpikonnaa.
Turtlesit olivat aikanaan kova juttu minullakin ja olinkin vähän pöyristynyt kun ennakkotarkistin nykyistä sarjaa. Ei tosiaan mitään pikkulasten kamaa vaikka sellaisena niitä myydäänkin. Onneksi pojalle riittää kasariversion tunnarin katsominen Youtubesta ja loput hoitaa mielikuvitus. Meiltä löytyy myös joululahjaksi tulleet muovihahmot, mutta niiden kaveriksi poika toivoi tänään sankarikilpikonna käsinukkea. Aamupuuron hautuessa kaivettiin askartelukaapista arkki vesiväripaperia, väriliidut ja haaranastapaketti esiin.

Varttia myöhemmin valmiina oli töppökätinen, pyylevävartaloinen kilpikonna, jonka asuksi poika halusi jostain syystä superhessumaisen punaista ja tyköistuvaa.
Pitäisi jaksaa piirtää tai etsiä netistä joku parempi sätkynukkemalli. Noiden avulla olisi kuitenkin helppo harjoitella saksien käyttöä, väritystä ja haaranastojen kanssa tarkkuutta. Huomaa, että päiväkodissa on pakkaspäivät hyödynnetty palapelien ja askartelujen parissa. Haaranastojen sovittaminen reikiin meni jo melkoisella varmuudella. Samoilla lämmöillä aloitimme jo toisenkin Turtlespaperinukkeprojektin, mutta se jäi vaiheeseen puuron valmistuttua. Katsotaan jaksetaanko huomenna jatkaa se valmiiksi. Nyt illalla se ei ainakaan onnistu kun lapsi löysi kaapista kaksi pientä merirosvomiekkaa ja harjoittelee taisteluliikkeitä varjoaan vastaan.

Binge Watchers

Televisiosarjat ovat useimmiten parhaimmillaan kun niitä katsoo useamman jakson putkeen. Englanniksi tälle tavalle löytyy oma termikin eli puhutaan binge watchingista. Me ollaan vuosien saatossa katsottu useampiakin sarjoja näin. Legendaarisimpana ehkä Battlestar Galagtica, jonka ehdimme katsoa kokonaisuudessaan lasketun ajan jälkeen ennen kuin tuo pieni pyöreäpäinne poika suvaitsi syntyä viikolla 43+3 ja ulkona oli niin valtava helle etten voinut mahani kanssa lenkkeillä kuin vasta iltakymmenen jälkeen.

Nyt massakatsomisen kohteeksi valikoitui Revolution. NBC:n sarja, joka käynnistyi pari viikkoa sitten Subilla ja kertoo postapokalyptisestä maailmasta 15 vuotta sähköjen katoamisen jälkeen. Netflix on monella tapaa helpottanut tätä massakatsomista ja tämäkin sarja kaivettiin sieltä (tosin turvauten Mediahint-työkaluun, jonka käytön tosin Netflix on tainnut epävirallisesti siunata) kun aiheesta vinkin veljeltäni sain.

Yritän kirjoittaa tämän jutun niin etten spoilaisi Subin tahdissa katsovilta mitään henkilöhahmoihin tai perusjuoneen liittyyvää, mutta jos haluat varmistua, ettet spoilaannu, kannattaa lopettaa lukeminen nyt.

Sarjan ensimmäisessä kaudessa oli 20 osaa ja sanoisin, että siinä oli viisi liikaa. Välillä tuntui, että sarjassa käytettiin jaksoja täysin ydinjuonelle tarpeettomien sivujuonien kertomiseen ja muutenkin kerronta olisi hyötynyt vähän tiiviimmästä kerronnasta. Epätasaisuus teki jaksosta paikoitellen hyvin puuduttavan vaikka parhaimmillaan tarina imi mukaansa ja ajoi meidät siihen kierteeseen, että vielä olisi pakko saada katsoa yksi jakso vaikka järkevää olisi mennä nukkumaan.

Minun on pakko myöntää, että olen hieman pettynyt ihmiskuntaan tässa postapokalyptisessä tilanteessa. Ei vaan mahdu insinöörin päähän, että ihmiset kuvataan niin sähköstä riippuvaisina ja kaikki tekniikka on taantunut ajalle ennen teollistumista. Tosin myöhemmissä jaksoissa sentään paljastuu, että on joku sentään saanut nikkaroitus itselleen höyrykoneen ja heti alussahan selviää myös se, että sähkö ei ole kokonaan kadonnut maailmasta. Sitten minua hämmästytti polkupyörien puute sarjassa. Ruoasta on pulaa ja nuo sankarit päättävät käyttää siitä ison osan hevosten ruokkimiseen. Koko sarjan aikana taisi näkyä peräti kaikki kaksi fillaria vaikka näin äkkiseltään olisi voinut kuvitella, että fillari ja peräkärry olisivat aika ässä tapa liikkua.

Sen verran hyvään kohtaan sarjan ensimmäinen kausi päättyi, että nyt polttelisi saada käynnissä olevan kakkoskauden jaksot jo käsiin, mutta ehkä me tässä kohtaa nyt vaan maltamme mielemme. Se Netflix kun on muutenkin täynnä mainioita sarjoja massakatsottavaksi. Ja digiboksilta löytyy samaa teemaa sivuten Under the Domea, joka on kyllä osoittautunut aikaimoiseksi mahalaskuksi eli vaikka en nyt ihan varauksetta Revolutionistakaan pitänyt on pakko todeta, että Under the Domeen verrattuna nyt puhutaan laatusarjasta.

Kuva: NBC

 

Miksi piikille?

Teinivuosina hengasin aktiivisesti loma-aikoina äitini lapsuudenkodin lähimaastossa asuvien samanikäluokan pikkuserkkujeni kanssa ja tutustuin heidän myötä myös muihin paikkakunnan nuoriin. Samalla tulin myös tutustuneeksi osan nuorten opinahjoon, Sammatin vapaaseen kyläkouluun. Vaikka teininä hyvinkin kanavoin en niin sisäistä puunhalaajaani tuntui koulun meno vähän omalaatuiselta jo silloin. Tänään sitten kun työmatkalla silmään osui lööppi, jossa kerrottiin lohjalaisessa koulussa esiin tulleesta rokottamattomien lasten tuhkarokkoaltistuksesta, arvasin heti että nyt puhutaan Vapaasta kyläkoulusta.

Noin yleisesti yritän löytää edes jonkunasteista ymmärrystä ihmisten toimille, mutta nyt oikeasti en vaan pysty ymmärtämään. On vaan yksinkertaisesti järjen köyhyyttä jättää lapsi rokottamatta ja sen jälkeen roudata se Aasiaan lomailemaan maahan jossa tuhkarokkoa esiintyy. Ja jos nyt ei vaikka kiinnosta se oman kersan kohtalo vaan tuudittautuu sen taakse, että lapsuusiän infektiot vahvistavat, niin voisi nyt edes ottaa huomioon, että kaikki muut eivät välttämättä tuota riesakseen halua. Ei ainakaan ne pienten lasten vanhemmat, joiden lapset ovat olleet liian nuoria rokotusta saamaan. Mielestäni on se ja sama mitä aikuinen ihminen omalla terveydellään tekee, mutta toisten hengen vaarantaminen on täysin edesvastuutonta.

Kissakaan ei ymmärrä rokottamatta jättämistä...

Rokottamatta jättäminen usein perustellaan sen rokotuksen luonnottomuudella ja varsinkin tämän rokotuksen kohdalla sittemmin täysin humpuukiksi osoittautuneilla tutkimuksilla. Mietin kuitenkin, että kuinka moni vanhempi oikeasti tuon valinnan tehdessään tutustuu siihen miksi tautia vastaan rokotetaan? Vai luottavatko ne sokeasti siihen että laumaimmuniteetti suojaa? Vai eikö heitä vain kiinnosta se miten heidän lastensa terveydelle käy? Mietin myös, että millaisia ajatuksia risteilee siellä sairaalan eristyshuoneessa istuvan vanhemman päässä? Tekisikö hän toisin tällä tiedolla vai onko usko rokotteiden haitoista edelleen horjumaton kun oma lapsi makaa sairaalasängyssä?

 

Imussa

Ensimmäiset kolme elinvuottaan lapsi keskittyi pelkäämään imuria. Ilmeisesti se oli imenyt vaikutteita kissasta, jolle imuri on Vihollinen nro 1 ja mitkään järkipuheet eivät toimineen. Sitten eräänä päivänä, leikki-ikäiselle tyypillisellä logiikalla, lapsi päätyi siihen, että imurointi on siisteintä maailmassa.

Nykyään imurista lähinnä tapellaan ja ei ainakaan tarvitse murehtia esim. sängyn pölyisyydestä, koska lapsi kernaasti hinkkaisi sitä imurilla kolmekin varttia. Miten minusta tuntuu, että kymmenen vuoden päästä saatan kaihoten muistella pojan imuri-intohimoja kun lasta ei saa kilon paloinakaan imuroimaan.

Tosin kymmenen vuoden päästä me ehkä ollaan vihdoin saatu makuuhuoneesemme kiinnitettyä sinne ostettu laskosverho noiden vanhojen lastenhuoneen verhojen tilalle...

 

Aamusmoothie

Muutama vuosi sitten treenasin tovin PT:n opastuksella. Mitään tavoitteellista treenaajaa minusta ei ikinä tullut, mutta sentään takaraivoon jäi, että aamuisin on hyvä käynnistää päivä smoothiella.

Rahkaa, muutama hyvin kypsynyt banaani, pakastimesta mustikoita ja puolikoita ja loraus omppumehua notkistamaan koko keitoksen. Ei kovin katu-uskottavaa näin viherpirtelöiden kulta-aikana, mutta sitäkin herkullisempaa. Yhdellä satsilla aloittaa kaksi aamua eli vaivakin on oikeastaan olematon, mutta hyöty moninkertainen kun äiti-ihminen ei polta hihojaan lapselle verensokerien heittelehtiessä (äidillä) ja lapsen keksiessä ties mitä sijaistoimintoja haalarin pukemiselle.

Aamusmoothiet kyllä toimivat minulla muutenkin. Tuntuu, että ruokailurytmiä jo heti aamusta säännöllistämällä olen saanut aivotkin jotenkin kunnolla käyntiin heti aamusta ja töissä syntyy tulosta. Ja sitten sitä jaksaa vielä toisinaan ajatella ja toimia työpäivien jälkeenkin. Sitä en tosin vieläkään ymmärrä, että miksi turhan usein kiireessä päätyy tekemään tyhmiä ratkaisuja ruoan suhteen? Varsinkin kun nämä itselle hyvää tekevätkin versiot ovat nopeita ja aineksistakin iso osa löytyy valmiina pakastimesta.

 

Kaupungin kannattavin brunssi

Brunssin järjestäminen omissa kotinurkissa on ehkä maailman viisain ratkaisu. Itseasiassa mitä enemmän asiaa pohdin niin eihän tässä voi kuin voittaa. Sunnuntaina kutsuimme meille muutamia ystäväperheitä eli istuimme syömään kahdeksan aikuisen ja kuuden lapsen voimin. Tosin lähellä oli ettei paikalle saatu yhtä pientä kuokkavierasta. Seitsemäs lapsi seurueeseen kun päätti ottaa varaslähdön ja saapua rytinällä vain tunteja tapaamisen jälkeen, joten seuraavalla brunssi pääluku onkin kasvanut kunnioitettavaan 15 henkeen. Silti uskallan väittää, että helpommalla päästään tällä porukalla näillä kotibrunsseilla.

Ensinnäkin brunssien vuoksi tulee siivottua vähän huolellisemmin koti jolloin siellä on muutenkin mukava elää. Toiseksi saa hyvän syyn kokata purtavaa, jota ei välttämättä muuten tulisi kokattua. Kolmanneksi nyyttäriperiaatteella toimivilla brunsseilla jää aina jotain syötäväksi jälkikäteen, joten sain jatkaa hyvällä ruoalla vielä maanantain lounastauollakin. Neljänneksi lasten viihdyttäminen on helpompaa kun ne voidaan tuupata lapsen huoneeseen kippaamaan jokainen lelulaatikko ympäri. Ja itseasisassa tuosta saadaan vielä viideskin plussa. Sen jälkeen kun joka ikinen lelulaatikko on kipattu ympäri on äärettömän helppo tehdä inventaario siitä mitä kaikkea laatikoiden uumeniin oli eksynyt. Kuudes plussa menee taas kertymien kuluttamisen piikkiin, koska tämänkin brunssin lautasliinoina käytettiin meidän 2007 järjestettyjä häitä varten hankittuja lautasliinoja. Ilmeisesti bridezillahuuruissani olin kuvitellut häävieraiden olevan paljon sottavampaa sorttia.

Niin ja luonnollisesti parasta kaikessa on se, että saa istua pöydän ääreen ja nousta siitä kolme tuntia ja 1,5 litraa teetä myöhemmin ja huomata, että maailma on taas parannettu paljon paremmaksi paikaksi elää. Joten eiköhän tässä voida jo lähteä suunnittelemaan seuraavaa brunssia.

 

Fantasia

Finkkarin hinnoilla elokuvissa käyminen alkaa olla aika tyyris harrastus. Varsinkin jos pitäisi ostaa koko kolmikolle liput saa olla kukkaronnyörit ihan kunnolla leviänä. Onneksi Helsingistä löytyy mainio tapa ylläpitää perheen elokuvaharrastusta ja samalla myös kasvattaa yleissivistystä. Kansallinen audiovisuaalinen instuutti nimittäin tarjoilee sunnuntai-iltapäivien iloksi Disney-klassikoita. Eilen vuorossa oli Fantasia.

Poika odotti ennalta Mikki Hiiri-episodia, mutta lopulta tyyppi istui aika huumaantuneena koko kaksituntisen (Olympoksen aikana tosin piti päästä pissalle). Musiikki ja animaatiot saivat kyllä aikaan satumaisen tunnelman ja lopulta leffakeikka päättyi tällä kertaa katkeriin kyyneliin kun sen olisi pitänyt jatkua vielä pitkään.

Näytökset ovat todella suosittuja. Viikkoa aikaisemmin jäimme Lumikin näytöksestä rannalle ja nyt vahingosta viisastuneena ostimme liput etukäteen netistä. Varoituksen sanana myös se, että elokuvateatterissa on tosi vähän vessoja joten kannattaa piipahtaa vaikka Kampin hoitohuoneessa ennen teatterille tuloa. Vanhan teatterin pehmeät penkit olivat koko perheestä kotoisat ja oli ihana pitkästä aikaa nähdä elokuva filmiltä kaikkine ratinoineen ja rätinöineen.

Uskallan jo nyt sanoa, että me mennään toistekin tuonne leffaan.

Kuvat: Disney

348 palaa myöhemmin

Eilen meillä oli pojan näkökulmasta tylsä päivä. Meillä nimittäin otettiin pakkasesta ilo irti ja siivouksen yhteydessä roudattiin vuodevaatteet pihalle tuulettumaan. Peittojen ja tyynyjen hengatessa pihamaalla taas pyöritettiin pyykkikonetta, kokattiin ruokaa ja loppujen lopuksi pojan ulkoilutkin kilpistyivät reissuun jätteiden lajittelupisteelle.

Eihän tällainen järjestely missään nimessä ideaali ollut, varsinkin kun ulkona paistoi aurinko, mutta jossain välissä nämä arkisetkin askareet pitää urakoida ja arki-iltoina aikaa on niin rajallisesti. Lisäksi haluamme pitää lapsen mukana näissä askareissa, jotta lapsi oppii, että asunto ei vaan mystisesti kuoriudu pölystä ja ruoka ilmesty valmiina pöytään. Lopputuloksena kuitenkin meillä oli illalla seitsemän aikaan poika, jota kaikki itketti ja keljutti. Lapsesta huomasi hyvin, että sitä yksinkertaisesti vain turhautti se, että koko päivä oli mennyt perheen touhuissa. Varsinkin kun lempikotityöstä eli imuroinnistakin tuli perheen miehille kina aikaiseksi. Tuossa vaiheessa oli liian myöhäistä lähteä enää uloskaan riehumaan, joten piti äkkiä keksiä joku kikka kolmonen, jolla saattin sovinto laskeutumaaan maahan.

Ratkaisuksi napattiin kirjahyllystä pojan kummeilta joululahjaksi saama sarjakuvapalapeli ja 348 palaa myöhemmin meiltä löytyikin huomattavasti sopuisampi jälkeläinen, joka innokkaasti suunnitteli missä järjestyksessä kuvat asetellaan, jotta tarinasta tulee paras mahdollinen. Palapeliin kuuluu siis yhdeksän palapeliä, joista kolmessa on 25 palaa, kolmessa 35 ja kolmessa 56 palaa ja tarinan voi koota miten se lapsesta parhaalta tuntuu.

Palapeli on osoittautunut aivan mahtavaksi. Tosin epätoivo meinasi iskeä meille vanhemmille kun paketin avasimme ja tajusimme, että kaikki yhdeksän palapeliä olivat yhdessä isossa säkissä sekaisin. Onneksi palapelit ovat takaa kuitenkin värikoodattuja, joten lajittelu sujui kohtalaisen helposti ja nyt jokainen kuva asuukin omassa minigrippussissaan. On myös kivaa, että palapelejä on eri vaikeusasteisia, joten lapsi pääsee kuin huomaamattaan haastamaan itseään myös palapeleillä, joihin tämä meidän tiiviisti omalla mukavuusalueella pystyttelevä jälkeläinen ei muuten ehkä tarttuisikaan.

Onneksi tänään on sitten toisella tavalla toimelias päivä ja päästään näyttämään neniäkin enemmän ulos. Sitä ennen tosin brunsseillaan ystävien kanssa, joten ehkä on syytä nyt lähettää tämä liikkelle ja siirtyä keittiöön leipomispuuhiin, jotta vuokaleipä on valmis kun väki saapuu paikalle.

 

Pitääkö mun kaikki hoitaa?

Joko olet nähnyt Oscar-ehdokkuuden saaneen lyhärin, Pitääkö mun kaikki hoitaa? Jos et niin kipin kapin Yle Areenaan. Selma Vihusen ohjaama ja Kirsikka Saaren käsikirjoittama tarina kertoo reilussa kuudessa minuutissa yhden helsinkiläisen lapsiperheen aamupäivästä ja itse pidin elokuvaa oikeinkin onnistuneena. Pari ystävääni ei taas tajunnut elokuvaa lainkaan, mutta itseeni jotenkin tarinan kulku vetosi. Tosin veikkaan, että osa viehätyksestä tuli siitä, että tarina oli omalla tavallaan niin tuttu minulle.

Kuva: Suomileffa.fi

Vaikka tarina kuitenkin oli tuttu ja se tuttuus varmasti kumpusi pitkälti siitä faktasta, että yhteinen nimittäjä oli ne ruuhkavuodet, pahoitin aika pahasti mieleni siitä, että naisten, elokuva-alalla työskentelevien, asiantuntevien ihmisten työ oli Ilta-Sanomien sivuilla kuitattu kotiäitien näpertelyksi. Vaikka nettipalstojen perusteella äitiys tunnetusti pätevöittääkin monessa asiassa niin en sentään aikaisemmin ollut tiennyt, että se myös mitätöi kaiken aikaisemmin hankitun asiantuntijuuden. Ja jotenkin voin kuvitella, että jos elokuvan takaa löytyisikin isäporukka, elokuvaa kuvailtaisiin aivan toisin sanakääntein keltaisen lehdistön toimesta.

Ja sitten takaisin itse elokuvaan. Vaikka Joanna Haartti ei Putouksessa minua puhutellut oli hän tässä pätkässä jotenkin aivan hurmaava säätäessään kiharriin kiinni otsatukassaan. Onnistunut valinta oli myös perheen isää näytellyt Santtu Karvonen. Tarinan kerronnan kulku eteni hyvin ja loppufiilikseksi itselleni jäi se, että tarina kertoi lopulta paljon isomman kertomuksen kuin mitä sen minuutit olisivat antaneet ymmärtää. Eli se toimi juuri niin kuin hyvän lyhytelokuvan kuuluukin. Mitä sinä tykkäsit elokuvasta?

 

Legohulluus

Vuoden alku toi kauppoihin jotain mitä meidän perheessä on odotettu kieli pitkällä. Legon kevät 2014 -kuvaston. Nappasimme niitä kaksi, jotta vanhemmatkin saivat lukea ja suuntasimme Spageteriaan ruokailemaan. Kolme varttia myöhemmin perheen miesten navat olivat täynnä ihanaa spagetti ja minun mahani kohtuullisesti täytetty äärettömän mauttomalla jokirapuceasarilla. Ja lisäksi olimme mielikuvashoppailleet Legoja oikein olan takaa.Vuoden alku toi kauppoihin jotain mitä meidän perheessä on odotettu kieli pitkällä. Legon kevät 2014 -kuvaston. Nappasimme niitä kaksi, jotta vanhemmatkin saivat lukea ja suuntasimme Spageteriaan ruokailemaan. Kolme varttia myöhemmin perheen miesten navat olivat täynnä ihanaa spagetti ja minun mahani kohtuullisesti täytetty äärettömän mauttomalla jokirapuceasarilla. Ja lisäksi olimme mielikuvashoppailleet Legoja oikein olan takaa.

Poika iski ensimmäisenä silmänsä Duplojen ihaniin uusiin ruokasetteihin. Meiltä löytyy jo ennalta kakkupalat, joten nämä sopisivat kyllä hyvin jonon jatkoksi pojan leikkikeittiöön vaikka noin muuten Duplojen aika alkaakin olla jo ohi. Duplon uutuuksista omaa silmää miellytti myös aivan pienemmille suunnattu laivasetti, jonka pieni punainen paati tuo mieleen sen ainoan Duplopaketin joka minulla pienenä oli.

Koko perhettä innosti valtavasti Lego Movien setit ja Legon omaa brändiä olevina näillä on mukavan kilpailukykyinen hinta verrattuna esim. Turtles-setteihin. Uskallan melkein jo sanoa, että jotain noista Movie-seteistä meille ostetaan. Joko äidille tai pojalle... Varsinkin tuo pinkki on kaikessa absurdiudessaan aivan mahtava ja Roskasilppuri taas vetosi poikaan. Uutuutena pikkulego-osastolle tulee myös maaliskuussa Disney-prinsessat. Itse olen vähän allerginen noille tyttölegoille Friendsien hengessä, mutta nämä setit näyttivät kautta linjan mainiolta ja poika ihastui Tuhkimon linnaan. Tosin poikaa vähän arvelutti se, että voivatko pojat leikkiä näillä vai onko ne vain tytöille. Kova veto Friendseillä kuitenkin on ja poikaa selvästi vetävät puoleensa myös Friendsien keräilyeläimet sekä isommista seteistä leipomo ja delfiiniseikkailualus.

Ihana uutuus on myös uusi Junior-sarja. Vanhojen pinkin ja sinisen salkun tilalle on tullut uudet salkut ja pari muuta peruspakettia ja myös vähän houkuttelevampia settejä. Lapsen mielestä varsinkin tuo Batman-setti ja hevostallijutut näyttivät hyvältä. Niin ja lopulta poika olisi myös halunnut myös suurimman osan Chimoista, Cityn Legoista, Star Warseista ja jopa tekniikkalegoistakin. Eli ei varmaan tarvitse miettiä enää mitä jatkossa tuolle lapselle kannattaa ostaa lahjaksi. Legojen paras puoli on myös se, että paketteja löytyy monessa eri hintaluokassa. Viitosella tai kympillä saa jo kivoja pieniä settejä ja itse ainakin kuulun siihen koulukuntaan, että Legoissa ei edes tuplat haittaa kun palikoista saa rakennettua niin paljon muutakin kuin vain alkuperäisen idean.

Kuvat: Lego

 

Pakkastaidetta

Tänään ei aamu alkanut niin ruusuisissa tunnelmissa. Jälkeläistä itketti ja kaikki eteni niin takkuisesti, että onnistuin varmaan narskuttamaan puolet poskihampaistani pois siinä hampaita kiristellessäni. Onneksi tälläkin kertaa suunta oli nousujohteinen ja päivä alkoi näyttää jo heti paljon paremmalta kun päiväkodin portaista löytyi jäätaidetta.

Eli ei kuin vaan jäädyttelemään värjättyjä vesiä ja koristelemaan takapihat kauniiksi, jos pihan satutte omistamaan (vink, vink Carita!). Me taidetaan tyytyä ihailemaan vaan näitä kaiteeseen laitettuja koristeita. Vaikka haaveilin jo koristelevani tuon taloyhtiön pihapusikon hiekkamuotteihin jäädytetyillä koristeilla. Mutta ihanaa, että ne päiväkodissa jaksavat lasten kanssa kaunistaa ympäristöä.

Ympäristötaide auttoi onneksi niin jälkeläistä kuin vanhemaakin unohtamaan itkut ja hampaidenkiristelyt ja sekä äidillä että pojalla taisi lopulta olla hyvä päivä. Poika oli kuulemma askarrellut pupua ja äiti sai vedettyä viimeisetkin to do-listalla roikkuneet työtehtävät pois alta ja sen kunniaksi huomenna taitaa olla sekä äidillä ettö pojalla vähän tavallisesta lyhempi päivä niin töissä kuin päiväkodissa.

 

Hyvää arkea

Tänään oli päivä jolloin kaikki rullasi. Aamu alkoi takkuisesti huonosti nukutunut yön jälkeen, mutta siitä eteenpäin päivä kulki tasaisella taaperruksella nousujohteiselle kurssillaan.

Töissä keksimme työkaverin kanssa mainion idean, jonka saimme jalostettua toimivaksi lopputuotteeksi. Lounassalaatin makuyhdistelmä oli juuri passeli. Iltapäivän palaveri tuotti muistikirjaan sivullisen ideoita, joita lähteä jatkojalostamaan. Ennen kotiinlähtöä sain vielä siivottua pari to do -listalla ollutta kohdetta ja silti olin vielä päivänvalon puitteissa hakemassa lasta päiväkodilta.

Iltakin sujui hyvin. Lämmitimme pojan kanssa jämiä jääkaapista ruoaksi ja käytinme ruoanvalmistukselta säästyneen ajan siihen, että köllöttelimme mahakkain sohvalla siihen saakka, että mies ehti kotiin. Jätin perheen miehet täyttämään pyykinpesukonetta ja kipitin itse kadun yli liikuntastudiolle. Tunnin bodyrääkin ja toisen syvävenyttelyn jälkeen kävelin kotiin varmaankin kymmenen senttiä pidempänä ja ehdin vielä lukemaan iltasadun ja laulamaan nuotin vierestä Ihmeen ja kumman, joka jostain syystä on nykyään pojalle oleellinen osa nukahtamisrituaaleja.

Lapsen nukahdettua alkoi aikuisten aika. Levitettiin pyykkiä, valmisteltiin huomiselle eväitä ja tehtiin iltapalaksi lämpimät voileivät. Miten se onkin niin, että tavallinen leipä muuttuu heti paljon syntisemmäksi kun sen päällä oleva juusto sulaa? Tuota ajatusta pohtiessa onkin hyvä tarttua tänään postiluukusta tipahtaneeseen Huumaan.

Voisin ottaa tällaisia päiviä enemmänkin meidän arkeemme. Päiviä, jolloin kukaan ei ole kiireinen. Päiviä, jolloin ei tiuskita. Päiviä, jolloin aikataulu antaa myöden sille, etteivät työpäivät veny ja jolloin on aikaa liikkua.

 

Vuoden sketsihahmo

Putouksen sketsihahmokilpailun ohella meillä saadaan nauttia myös muusta korkealaatuisesti kotimaisesta huumoriviihteestä.

Meillä esiintyy illasta toiseen mitä oudompia hahmoja. Tänään tutustuimme Tarkastaja Nakkiin, joka hoki joka välissä olevansa Tarkastaja Nakki ja kävi tökkimässä muita perheenjäseniä kylmällä kalkkunanakilla. Tarkastaja Nakkia ja hänen hengenheimolaisiaan tosin tuntuu vaivaavan sama ongelma kuin Aku Hirviniemenkin hahmoja. Niillä kaikilla on samat maneerit ja vain nimet sekä hokemat vaihtuvat.

Sketsihahmojen lisäksi saamme nauttia stand up -komiikasta. Yleensä mahdollisimman alapääorientoituneesta ja tilanteeseen sopimattomasta, mutta se taitaa kuulua noiden kolmevuotiaiden huumoriveikkojen toimenkuvaan.

Huumorintajun kehittymisen seuraaminen on ollut kirjaimellisesti hauskimmista asioista vanhemmuudessa. Kun pysähtyy tutkimaan sitä mikä lasta huvittaa saa itsekin nauraa enemmän. Ja tulee myös huomanneeksi, että ehkä sitä ei kannattaisi ottaa itseään niin vakavasti mitä turhan usein tulee tehtyä.

 

Keisarin uudet vaatteet

Nyt kun saatiin pakkaset ja lunta edes nimellisesti maahan päästiin korkkaamaan pojan uudet talviulkoiluvaatteet.

Kaksi talvea minä tuota Molon haalaria kuolasin ja nyt kun se löytyi hyvästä alesta Sellon Punavuoden peikon lopettaessa kannettiin se kotiin. Seurakseen haalari sai omatekoisen piponrumiluksen, Autot elokuvasta tutuilla hahmoilla kuvioidun talvi-Buffin, uudet Elsa Pitkäset (toiset punaiset putkeen, arvatkaa mikä on keisarin lempiväri) sekä Vincentin ugg-tyyppiset popot. Rattikelkka eli tuttavallisemmin meidän perheessä pulkka-auto, tuli meille Turusta serkkujen varastosta.

Eilen lähdimme koko perheen voimin rattikelkkailemaan. Pirkkolassa ristiin rastiin kulkevilla pikkupoluilla saatiin jopa harjoiteltua ohjausta mäenlaskussa ja yllättävän hyvin lapsi oppi tuolla jo menemään tiukkojakib mutkia. Sanoisin, että tässä asiassa tuo lapsi on kyllä tullut isäänsä.

Aamulla päiväkotiin lapsi vietiin samoissa vermeissä, vain pipo toiseen vaihdettuna ja reppuun pakkasin matkaan vielä villahaalarin ja iltapäivällä tulikin hoitajilta tunnustusta, että hyvin mitoitettu vaatemäärä näihin keleihin. Hieman epäilyttää, että loppuuko talvikengistä koko kesken, jos talvi loppuu pitkään, mutta veikkaan, että keikistelykäyttöön hankitut huopikkaat ovat hieman isompaa mitotusta eli sitten uhrataan vain ne päiväkodin pihalle. Jotenkin hurja ajatus, että tuon tyypin kesäkengät ovat todennäköisesti jo koko 30. No kaipa se on sitten tässäkin asiassa tullut isäänsä.

 

Pää suojaan pakkaselta

Nyt kun se talvi sitten saapui tuli tälle äiti-ihmiselle vähän kiirus saada lapsen pakkasen kestävät pipot kuosiin. Eli eilen kässäpussin kätköistä kaivettiin kaksi keskeneräistä pipoa, jotka tehtiin valmiiksi.

Vasemmanpuoleinen on tehty vauvojen klassisella siksakpipo-ohjeella miinustaen vain otsan kolmion ja tuo oli se minun visioni lapsen talvipiposta. Lapsella itsellään oli sitten toinen visio. Hän halusi punaisen pipon, jossa on leijonan pää. Vähän kökkö tuosta päästä nyt tuli kun sitä yöllä silmät ristissä virkkasin, mutta tykkään pipon pintatekstuurista, joka syntyi virkkaamalla vain alemman kerroksen taaempiin lenkkeihin. Veikkaan leijonan joka tapauksessa päiväkotikäytössä nuhrautuvan pian tunnistamattomaksi ja sitten sen voikin varmaan ratkoa tuosta irti kun harsin sen vain kiinni ja kiinnittää tuohonkin pipoon tupsun. Varsinkin kun onnistuttiin pitkästä aikaa paikallistamaan meidän tupsukehikkojemme sijaintipaikka.

Sillä välin kun minä tuhtasin pipoja valmiiksi teki poika sohvaan oman taideteoksensa. Siinä on kuulemma kilpailuvuoristorataesitys. Niin, ettäs tiedätte. Yhdessä vaunussa on Herra Hevisaurussa, toisessa Angry Birdsin Red ja kolmannessa Salama McQueen. Ja kaikista pienimmässä on pupu.

Pitäisi muistaa useammin sadutta poikaa. Lopulta langanpätkä taideteos oli muuttanut täysin muotoaan ja tarinassa tapahtunut vaikka mitä hurjia yksityiskohtia. Tosin taitelija pyysi huomauttamaan, että hurja ei tarkoita pelottavaa.

Mutta nyt jompi kumpi uusista pipoista päälle ja testaamaan miten rattikelkka kulkee kun vihdoin lunta saatiin.

 

Kässäpussi

Minulla on usein työmatkoilla tapana kuljettaa käsityötä mukanani. Simppelien käsitöiden tekeminen sujuu hyvin seminaaria kuunnellen tai koulutuksessa istuen. Käsityön pitää olla riittävän simppeli. Virkkaan pipoja, neulon kaulaliinoja tai teen jotain muuta sellaista, jossa aivoja ei tarvitse rasittaa, mutta kädet pysyvät kiireisenä ja saan keskityttyä parhaiten kuuntelemaan puhujaa.

Koska kassissa kulkee reissuissa suunnilleen kaikki samat rojut mitä Maija Poppasellakin pitää käsitöille löytyä oma pussukka ja itsellä käytössä oleva pussukkakin on yksi käsityöni. Itseasiassa yksi ensimmäisistä käsitöistäni.

Vohvelipujottelutekniikalla kirjottu pieni veska on vuodelta 1987 eli olen tehnyt tämän kuusivuotiaana eskarissa. Tässä kohtaa on pakko kuitenkin kertoa, että en ole synnynnäinen vohvelipujottelija vaan hoitopaikkatilanteen vuoksi olin käynyt jo edellisen talven eskaria ja sen aikana vohvelipujotellut pienen tyynyn eli tätä tehdessä olin jo konkaripujottelija. Tosin silti epäilen, että enää minulla ei kärsivällisyys riittäisi lähellekään tällaisen pussukan tekemiseen.

Muistan lapsuudesta sen, että vohvelipujottelu oli valtavan vapauttavaa kun siinä kerrankin onnistuin tekemään juuri niin nättiä jälkeä mitä halusinkin. Olen kaksikätinen, jolla vahvempi käsi on vasen, joten en juurikaan osannut piirtää, numerot ja kirjat kääntyivät pelikuvaksi ja saksilla leikkaaminen oli yhtä vaikeaa kummalla kädellä tahansa. Pussia tänään katsellessani tuli mieleen, että ehkä pitäisi pojankin kanssa yrittää löytää vastaavaa tekemistä, toki kolmivuotiaan tasolle laskettuna. Lapsi näyttäisi perineen äitinsä kaksikätisyyden tai kädettömyyden, miten sitä nyt katsoo. Mehän ollan miehen kanssa molemmat virallisesti vasenkätisiä, joten osasimme odottaa lapsestakin sellaista, mutta silti on kovin haastavaa löytää niitä keinoja joilla lasta tukisi kädentaitojen kehittymisessä.

 

Kai siinä joku logiikka piilee

Välillä tuntuu, että jälkeläinen on oikea ajatusten Aurajoki. Päässä liikkuu kyllä paljon asioita, mutta ne ovat ensimmäkseen mudasta sumeita ja törmäävät herkästi polkupyörän runkoihin. Lapsi ei esimerkiksi nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että hän muina nääpiöinä yritti ensin uittaa sormiaan maitolasissa, mutta kieltäytyi sen jölkeen pyyhkimästä sormella housulle tipahtanut jogurttitahraa. Kun kuulemma tahraa pyyhkiessä se äsken maitolasissa lillinyt sormi voi kastua.

Kohta 3,5-vuotiaan juttuja on kuitenkin suurimman osan aikaa hauska kuunnella. Lapsi tulkitsee ympäristöään ja tekee omia johtopäätöksiä ja keskii myös selityksiä. Aikaisemmin tänään kokkasimme lihapullia ja siinä pullien pyörittelyn lomassa lapsi ihmetteli ennen joulua päiväkodissa tekemää piirustustaan, jossa oli kuulemma hämähäkki. Poika kyllä totesi, että kaikki eivät siitä hämähäkkiä näe, mutta hän kuulemma tekee vähän erillaisia piirustuksia. Kuulemma niitä esittäviä ehtii piirtää sitten isona poikana. Ihan virkistävän poikkeava lausunto tyypiltä, joka edellisiltana itki itsensä illalla uneen, koska hän haluaisi olla jo iso poika joka menee kouluun eikä päiväkotiin.

Yhdessä asiassa lapsi on kuitenkin liikuttavan yksimielinen itsensä. Hän tarvitsisi kiipeilyseinän. Harmitus onkin ollut melkoinen kun ne vanhemmat ollaan selitetty ettei meille millään ilveellä mahdu pientäkään kiipeilyseinää. Ei vaan yksinkertaisesti ole yhtään vapaata seinämetriä, jolle sellaisen pystyttäisi. Vaikka miten ollaan pyöritetty lapsen huoneen kalusteita ei seinätilaa vain löydy. Mahtaisikohan lapsi tyytyä tarpetsiin tai voimistelurenkaisiin laihana lohtuna?

 

Ai jai ai

Kuten kaikki muutkin itseään summuttavat elämänparantajat minäkin päätin, että tammikuu on hyvä aika aloittaa elämässä ryhtiliike. Niin hullu en suinkaan ollut että olisin aloittanut heti vuodenvaihteesta vaan tämä elämän uudelleen järjestely alkoi sinä päivänä kuin kaikki muutkin tuhoon tuomitut remontit. Seuraavana maanantaina. Nyt sitten olen neljä vuorokautta sinnitellyt ilman Coca-Colaa ja mustaa teetä. Ensimmäiset kaksi vuorokautta päätä särki non-stopina ja nyt en enää osaa sanoa, että särkeekö päähän kun kokeilin kivunsiirtoa ottamalla eilisessä jumpassa ne hieman mukavuusalueenulkopuolella olevat painot.

Tässä ei enää mitään päänsärkyjä ehdi huomata kun reidet huutavat hoosiannaa joka ikinen kerta kun yrittää laskeutua istumaan vessanpöntölle. Niin ja jos minusta ei kuulu enää mitään niin olen vain jumittunut tähän nojatuoliin ja iPadista hyytyi akku.

Oikeasti hävettää tuo colakoukkuun repsahtaminen. Raskausaikana tunnollisesti pysyttelin litkusta erossa, mutta sitten tuli vauvavuosi ja jälkeläinen joka ei nuku. Minähän en kahvia tai energiajuomia juo joten aamu tuli turhan herkästi startattua colalla, koska jollain itseään muka piti helliä ja monikansallinen sihijuoma oli luonnollisesti parempi ratkaisu kuin mikään omin käsin suristeltu viherpirtelö. Niin ja kun se lapsi ei nukkunut päivisinkään niin lääkitsin itseäni colalla ja suklaalla kun lykin nääpiötä ympäri Keskuspuistoa. Lopputulos oli se, että kun lapsi täytti vuoden painoin saman verran mitä lasta synnyttämään lähtiessäni vaikka jälkitarkastuksessa paino oli nelisen kiloa alle ensimmäisen neuvolakäynnin. En siis voi puhua raskauskiloista, mutta nyt voisi olla korkea aika päästä eroon colakoukusta ja kokeilla saisiko tästä kropasta sen mikä minulla vielä kolmisen vuotta sitten oli.

Eli nyt sitten pitäisi oppia elämään mustaa myrkkyä. Ja seuraavana maanantaina irtisanoa yhteistyösopimus sokerin kanssa. Niin hullu en sentään ollut että olisin lopettanut molemmat yhtäaikaa. Veikkaan, että siinä kohtaa mies ja poika olisivat siinä kohtaa sarjoittaneet kotioven lukot uusiksi työpäivän aikana... Jännityksellä odotan miten tämä lisäaineilla kyllästetty kroppa tähän reagoi. Ensimmäisen parin päivän päivän perusteella ratkaisu näyttäisi olevan hillitön määrä finnejä oikeaan poskeeni. Eli ainakin voin tuntea kaunistuvani silmissä, vai miten se meni...

 

Vaikuta varhaiskasvatukseen

Nyt hyvät päivähoitoikäisten lasten vanhemmat olisi tuhannen taalan paikka vaikuttaa. Käy vastaamassa 19.1. mennessä OKM:n varhaiskasvatuskyselyyn ja kerro mistä kenkä hiertää. Itse kävin jo omat mielipiteeni kertomassa.

Meidän päivähoitohistoria täytti tällä viikolla kaksi vuotta. Tasan kaksi vuotta sitten mieheni palasi hoitovapaalta töihin ja lähetimme karvan verran alle puolitoistavuotiaan paatintapin mumminsa kanssa päivähoitoon. Ensimmäinen päiväkotiryhmä toimi erillisrakennuksessa ja ryhmässä oli neljän aikuisen hoivissa 15 lasta alle vuoden vanhasta viisivuotiaaseen. Iso osa lapsista oli sisaruksia ja me säälipisteisiin vedoten diilattiin tuo meidän paatintappi ja kaksi perhevalmennusryhmän muuta lasta sinne selittäen, että ne käytännössä ovat kuin kolmoset.

Alku ei ollut mitenkään ruusuinen. Ryhmän kaikki lapset ja aikuiset aloittivat yhtäaikaa. LTO oli sanalla sanoen kamala ja ensimmäinen hoitaja lähti lätkimään kuukauden jälkeen. Kevät mentiin sijasvoimin ja kesällä lopetti myös LTO. Uudet kaksi aikuista ryhmässä olivat ihania ja seuraavan lukuvuoden poika sai nauttia upeasta hoidosta. Tosin taas jouluna päiväkodin aikuisten kokoonpano koki muutoksia toisen alkuperäisen hoitajan lopettaessa ja toisen jäädessä opintovapaalle. Keväällä me haimme siirtoa lähipäiväkotiimme ja saimme uuden paikan ja onneksi saimmekin, koska loppujen lopuksi syksyllä vanhassa ryhmässä ei ollut yhtään alkuperäistä työntekijää ja edellisenä syksynä aloittaneistakin toinen jäi vuorotteluvapaalle.

Uudessa päiväkodissa lapsi meni ryhmään, jossa oli 13 lasta kahden aikuisen hoivissa. Alkuvaikeuksien jälkeen kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta jouluna ryhmän LTO lopetti ja tiedossa oli taas uusi aikuinen. Nyt kaksivuotispäivän kunniaksi pojan kanssa aloitti kymmenes uusi aikuinen. Ja tuohon päälle voidaan lisätä varmaan vielä viisinkertainen määrä enemmän tai vähemmän lyhytaikaisia sijaisia. Eli vaikka me ensimmäistä puolta vuotta lukuunottamatta olemme olleet tyytyväisi tapaan, jolla pojan päivähoito on järjestetty ei hoidon voida taata tarjoavan minkään näköistä pysyvyyttä. Ja se pysyvyys on se mitä pieni lapsi päivähoidolta tarvitsee.

Toki on mukavaa, että päivähoidossa retkeillään, lauletaan, rakennetaan omat rummut kaikille lapsille, osallistutaan tasa-arvokasvatushankkeisiin, mutta rehellisesti sanottuna tässä kohtaa olisin valmis vaihtamaan kaikki mahdolliset muskarihetket siihen, että pojalla ei ennen eskaria vaihtuisi kertaakaan aikuiset ryhmässä. Toki henkilökuntaa ei voi pakoittaa jäämään, mutta toivoisin, että yhteiskunnalta löytyisi halua sitoutua enemmän päiväkotien henkilökuntaan ja tällöin yleensä myös työntekijö sitoutuu paremmin työnantajaansa. Ei ketjutettuja määräaikaisuuksia, kesäksi työttömäksi tuuppimista, vailinaisia resursseja tai puutteellisia tiloja, joissa henkilökunta saa kroppansa rikki lapsia nostellessa.

Ja loppujen lopuksi. Meillähän ollut tässä vielä tuuria. Saimme hoitopaikan alun alkaenkin omalta alueelta, ryhmät ovat olleet hillityn kokoisia verrattuna osaan kauhukertomuksia. Ainoastaan yhden työntekijön työtavat ovat olleet meistä sopimattomat. Vanhan päiväkodin tasa-arvotyö ja musiikkikasvatus olivat yksiselitteisen upeita ja uuden päiväkodin luontoretket ja lasten luontaisen uteliaisuuden tukeminen ovat myös sopineet meidän lapsellemme. Siitä ei kuitenkaan päästä yli eikä ympäri, että uusi aikuinen sotki taas täysin harmonian. Eilen kotimatkalla poika murehti sitä, että isommat lapset olivat lällättäneet, mutta uudelle aikuiselle ei kuulemma voi puhua ja hän haluaa vanhan LTO:n takaisin. Toki on lapsia jotka eivät varmastikaan noin voimakkaasti reagoi henkilökunnan vaihtuvuuteen, mutta tuo meidän yksilö on hitaasti lämpiävää sorttia. Tosin on tässä välillä käynyt niinkin, ettei lapsi oikein edes ole ehtinyt lämmetä henkilökunnalle ennen kuin taas on tullut vaihdos.

Mutta tässä se mikä minusta vaatii kehittämistä. Mitä sinä toivoisit omien lastesi päivähoidolta?

Asiantuntijapandakarhu

Mitä saa kun yhdistää Hesarin luokkakoneen ja Ylen arvokoneen? No minun tapauksessani asiantuntijapandakarhun. Onko tämä nyt mitä pitää vastata jatkossa kun käsketään kuvailemaan itseään yhdellä sanalla?

Luokkakone tosin oli minusta aika huonosti toteutettu ja vastaukset ystäväpiirissäni heittelivät aikamoisesti. Palkkatutkijan siirtyessä apurahalla luokkaretkeili hän itsensä helposti eliitistä alaluokkaan, joka tuntui aikamoisten oudolta. Ja ei nyt edes aleta puhua siitä miten ne palkkaluokat olivat ihan omituiset. Mutta joo, tärkeintä ehkä on kuitenkin avata keskustelua siitä mihin suuntaan luokat ovat kehittymässä, koska vanhoja rajoja on kaatunut, mutta toisaalta uusia tullut lisää ja itselläni tuo asiantuntija nyt ainakin kuvaa tätä nykytilaa jossa meidän perheemme elää ja on. Me luetaan aamuisin verkkohesaria (sitä maksullista) ja toivotaan lapselle hyvää koulutusta.

Arvokoneen kuvauksesta sensijaan tunnistin itseni täysin. Paitsi, että en kylläkään vielä ole lähelläkään eläkeikää. Mutta mieluummin otan citytantan maailmankuvan kuin lähden flirttailemaan muodikkaammilla kovilla arvoilla, joiden ilmeisesti pitäisi iän puolesta minua lähempänä. En oikein fanita sitä, että yksilön vapauden taakse kätkeytyen annetaan omalle ahneudelle kaikki valta. Tätä samaa teemaa muuten käsitteli hienosti Jani Kaaro Hesarin kolumnissaan. Itseasiassa olen joutunut huomaanaan, että niin kauan kun Kaaro ei kirjoita lasten kasvatuksesta olemme muutenkin usein samoilla linjoilla. Niin ja mies on vielä kirjoittanut upean kirjan evoluutiostakin lapsille.

Miten te pääsette itseänne kuvailemaan? Itse voisin lisätä vielä omaan kuvaukseeni yhden sanan ja julistautua feministiasiantuntijapandakarhuksi ja sen todisteeksi kannustaa lukemaan Rosa Meriläisen tämän päivän kolumni. Pitääkähän naiset kiinni siitä, ettei oma osaamisenne happamoidu? Ja että teillä on aina mahdollisuus seistä omilla jaloillanne.

OOTD

Kun antaa kolmevuotiaalle vapaat kädet vaatevalinnassa on lopputulos usein myös sen näköinen.

Sukkahousut: H&M, Jääkarhupaita: Småfolk, Viittateeppari: Lindex, Kynsikkäät: H&M

Ja miksi tällainen asu? No tietenkin siksi, että Puu fu Tom koki viikonloppuna renesanssin eräällä perheen metrin mittaisella jäsenellä.

Liiketaikuus upposi lapseen jälleen kerran. Kummasti tuossa tyypissä riittää virtaa vaikka aikaisemmin päivällä olimme tehneet viikon ruokaostoksien hakureissun vanhempien kävellessä ja pojan potkupyöräillessä. Harvemmin sitä on potkupyörää kaivettu tammikuussa pois talviteloilta, mutta nyt sekin tuli tehtyä. Toivottavasti säätiedote pitää nyt paikkaansa ja ensi viikonloppuna saadaan lunta myös etelään. Uusi toppahaalarikin odottaa eteisen kaapissa jo käyttäjäänsä.

 

Oktonauttien paluu

Keskiviikko 22.1. on meidän perheessä odotettu päivä. Silloin alkaa Oktonauttien toisen kauden jaksot Kakkosella. Vihdoinkin, sillä BBC näyttää jo kolmoskautta.

Jaksoja tulee kerran viikossa ja nyt Oktonautit tekevät paluun iltojen Pikku Kakkoseen. Samana päivänä näytetään ainakin Tildaa ja Anton Siilistä.

Paluu on odotettu, mutta uusi lähetysaika aiheuttaa vähän first world problem -tasoisen ongelman. Osana illan Pikku Kakkosta kotitallenteen tekeminen menee aikamoiseksi kikkailuksi kun ohjelmilla ei ole tarkkoja lähetysaikoja ja koskaan ei tiedä mihin väliin juontajat pistävät lauluksi. Niin ja ohjelma ei taida tulla erikseen edes Areenaaan, jotta lapsi saisi sieltä katsoa haluamaansa jakson vaan sielläkin saadaan kelailla. Dogiboksilla toki voi valmistaa kopion ja sitä kautta saada vain pelkkä jakso käyttöön, mutta mobiilikäyttäjänä minua kyllä harmittaa tuo Areenan käytön vaikeutuminen.

Kuvat: Yle

 

Return of the NES

Minä olen Nintendotyttö. Eräs parhaista joululahjoistani oli alakouluikäisenäni saama NES eli tuttavallisemmin kahdeksanbittinen Nintendo ja sen kanssa samasta kääreestä löytynyt Super Mario 3. Sitä ja muita pelejä tuli aikanaan hakattua niin paljon, että näin 20 vuotta myöhemmin edelleen löysin kaikki oleelliset salakäytävät ja piilot. Ja kerrankin hakkasin pelaamisessa mieheni.

Niin ja miksi me päädyttiin pelaamaan Super Mariota? No siksi, että lapsi näki mainoksen ja innostui ajatuksesta. Ja me vanhemmat mentiin siitä mistä aita oli matalin eli kytkettiin muutosta asti kaapissa seissyt WII telkkariin kiinni ja kaivettiin koneen muistiin ostettu Mario kehiin. Ja tämähän upposi lapseen kuin väärä raha.

Joskus sille vielä selviää, että nykyään ne pelit ovat hieman grafiikoiltaan hienompia. Ja myös sille selviää se, että äidin aivot nyrjähtävät aina kun siirrytään pois kaksiulotteisesta liikkumisesta.

Me ollaan siis miehen kanssa siitä huonoja nörttejä että tuon Wiin ohella ainoa talouden pelikonsoli on se minun NES:ni. Penskana me pelattiin kovasti kumpikin, mutta jotenkin nykyään me ei vaan jakseta. Tuolla Wiilläkin on lähinnä soitettu Guitar Heroa ja laiskasti plätkytetty Sportin pelejä. Pleikkaria me ei edes olla koskaan suunniteltu ostavamme vaikka sellainen kuulemma kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan nörtin valikoimiin. Tosin eipä me muutenkaan kovin hifistelijöitä olla. Ei meillä ole Blu rayta ja äänentoistoonkin löytyi Genelecit vain kun lapsen kummisetä ne minulle sopuhintaan möi ostettuaan itselleen uudet.

Saa nähdä missä kohtaa pelikonsolien markkinavoimat löytävät pojan ja se alkaa ällätä parempia laitteita. Siihen asti kuitenkin taidetaan aikamatkailla parin vuosikymmenen taakse ja pelataan Mariota old schoolina.

 

Vuoden ensimmäiset pikkujoulut

Ollessani viiden hoitotädilleni tuli uusi lapsi hoidettavaksi. Pari päivää myöhemmin olimme tuon tytön kanssa jo vaihtaneet tarrakorviksia ja tulevina vuosina raahasimme noin itsemme kokoisia Barbietarvikesäkkejä kotiemme väleillä, yökyläilimme, nukuimme meidän mökillä sateen ropistessa kattoon, intoilimme Turtleseista ja löysimme elokuvien ihmeellisen maailman.

Nyt ollaan aikajanalla päästy syksyyn 1994 seiskaluokan alkuun, jolloin ensimmäisellä kouluviikolla uudelta luokalta piti kahden tytön siirtyä toiselle luokalle ja uusi luokkakaverini kysyi, että lähdetäänkö kun kummallakaan ei ollut ensimmäisellä luokalla kavereita. Uudella luokalla sentään niitäkin oli, mutta se elämäni toinen sydänystävä löytyi tuosta tytöstä, joka uskalsi tulla kysymään. Yläasteen aikana onnistuimme hitsaamaan yhteen aikaisemmat ystäväporukat ja opiskeluaika toi vielä tullessaan uusia ihmisiä. Tärkeintä ehkä kuitenkin on se, että tuosta ydinporukasta ei kukaan tippunut pois.

Vuoteen 2014 mennessä tällä porukalla on yhdessä juhlittu neljää avioliittoa, viittä lasta, erinäisiä korkeakoulututkintoja, muuttoja toiselle paikkakunnalle ja kokonaan ympäri käännettyjä uria. Jotenkin jännästi kuitenkin tämä meidän seitsemän naisen laumamme on kuitenkin pitänyt yhtä kaikki nämä vuodet ja tänään pitkästä aikaa saimme koko porukan saman pöydän ääreen.

Silloin vielä kun asuin Turussa oli tyypillistä, että kun kutsuit yhden kylään niin oven takaa yleensä löytyi vähintään kolme muutakin naista. Muutto, lapsi, työ ja elämä ovat kuitenkin pitäneet huolta siitä, että aikaa ystäville ei tunnu oikein enää löytyvän. Siitä syystä ne pikkujoulutkin mahtuivat kalenteriin vasta tammikuun puolelle, mutta jälleen kerran hyvää kannatti odottaa.

Onnistuneen illan resepti oli jälleen kerran mainio soittolista, hyvää keskustelua, sopivasti juotavaa ja hieman liikaa syötävää. Vaikka konsensusta ei kirjallisuudesta löytynyt niin ainakin sitä parempi keskustelu saatiin aikaiseksi. Toivottavasti seuraavan kerran päästään saman pöydän ääreen nopeammin kuin seuraavissa pikkujouluissa ja toivottavasti myös useammin ilman jatkossakin ilman jälkikasvua. Vaikkakin useampi metrin mittainen taisi olla kovin loukkaantunut kun eivät kelvanneet äideilleen aveceiksi kummitätiä tapaamaan.

Eli kiitokset teille elämäni naiset ja toivottavasti jatkoillekin eksyneet löysivät itsensä täysissä sielun ja ruumiinvoimissa kotiin!

 

Autokuume

Minut on vallannut pahimman luokan autokuume ja se on äitynyt jo niin pahaksi, että pian on pakko lähteä kaupoille.

Kaivoimme nimittäin eilen pojan kanssa kaikki minun ja veljeni vanhat Legot naftaliinista ja rakensimme niin monta autoa mihin vain löytyi edes jotain renkaaksi laskettavaa. Harvinaisen koukuttavaa puuhaa ja taidan olla nyt sen pakkoraon edessä, että käyn ostamassa sen Legopaketin, jossa on vain pelkkiä rengassettejä.

Tänään saatiin mieskin meidän muiden luokse Turkuun ja illaksi olisi tiedossa harvinaista herkkua. Nääpiö jää hengaamaan mummin kanssa ja me vanhemmat lähdetään viettämään laatuaikaa eli istumaan hiljaa vierekkäin pimeään saliin muutaman kymmenen ventovieraan kanssa.

 

Bussilla mummilaan

Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen matkustanut junalla jos en nyt viikottain niin ainakin kuukausittain ja en oikein ikinä ole ymmärtänyt liki kansallisurheilulajiksi noussutta VR:n parjaamista. Valtion rautatiet ovat kuljettaneet minut perille oikeastaan aina. Ainoastaan kerran junavuoro peruttiin ja senkin tilalle jörjestyi heti korvaava kyyti. Yksityismatkailussa olen kuitenkin joutunut kääntämään kelkkani ja totenaan, että tässä kohtaa tiet eroavat minulla ja junilla. VR on yksinkertaisesti hinnoitellut itsensä ulos kilpailusta ja viimeisin lippu-uudistus vasta typerä olikin. Niin eikä siitä Veturistakaan juuri mitään iloa ole kun hakujärjestelmä toimii niin surkeasti. Onneksi tilalla kuitenkin löytyi Onnibus.

Joulun mennessä sairastellessa päätimme pojan kanssa ottaa vahingon takaisin ja suunnata loppulomaksi mummilaan. Onnibus tarjosi eilen aamulla ostettuna tämän päivän 10.45 bussin Helsingistä Raisioon hintaan 13,60 eli varmaan 20 euroa junalippua halvemmalla. Aikaisemmin pidin bussimatkustamista tylsänä ja vaikeana, mutta loppujen lopuksi ei tämä nyt ole hölmömpi tapa matkustaa. Viihteeksi pakattiin mukaan tabletit ja kännykän Nokia TV:kin tarjoilee Kaapoa varmasti kaikkien muidenkin bussimatkaajien iloksi.

Hitaampihan bussi on kuin juna, mutta Onnibusin reitti on meille suosiollinen se kuljettaa kahdessa tunnissa ja vartissa Kampista käytännössä lapsuudenkotini kynnykselle. Eli itseasiassa se on lopulta meille junaa nopeampi, koska Turun päässä rautatieasemalta ei pääse julkisilla mitenkään ketterästi vanhoille kotikulmilleni. Helsingin päässä taas on oikeastaan se ja sana reissaanko junalle vai bussilla Kamppiin. Molempiin päästään yhdellä kulkupelillä.

Viime kesänä kuljetin Onnibusin kyydissä polkupyörän maksuttomasti, tällä kertaa tavaratilaan sujahti putkikassi ja potkulauta. Reilun puolen tunnin päästä ollaankin jo perillä ja ainoa mitä tällä kertaa jäin reissusta kaipaamaan oli päiväunet. Tosin tuurilla saan nukkua sellaiset sitten kun päästään mummilaan.

 

Under the Dome

Vuosi alkoi nörttiä hemmotellen kun Nelonen näyttää kahden jakson edestä Under the Domea. Olin jo ennakkoon päättänyt, että katson sarjaa oli se millaista kuraa tahansa kun ei näitä scifi-sarjoja enää oli samaan malliin tullut katsottavaksi mitä vuosituhannen vaihteessa.

Onneksi sarja ei ainakaan pilootin osalta pettänyt odotuksia. Ei tämä loista säkenöivällä dialogillaan, näyttelijätkin ovat lähinnä keskikastia ja juoneen mahtuu paljon epälogiisuuksia, mutta tässä genressähän se on oikeastaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Pääasia on sarjassa on kunnolla salaisuuksia ratkottavaksi.

CBS:n sarja pohjautuu Stephen Kingin järkälemäiseen samannimiseen kirjaan ja seuraavaksi voisikin napata kirjan käteen jos ja kun itseni tuntien alan kaivata juonipaljastuksia.

Kuva: CBS

 

Uuden vuoden taika

Aattona valettiin tinaa. Lapsellekin opetettiin, että muodosta voi yrittää ennustaa mitä tuleva vuosi tuo tullessaan.

Vasemmalla pojan ja oikealla minun möykkyni. Rahaa näyttäisi tulevan kivasti, muodosta on vaikea sanoa. Minusta tuo omani näyttää sielunsyöjältä, mutta miehestä se kertoo vaan siitä, että on syytä vähentää Doctor Whon katsomista, koska oikeasti tuo on kuulemma kukkakimpun muotoinen. Pojasta sen tina näyttää merisiililtä ja se tarkoittaa sitä, että ensi vuonna uidaan paljon.

Vanha vuosi päätettiin istumalla iloista iltaa ystäväperheiden voimin. Vuoden vaihtuessa lapsi oli vedellyt hirsiä jo pari tuntia ja eipä me vanhemmatkaan jaksettu juuri tuota pidempään valvoa. Raketitkin ihailtiin vain ikkunasta.

Uusi vuosi alkoi nukkumalla koko perheen voimin puoli kymmeneen. Sitten varasin vuoden ensimmäisen matkan liput. Lähdetään huomenna pojan kanssa suureellisesti Onnibusin kyydissä kohteista parhaimpaan. Suomen Turkuun. Ensimmäisen päivän aikana ehti hyvin myös lukea kirjan, köllöttää sohvalla ja katsoa ties kuinka monetta kertaa Päiväni murmelina. Kahden viikon loma on tehnyt selvästi hyvää ja nyt alkaa tuntua siltä, että akut on ladattuna eikä töihinpaluustressistä ole tietoakaan. Tosin tuohon saattaa vaikuttaa sekin, että nyt töissä odottavat mielekkäät työtehtävät ja pojan päivähoidon ollessa kodin kupeessa ei tarvitse tärrätä aikataulutuksistakaan. Nyt on vahvasti sellainen olo, että tästä tulee hyvä vuosi. Tai, että ainakin tässä meidän ruuhkavuosisuorituksessa askelmerkit on saatu kohdilleen.